sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Thomas Mann: Taikavuori



Mannista ja Taikavuoresta olin kuullut hyvää: monet ovat nimenneet sen yhdeksi parhaista lukemistaan kirjoista, jopa parhaaksi, joten olin utelias. Saksalainen kirjallisuus myös kiinnosti. Siksi päätin vastoin parempaa tietoani lukea sen tämänkesäiseen kirjablogien klassikkohaasteeseen. Kirjasta on olemassa eri kansia ja myös kahden niteen versio, joten en liitä kansikuvaa tällä kertaa.

Helppoa ei Taikavuorella ollut tarpoa! Tarina kertoo nuoresta miehestä, Hans Castrupista, joka matkustaa kotoaan Hampurista tapaamaan serkkuaan Joachimia, joka on - poikaparka - joutunut terveysongelmien vuoksi keuhkoparantolaan Alpeille. Käynnin piti kestää kolme viikkoa, mutta se venyi seitsemäksi vuodeksi. Castrupin "paheellinen suhtautuminen aikaan ja arveluttava leikittely ikuisuudella" toistui myös lukiessa, sillä kirjasta ei tuntunut tulevan loppua lainkaan.

Kun Castrup saapui tuonne "ylös", hän sai pian huomata, etteivät siellä päteneet alamaan (joksi parantolan väki kutsui muuta maailmaa) säännöt, vaan hän luiskahti huomaamatta uuteen elämäntapaan ja rutiineihin. Niihin kuuluivat olennaisesti "vaakasuora olotila"- mikä tarkoitti tiheää lepäilyä - erinomainen ylöspito pitkine menuineen ja viineineen ja monisyiset suhteet parantolan toisiin asiakkaisiin. Ajantaju katoaa.

Vanhahtavaan tapaan kirjoitettu teksti on rikasta ja riemastuttavan kaunopuheista. Ja suomennos on loistelias nokkeline sanavalintoineen. Pörhökangastakki! Pöhöhuuli! Taitotemppu! Parantolan asukkaat käyvät kaunopuheisia keskusteluja kerkeällä kielellä ja komein sanankääntein. Aiheena saattoi olla filosofia, politiikka, sairaudet (luonnollisesti) tai vaikkapa kirjallisuus:

"Juuri kirjallisuus herätti ymmärtämystä kaikkea inhimillistä kohtaan, heikensi typeriä arvostelmia ja ennakkoluuloja ja hävitti ne sekä kehitti ihmissukua siveellisesti, jalosti ja paransi sitä."

Erästä puhujaa Castorp - joka on miellyttävä, kaikille hyvää toivova ja kaikesta innostuva mutta innostuksissaan helposti vietävissä ja hankkeissaan epäonninen nuori mies - kuvaa maukkaasti:

"Sanat putoilevat mehukkaina ja herkullisina, niin että hänen puhuessaan mieleeni tulevat kuin pakosta tuoreet sämpylät."

Tuon ajan hoidot ja muut lääketieteelliset seikat ovat lievästi sanoen epäilyttäviä. Mahtoiko suuri olla potilaista olla lainkaan sairaita, ainakaan parantolaan tullessaan: kylmässä oleilu, oluen juonti aamiaisella, ahkera tupakointi ynnä muut parantolan tavat saisivat terveimmänkin tuntemaan heikotusta. Henkisiäkin oireita esiintyi, jopa lääkäreillä:

"Synkkämielisyyden puuskani alkaa.--- Katsokaas, en mahda sille mitään. Tässä olen juonut kahvia kanssanne ja se on maistunut mainiosti, mutta nyt minut valtaa vastustamaton alakuloisuus."

Muutaman sata sivua lukee kirjaa kuin kirjaa, mutta nyt sivuja on 726. Jo puolivälissä alkoi tuskastuttaa, odotin ratkaisevaa käännettä - jota ei tule. Olemme eristyksissä, jumissa oudossa tilassa. Hieman romanssinpoikasta sentään... ei, ei siitäkään irtoa sen enempää. Vaikka enää parisataa sivua olisi jäljellä, on turha huokaista helpotuksesta. Nimittäin kirja menee entistä hullummaksi ja alkaa kuvata innostusta spiritismiin, riitoja, oopperoiden juonia! Nyt lukija on jo täysin pihalla siitä, missä mennään, mistä tullaan ja mihin tämä kaikki mahdollisesti voi johtaa. Vasta kun ukkonen jyrähtää kunnolla, alkavan sodan muodossa, Castrop herää Ruususen unestaan, pakkaa laukkunsa ja päästää lukijan pälkähästä.

Kirjan sanotaan kuvaavan "sodanjälkeisen Euroopan ongelmia hienon symboliikan valossa" ja "uutta humanismia", mistä syistä se on saanut arvostusta ja ylistystä. Symboloiko parantola silmien sulkemista todellisuudelta ja eristäytymisen vaaroja ja erilaisten henkilöiden kuvaukset ihmisluonnon ymmärrystä, mietin. Tässä ajassa luettuna symboliikka ei ole ilmiselvää. Enkä viehättynyt ilkeilevästä, jatkuvien takaiskujen ilmapiiristä: ehkä Castorpin on tarkoitus olla koominen, toilailevan Aku Ankan tavoin, mutta huumori on liian hienovaraista minun ymmärrykselleni. Tai sitten kirja ei vain jalostanut yksinkertaisuuttani riittävästi, minkä se lopussa toteaa lukijalleen tehneensä. Hienoa kieltä ihailen, ikävää ilmapiiriä, hämäryyttä ja kummallista polveilua en. Enkä pituutta. Vaikka kertoja varoittaa jo alussa kertovansa asiat laajasti, tarkkaan ja perusteellisesti ja vielä lopussakin puolustautuu:

"Se ei ole liian lyhyt eikä väsyttävän pitkä. Se on ilmatiiviisti eristetty tarina." 

Tietenkään ei harmita, että luin kirjan; koskaan kirjan lukeminen ei kaduta. Mutta jos olisin tiennyt siitä enemmän, olisin kiertänyt kaukaa ja käyttänyt saman ajan ihan muihin teoksiin.

Kenelle: Tosilukijalle. Ironian ystäville. Ensimmäisen maailmansodan ajoista kiinnostuneelle. Vanhan kielen ihailijalle.

Muualla: Kysymykset ihmisyydestä ja ajasta vaikuttavat lukijaan, sanoo Lumiomena. Mann ei ole humoristi, mutta taitaa ironian, sanoo Esko. Kirjakettu listaa kirjan Kauheinta ikinä -postaukseensa.

Thomas Mann: Taikavuori. WSOY 1982, toinen painos. Suomennos Kai Kaila. Alkuteos Der Zauberberg ilmestyi 1924.

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tänä kesänä emännöi Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Blogger Recognition Award ja ohjeita aloittelevalle bloggaajalle



Rapsahti palkinto bloggaajakollegalta! Kiitos Tuijalle, jolle voisin vastavuoroisesti antaa palkinnon, jos hän ei olisi sitä jo monesta suunnasta saanut, ja anteeksi, että vastaamisessa kesti. Mutta nyt on sopiva hetki kertoa palkinnosta nimeltä Blogger Recognition Award, joka toimii näin:

  • Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  • Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
  • Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
  • Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
  • Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.


Aloitin bloggaamisen kuusi vuotta sitten. Olin törmännyt netissä pariin kummalliseen kirja-aiheiseen sivuun, joita blogeiksi sanottiin, ja innostuin ideasta. Haluan myös! Arvelin yhdistää lukupäiväkirjan ja kirjoittamisen ilon näppärästi, eikä nettiosaaminenkaan haitaksi olisi. Eräänä hiljaisena kesäpäivänä töissä (sori, silloinen työnantaja) päätin kokeilla, enempiä miettimättä. Nimittäin kokemukseni on, että liika miettiminen saa monet hyvät ideat joko unohtumaan tai muuten vain vanhentumaan. Googlailin vähän, osuin Bloggeriin, eikä siinä tiimalasin hiekkaa kasakaupalla ehtinyt valua, kun blogi oli jo perustettu. Hyvillä välineillä helppo homma.

Paitsi blogin nimeäminen. Se oli ehdottomasti vaikeinta, enkä keksinyt mitään - mutten halunnut jumittua siihen, vaan laitoin "jotain". Pääasia oli päästä kirjoittamisen alkuun, ettei kynnys kasvaisi liian suureksi. No, en koskaan keksinyt sitä oikeaa, eli samalla työnimellä mennään edelleen. Eikä sitä enää vuoden parin jälkeen kannattanut vaihtaa, kun aloin saada kommentteja ja lukijoita. Tästä olin aidosti ällistynyt, sillä kuvittelin kirjoittavani lähinnä itselleni, onnella ehkä muutamalle kaltaiselleni himolukijalle. Pian huomasin kommentoijien olevan yleensä myös bloggaajia... Blogiyhteisö on ollut täysi yllätysbonus ja suuri motivaattori blogin pitämisessä. 

Aloitteleva bloggaaja, mieti siis blogin nimi huolella. Googlaa, ettet omi jo käytössä olevaa nimeä, se on paha moka. Yleensä kyllä ihmiset ovat hienon kekseliäitä näissä, valitettavasti en kuulu itse heihin. Nimi liittyy myös blogin rajaukseen: mistä aiheesta/aiheista haluat kirjoittaa? Itse luulin alussa kirjoittavani leffoista, teatterista, musiikista... Kunnes pian huomasin, ettei onnistu millään, on pakko keskittyä johonkin. Ei riitä aika eikä oman pään resurssit seurata kaikkea, saati blogata.

Rajaus koskee myös sitä, miten paljon olet valmis kertomaan itsestäsi. Paljastatko koko nimesi, vain etunimen vai käytätkö nimimerkkiä? Suuntaus on avoimuuteen päin; nimimerkillä aloittaneista moni on siirtynyt oman nimen käyttöön, minä siirryin etunimestä koko nimen ja yhteystiedon "paljastamiseen". Bloginäkyvyydestä voi olla hyötyä ammatillisessa mielessä varsinkin, jos suuntaudut viestintään tai muihin asiantuntijatehtäviin. Ehkä siitä voi jossain työssä olla haittaakin? 

Julkisesti kirjoitettu on kaikkien nähtävissä, hyvässä ja huonossa, se on hyvä muistaa, muttei sitä tarvitse säikähtää. Vaikka hätkähdin tajutessani, että kirjablogeja tosiaan seuraavat niin kustannusalan ihmiset kuin monet kirjailijatkin. En ollut tullut ajatelleeksi. Kirjablogissa on rajattava myös se, miten paljon kertoo kirjasta. Tarkka juonen selostus riipii niitä, jotka haluavat löytää lukemisissaan yllätykset itse (ja etenkin kirjailijoita), ylimalkainen arvio tyyliin "ihan kiva" taas ei kerro siitä, mikä riemastutti, mikä mätti. Oma linja on luotava tähänkin, sinä päätät! 

Jos toivot paljon lukijoita, pitää tietysti markkinoida; vähintään kertoa kavereille ja muille verkostoille blogin olemassaolosta. Tosin tiedän bloggaajia, jotka eivät ole paljastaneet harrastusta edes perheelleen. Ja taas toisia, jotka ovat näkyvästi mukana kaikissa mahdollisissa tapahtumissa ja eri some-kanavissa. Lienen keskikastia, meni pitkään ennen kuin muistin edes tutuille mainita. Nyt kun blogi on vakiintunut, sen muistaa, sisältöäkin on jo tarjota enemmän. Blogille perustamani facebook-sivut lisäsivät lukijoita - minustakin on helpompi klikata fb-linkkiä kuin etsiä blogijuttuja erikseen. Kerran kokeilin jopa fb-mainontaa, kun halvalla sai, mutta se ei lukemista kasvattanut. Luulen, että kohdistus siinä osuu väärään porukkaan; se oikea löytää blogin luonnollisia reittejä eli toisten linkityksistä, kirjoja googlaamalla jne.  

Muista mobiili. Blogista kannattaa tehdä responsiivinen (onko enää muunlaisia?) ja suunnitella ulkoasu niin, että sitä voi lukea helposti kännykällä, nähdä uusimmat otsikot yhdellä silmäyksellä jne. Koska kulkuvälineissä, odotustiloissa jne. on hyvää aikaa blogeja vilkuilla. Ainakin minä teen niin, ja silloin arvostan kovasti selkeää mobiiliversiota ja sellaiset merkkaan suosikkeihin.

Jos kommentoit, saat kommentteja. Kun itse on aktiivinen blogien lukija ja kommentoija, saa vastakaikua. Ja ennen kaikkea, seuraa saamiasi kommentteja ja vastaa! Unohdan nopeasti blogit, joihin ei koskaan ilmesty vastauksia, pidän tylynä. Ja tiedän, että etenkin alkuvuosina minulta meni kommentteja ohi, kun en osannut niitä seurata, hävettää! Varmaan jotain menee ohi edelleen, mutta nyt ainakin yritän, koska kommenteista saa niin paljon iloa ja tukea. 

Ilosta puheenollen, se on se tärkein juttu: uskon, että aito innostus ja/tai asianharrastus näkyy ja kiinnostaa eniten, ihan ilman kikkailuita. Ja uskon (ja toivon), ettei itse otetun kuvan kehno laatu tai pieni kirjoitusvirhe sitä horjuta. Olen surkea kuvaaja ja kuvien käsittelijä, joten blogini on tylsän tekstipainotteinen. Ihailen kyllä toisten kauniita kuvia! Suosituimmat blogit eivät ole kirjablogeja, mikä on hyvä itselleen tunnustaa: lifestyle- ja muotiblogit hehkeine kuvineen hakkaavat meidät mennen tullen. Mutta erityisesti arvostan hyvää suomen kieltä ja haluan lukea blogeja, joissa ajatus saa pysyä asiassa eivätkä virheet töki. Ja kuvat ovat mieluiten itseotettuja. Jos käytät muiden kuvia, tarkista oikeudet eli hanki lupa, ettei tule korvausvaateita tai muuta ikävää bloggausiloa pilaamaan.  

Ehkä paras ohje olisi: tee blogi, jollaista haluaisit itsekin lukea. Samanmieliset löytävät sen, aikanaan. Jos bloggaaminen kiinnostaa, eikun aloittamaan! Tämä on maailman paras harrastus, minkä lukeva ja kirjoittava ihminen voi keksiä - miksi, se olisi jo oman juttunsa aihe... 

Vinkkejä aloittelevalle bloggaajalle löytyy myös mm. näistä kirjablogeista:

Tuijata (komeasti kantaattimuodossa!) 

P.S. Kokenut bloggaaja, jos et ole vielä omia neuvojasi julkaissut, haaste on heitetty - nappaa tunnustus itsellesi, kerro niksisi ja auta aloittelijoita. Ja ihan varma, että myös me kokeneemmat luemme innolla. 

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Naistenviikon jälkeen lienee reilua keskittyä mieskirjoittajiin. Brittiläinen, Japanissa syntynyt Ishiguro julkaisee harvoin, joten uutuus on tapaus kirjamaailmassa: hänen kirjansa ovat olleet ehdolla milloin missäkin palkinnossa, useimmiten Booker-listalla. Booker-palkinto on kerran tullutkin, kirjasta Pitkän päivän ilta, joka on yksinkertaisesti upea - täydellinen lajissaan, olen tuolloin kirjoittanut muistiin. Englantilaisen kartanon hovimestarista kertova tarina lienee tuttu useimmille kirjaa lukematta myös huiman hyvän, samannimisen elokuvan ansiosta.

Suuresti pidin myös kirjasta Me orvot: perinteinen brittiläisyys vetoaa, ja kun kirjailija tekee työnsä tyylikkäästi, taitavasti ja omaperäisesti, ei tulosta voi kuin ihailla.

Brittiläisyyteen sukelletaan myös uutuuskirjassa, tällä kertaa paljon pidemmälle historiaan, aikaan, jolloin Länsi-Rooman valtakunta - johon Brittein saaretkin kuuluivat - oli romahtanut ja alueelle jääneet kansat, kuten saksit ja keltit, opettelivat yhteiseloa sotimisen jäljiltä, vaihtelevalla menestyksellä. Myös kuningas Arthuriin viitataan, mikä vie meidät legendojen maailmaan.

Vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät matkalle, tapaamaan poikaansa vieraaseen kylään, jossa poika asuu. Pariskuntaa ja muita heidän kyläläisiään vaivaa outo unohtelun tauti: äsken puhuttu katoaa mielestä, varhaisemmista tapahtumista leijuu ajatuksissa vain sekalaisia muistinriekaleita. (Kummaa, että Axl ja Beatrice muistavat kuitenkin, että heillä on poika, vaikkeivat tämän nimeä tai ulkonäköä.) Moni muukin asia on muuttunut heidän nuoruutensa ajoista. Koti, tai paremminkin kolo, joka heille on annettu asuttavaksi, on kylmä ja kaukana kylän keskustasta. Heille ei anneta edes kynttilää pimeitä öitä valaisemaan; raihnaiset vanhukset saavat pärjätä miten taitavat. Beatrice toteaa muutoksen myös suhtautumisessa vieraisiin kulkijoihin:

"Kun minä olin heidän ikäisensä, juuri vanhat olivat pullollaan pelkoja ja mielettömiä uskomuksia, pitivät jokaista kiveä kirottuna ja jokaista kulkukissaa pahana henkenä. Mutta nyt kun olen itsekin vanha, enkö joudukin huomaamaan, että uskomuksia vaalivat nuoret..."

He tutustuvat matkallaan soturiin, joka lupaa auttaa heitä kulkemisessa. Mukaan tulee myös neljäs matkaaja, nuori Edwin, jonka pieni ryhmämme pelastaa tämän oman kylän vainolta ja taikauskolta.

Matka on vaarallinen ja satumainen: he kohtaavat monenlaisia uhkia, myös ilkeitä keijukaisia ja outoja hirviöitä. Ja sitten on tietysti lohikäärme. Ja kuten saduissa, ritarin on määrä tappaa peto. Ritarin kanssa he ystävystyvät; kaikki vastaantulijat eivät ole vaarallisia.

Mutta kehen voi luottaa, kuka puhuu totta ja kuka muistaa oikein?

Ishiguron kaunis teksti vie lukijan unenomaiseen horrokseen ja satuun, joka sisältänee pintaansa isomman viestin, tai useita. Viittaukset vanhusten ja muukalaisten kohteluun tuntuvat viittaavan tähän aikaan. Unohdammeko Euroopan myllerryksessä historian, jonka aina sanotaan toistavan itseään? Kuljemmeko samassa sumussa kuin Axl ja Beatrice aikalaisineen, tietämättä suuntaa, tunnistamatta läheisiämme tai vihollisiamme, oppimatta kokemuksistamme? Onko muistamisesta mitään hyötyä, vai voiko se olla vain pelottavaa?

Kirja on nopealukuinen, vaikka sen tarumainen tyyli tuo tekstiin kiemuraisuutta ja arvoituksellisuutta, josta en niin suuresti innostu: asioita ja sanoja pyöritellään dialogissa moneen kertaan, eivätkä vihjeet syvemmistä tarkoituksista tai mielten reunoilla lepattavista muistoista ohjaa lukijaa selkeästi, vaan putoavat käyttämättöminä matkan varteen, ainakin minulta. Herää paljon kysymyksiä: Axlin menneisyys? Sidotun tytön merkitys? Punatukkainen parantaja? Edwinin äiti vs. lohikäärmeen kohtalo? Ja monta muuta asiaa, jotka nousevat kysymysmerkkeinä killumaan.

Jäljelle jää satu, matkafantasia ja tarina kahdesta vanhenevasta ihmisestä Euroopasta ennen Eurooppaa, brittiläisyyden alkulähteillä. En häikäistynyt, kuten Pitkän päivän illan kanssa, mutta melkein yhdeltä istumalta tarinan luin. Upea kirjoittaja, mutta tarinalta odotin silti jotain isompaa lopputulemaa, joten jäin hieman pettyneeksi ja kysymysten valtaan, kaikista kehittelemistäni teorioistani huolimatta. Ishiguro ei sen kummemmin kuitenkaan minulle selittele, ja se oikeus hänelle suotakoon. Saattaa olla, että tarina muistuu mieleen vielä useinkin, muistista ja historiasta puhuttaessa ainakin.

Muualla: Hieno tutkielma muistamisesta, petoksesta ja kostosta, sanoo Kirjankanssa. Kannatti odottaa kymmenen vuotta, sanoo Mummo matkalla. Myös Tuija tunsi hämäryyttä, kuten Axl ja Beatrice, ja minäkin.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Tammi 2016. Suomennos Helene Bützow.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Raija Oranen: Aurora. Ja muita Aurora Karamzinista kertovia kirjoja.





Onko meillä Suomessa ollut ketään loisteliaampaa, aristokraattisempaa, rikkaampaa, vaikuttavampaa
tai tarunhohtoisempaa naista kuin Aurora Karamzin? Hän seurusteli aikansa eliitin kanssa ja toimi Venäjän tsaarittaren hovineitona ennen avioitumistaan satumaisen rikkaan Paul Demidovin kanssa. Liitto oli poliittinen, mutta varsin onnistunut. Demidov kuoli kuitenkin pian, ja Auroralle jäi liitosta hänen ainoakseen jäänyt lapsi, Paul. Myöhemmin Aurora avioitui uudestaan, ja nyt puhutaan rakkausavioliitosta: häntä viisi vuotta nuorempi Andrei Karamzin kaatui Krimin sodassa. Aurora oli vasta 46-vuotias, kun hän jäi leskeksi jo toisen kerran.

Aurora eli ja seurusteli korkeimmissa seurapiireissä 1800-luvulla. Tuolloin Pietari oli sääty-yhteiskunnan kerman juhlimiseen keskittyvän elämäntavan pääkaupunki. Ranska oli aatelisten yhteinen kieli, ja Aurora vietti paljon aikaa myös Pariisissa. Topelius sanoi häntä Suomen kuuluisimmaksi kaunottareksi, mutta sen lisäksi hän kuvausten mukaan oli myös rakastettava henkilö, joka ei tyytynyt pelkkään juhlimiseen ja matkustamiseen, vaikka niistä nauttikin. Hän koki elämässään paljon surua monien läheisten kuollessa. Iän myötä hän kyllästyi kuohukermaelämään, vetäytyi Hakasalmen huvilaansa Helsingin Mannerheimintiellä ja keskittyi hengellisyyteen ja muihin vakavampiin ajatuksiin, joista näkyvin oli laaja hyväntekeväisyys. Lukuisia ovat hänen perustamansa koulut, sairaalat ja orpokodit Suomessa ja Venäjällä, tunnetuimpana meillä Diakonissalaitos.


Hakasalmen huvila. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Sakari Kiuru.


Auroran tarina on niin uskomaton, että paraskaan kirjailija tuskin voisi vastaavaa keksiä, tai ainakin sitä pidettäisiin täysin yliampuvana. Paitsi hänen ällikältä lyövää kansainvälistä verkostoaan kuninkaallisista ja valtioiden päämiehistä lähtien - josta hän hyötyi paljon myös hyväntekeväisyystyössä - hänellä oli myös bisnestajua: hänen ensimmäisen miehensä perhe omisti Uralilla kaivos- ja teollisuusyrityksiä, joista hän huolehti leskeksi jäätyään. Lisäksi hän osallistui monen sukulaislapsensa kasvattamiseen niin rahallisesti kuin henkisestikin. Jo aika tuo tarunhohtoa: asemamme Ruotsin ja Venäjän välissä, Pariisin vallankumous, teollisuuden ja kaupan nousu sääty-yhteiskunnan tilalle ja monet muut tapahtumat, jotka muuttivat yhteiskunnan rakenteita pysyvästi ja perusteellisesti.

Hänen tuttava- ja sukulaispiirinsa nimet hengästyttävät, tsaareista Bonabarteihin, paroneista eri kuningashuoneisiin. Puškin kirjoitti hänestä ylistysrunon, ja hän tunsi myös Hugon, Tolstoin ja Chateaubriandin, monien muiden muassa. En kertaa elämäkertaa enempää: erinomainen, tiivis yhteenveto löytyy Kansallisbiografiasta.

Raija Oranen seuraa elämäkertaa tarkasti ja punoo Auroran elämästä lukuprosaa muuntamalla sen tarinan muotoon. Hieno teko Oraselta! Vaikka harmi, että hänen viitteensä puuttuvat, koska kirja pohjautuu selkeästi aikaisempiin teksteihin. Tästä nousi pienoinen plagiointikohu aivan turhaan, kun pienellä vaivalla viitteet olisi voitu lisätä, eivätkä ne kirjaa muuttaisi sinne tai tänne. Orasen katselukulma on fiktiivinen, perusfaktat Auroran elämästä ovat kohdillaan, eikä hän tee tarinasta siirappista, vaikkei päähenkilöstä huonoja puolia toki löydy. Sen enempää Oranen ei maalaa personaa, vaan nojaa täysin saatavilla oleviin historiatietoihin. Niiden mukaan Aurora ei ollut haihattelija, vaan viisas ja käytännöllinen nainen, joka ehti kuitenkin kokea myös paljon rakkautta jos tragedioitakin vuonna 1902 päättyneen elämänsä aikana. Valitettavasti tulipalo tuhosi kirjeenvaihdon, joka olisi tuonut Auroran itsensä ajatuksia enemmän jälkipolville, nyt ne jäävät vähäisiksi ja toisten kertoman varaan.

Jos Suomen historia kiinnostaa ja sitä haluaa lukea tietokirjoja viihteellisemmässä muodossa, on Oranen oiva valinta. Ammattikirjoittajan sujuvana tekstinä se tuo paljon tietoa helposti sulavassa muodossa. Minut se sai syvän kunnioituksen valtaan Auroraa kohtaan ja sysäsi tutkimaan hänen aikaansa enemmänkin. Hieman innostuin, kuten kuvasta näkyy.

Raija Oranen: Aurora. Teos 2014.

Kenelle: Historiahulluille, Helsingin historian ystäville, vaikuttavia naisia kunnioittaville.

Muualla: Kirsin Book Club kiittää historiatietoutta, mutta monet kaipasivat enemmän ihmisnäkökulmaa. Norkku kiinnostui Aurorasta Auroran sairaalassa. Historiantutkija löysi kirjasta monta ärtymisen aihetta ja nostaa esiin HS:n Antti Majanderin kommentin plagiointikeskusteluun. Jane sanoo Auroran olevan kirjassa enemmänkin taustana historiallisille tapahtumille. Kirjavuorenpeikolle kirjassa oli tietoa liikaakin. Kirjabrunssi yllättyi myönteisesti. Kirjakaapin avaimen Jonna kertoo kirjasta, josta en ollut kuullutkaan - näitä hengellisesti sävyttyneitä teoksia Aurorasta on ilmeisesti tehty enemmänkin.


Muita kirjoja aiheesta:

Aapeli Saarisalo: Aurora Karamzin ja hänen elämänsä. WSOY 1972. 

Saarisalon kirja on ovelasti nimetty; oikeasti se kertoo vapaakirkon synnystä ja ajatuksista. Aurora kävi keskusteluja liikkeen perustajan, lordi Radstockin, kanssa, sekä tämän vieraillessa Pietarissa että myöhemmin Pariisissa. Auroran elämäkerta, asema ja hengelliset pyrkimykset kuvataan lyhyesti, mutta kirja keskittyy enemmän kaikkeen muuhun. Ostin sen joskus nimen perusteella kirjamessujen divariosastolta, mutta aion laittaa takaisin kiertoon.

"Pariisin vallankumous sai Auroran kiinnostumaan yhteiskunnallisista uudistuksista ja miehensä André Karamzinin kanssa hän innokkaasti seurasi työväen nousua. Vaikka Aurora kuului rikkaaseen säätyyn, hänen sydämensä oli köyhien ja alhaisten puolella. André ja Aurora keskustelivat usein Leo Tolstoin kanssa siitä, miten Jumalan valtakunta voisi tulla toteutetuksi tässä maailmassa."

Raili Mikkanen: Aurora, keisarinnan hovineito. Otava 1998.


Mikkasen tyylilaji on romanttinen viihde. Hän kertoo Auroran tarinan seurapiireihin astumisesta lapsen saamiseen, ja keskiössä ovat rakkaussuhteet, hienot asut ja juhlat, joita tuohon ajanjaksoon mahtui. Henkilöistä tärkeimmät ovat Aurora sisaruksineen. Kirjan voi lukea viihteenä oikeita faktoja tuntematta, ja se lienee ollut tarkoituskin. Minua kirja ei kuitenkaan kovin paljon viihdyttänyt, aihetta arvostan, ja taustoja tuntemattomalle lukijalle se antaa ajankuvatietoa. Ei huono valinta viihdekirjallisuuden ystäville.

Ingrid Qvarnström: Tarunhohteinen elämä. Aurora Karamzin ja hänen aikakautensa. Suomennos Aili Somersalo. Otava 1948.

Jos edellinen oli kevyttä päätä, nyt on kovaa kamaa. Qvarnström on ilmeisesti ainoa yksittäinen kirjailija, joka on perehtynyt Auroran aikaan ja elämään tutkijan otteella. Tämän kirjan tietoihin perustuvat kaikki edellä mainitut teokset. Seikkaperäinen kuvaus on laaja ja tarkka, eikä kirjoittaja kaihda omia kommenttejaan ja tulkintojaan. Eikä niitä voi kuin kunnioittaa; niin ison tutkimustyön hän on tehnyt ja niin vahvasti eläytynyt aiheeseensa. Kirjassa on myös mustavalkoisia kuvia ja paljon tietoa, jota ei muista kirjoista löydy. Se kertoo kuitenkin vain hyvin lyhyesti Auroran vanhuuden ajan hengellisyydestä ja hyväntekeväisyystyöstä, minkä vuoksi Saarisalo kertoo tarttuneensa näihin omassa kirjassaan (ks. edellä). Jos Aurorasta todella haluaa tietoja, tämä kirja on ehdottomasti luettava.

Espoon kaupunginmuseo, Otava: Aurora Karamzin, aristokratian elämää. Otava 2006. 


Auroran isäpuoli Carl Walleen osti Espoosta Träskändan kartanon suuren uusperheensä kodiksi. Sittemmin palanut kartano oli Auroralle koti ja tärkeä paikka, jonka hän lunasti itselleen myöhemmin. Onneksi Espoo muistaa entistä asukastaan kirjalla, joka kuvaa upeasti aatelisten aikaa, Träskändaa ja Auroran elämää usean asiantuntijakirjoittajan voimin. Taitto on asiallisen komea, suurikokoisena ja paljon kuvia sisältävänä kirja on selailtava tietoteos, jonka sisältö on historiasta kiinnostuneille loputtoman kiinnostava. Myös viiteluettelo on laaja. Saatavissa Espoon kaupunginmuseosta.


Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Toimi. Anna Biström, Rita Paqvalen, Hedvig Rask. Schildts 2010.


Neljäntoista naisen työryhmä on koonnut kirjan Helsingistä ja kaupunkitilassa toimivista naisista; siitä, miten naiset ovat vaikuttaneet ja ottaneet tilan haltuunsa. Maria Lival-Juusela on kirjoittanut luvun Perinteiden ja emansipaation välillä, joka kertaa Auroran elämää kaupungissa. Hakasalmen huvila, joka on nykyisin kaupunginmuseon omistuksessa, menetti merinäköalansa rautatietä varten rakennettujen maavallien viedessä tilan sen edustalta. Auroraa enemmän mainintoja kirjasta löytyy vain Helene Westermarckista, Tarja Halosesta, Maria Jotunista ja kuningatar Kristiinasta. En ole lukenut kirjaa muilta osin, mutta täytyyhän se tehdä. Olen kyllä tiennyt kirjan olemassaolon, mutta vierastan ajatusta "naisten" kaupungista. Kahtiajako miesten ja naisten välillä tässä tuntuu vieraalta; kaupunki on kaikkien. Vaikka naistenviikolla tätä kirjoitankin.

Loppukevennys: Auroran kauneutta ylistetään kaikkialla. Mustavalkoisten, maalausten pohjalta tehtyjen kuvien perusteella ja ajan kauneusihanteita tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Mutta näyttelijä Catherine Oxenberg (muun muassa tv-sarja Dynastian tähtiä) on Auroran suora jälkeläinen Jugoslavian kuningashuoneen kautta, ja hänen on sanottu muistuttavan esiäitiään. Ehkä Aurora näytti siis tältä? Varmaa on, että jos tuolloin media olisi ollut nykyisenlainen, Aurora olisi ollut kansikuvien kuningatar, lööppien valtiatar ja somen kiihkein puheenaihe.





perjantai 22. heinäkuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika



Laura Lähteenmäki kirjoittaa naisista eri sukupolvissa. Teema on tuttu jo hänen aiemmasta kirjastaan Ikkunat yöhön, samoin taitava ihmiskuvaus sekä laaja ja risteilevä henkilöiden verkosto.

Päähenkilö Anna muuttaa miehensä Olavin ja pienen poikansa Laurin kanssa Karjalasta evakkona Hämeeseen, Heljän ja Kallen naapuriin. Iloinen, auttavainen ja kaikille hyvää toivova Anna on onnellinen; uusi talo rakenteilla, uusi vauva vatsassa, rivakka ja rakastava mies rinnalla. Hän säälii syvästi lapsetonta Heljää, sillä tämän mies on sotainvalidi. Heljä joutuu tekemään raskaita töitä, ja Anna ja Olavi auttavat, Olavi tosin lähinnä Annan käskystä eikä auttamisen ilosta.

Anna ja Heljä ovat luonteiltaan vastakkaiset. Ylpeä ja pidättyväinen Heljä pysyy velvollisuudesta miehensä rinnalla, kun taas auttavaisen Annan ja Olavin suhde ajautuu kriisiin, josta Anna ei pääse yli, ei myöskään suuresta surusta, joka perhettä kohtaa. Näistä tapahtumista ja henkilöistä versoo tapahtumaketju, joka ulottuu tähän päivään saakka, hetkeen, jossa Annan lapsenlapsenlapsi näprää älypuhelintaan. Ja yllätys, koukku, kyllä vain, se on mukana. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät kutkuttelemaan mieltä ja joita on pakko kerrata heti lukemisen jälkeen alusta, jotta voi selittää itselleen, mitä oikeastaan tapahtui.

Kirjan nimi on hieno: se viittaa niin häihin kuin elämän huippuaikoihin muutenkin. Mikä on elämässä korkeinta ja parasta aikaa ja huomaako sen itse vasta jälkeen päin? Vai odottaako sitä jotain, loputtomiin? Milloin on korkea aika tehdä isoja päätöksiä?

Ihailen jälleen Lähteenmäen tekstiä; se on komeaa, yllättävää ja viisasta. Merkityksellistä. Alussa lukeminen takkuili hieman, kun henkilöitä tuntui olevan äkkiseltään paljon, mutta kun imuun pääsi, he alkoivat tulla tutuiksi. Yhdentekevyyksiä ei tarjoilla, tunnelma tihenee kuin huomaamatta ja virittää lukijan. Huomasin jännittäväni ja eläytyväni sukupolviketjun kiemuroihin niin, että kirjan sulkemisen jälkeen oli pakko tehdä kaksi asiaa: soittaa äidille. Ja lähteä lenkille, tehdä jotain fyysistä vastapainoksi.

Kenelle: Sukupolvitarinoiden ystäville, tunnelmaan uppoutuville, ajankulkua pohtiville.

Muualla: Sinisen linnan kirjaston Mariaa ihastutti kirjan kieli, mutta suretti Annan kohtalo. Puhumattomuuden ja patoutuneen surun sarjaa, sanoo Tuijata, joka ei täysin lämmennyt kirjailijan ratkaisuille. Puhutteleva perheromaani, sanoo Ulla. Erikoislaatuiseksi kirjan tekee kerronta, toteaa Lumiomena. Ihastuttavan kaunis, sanoo Kirjakaapin kummitus -Jonna. Selkeää ja kaunista, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai, joka olisi halunnut lukea kipeistä ongelmista tarkemmin.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika. WSOY 2016. Graafinen suunnittelija Anna Makkonen.

Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Sofi Oksanen: Yläkerran nainen

Kovakantisen kirjan koko on  11 x 13 cm, 60 s. 
Luit oikein, Sofi Oksanen on kirjoittanut myös tuonnimisen kirjan, vaikkei siitä julkisesti ole puhuttukaan. Mainostoimisto Dynamo julkaisi vuosia asiakaslahjoina pieniä, tunnettujen tekijöiden tilausteoksia, jotka ovat pituudeltaan suurinpiirtein novelleja ja ulkoasultaan - luonnollisesti tilaajan alaan sopivana - harkittuja ja visuaalisesti kauniita, sarjaksi sopivia. Oksanen on yksi sarjan kirjoittajista, joihin kuuluvat myös Mikko Rimminen, Kari Hotakainen, Bo Carpelan ja Katja Kettu, muutamia mainitakseni. Huippunimiä siis.

Yläkerran nainen kertoo Mariasta, joka stressaa vähän kaikesta, etenkin raha-asioista. Hänen miehellään ja perheen tulojen hankkijalla, Johanilla, on univaikeuksia, ja Maria tekee kaikkensa tämän unta varjellakseen. Mutta yläkerran nainen tuntuu tahallaan metelöivän! Hän kävelee ja tömistelee jopa öisin, jopa kengät jalassa. Marian ja yläkerran naisen, Lilin, välit eivät ole lämpimät. Mutta Marialla on ystävätär, Kreeta, joka on ompelija. Hanna taas on Kreetan asiakas, avioeroa tahollaan suunnitteleva nainen.

Lilillä on omat ongelmansa. Hänellä on naimisissa oleva poikaystävä Matias, joka ei vakuuta erohalukkuuttaan riittävän ponnekkaasti. Kun mies vetoaa lapsenhoitoon, ei Lilillä ole naputtamista tapaamisen perumisesta.

Oksanen sitoo näistä aineksista yhteen näppärän tarinan, josta löytyy lyhyydestä huolimatta kirjailijalle ominaisia piirteitä: miesten ja naisten roolit ja roolikäyttäytymisen piirteiden osoittelu, jopa liioittelu; päihteitä, kohtalokkuutta, mutta myös selviytymistä; jännitystä - hieman normamaisesti, mutta ilman yliluonnollisuuksia. Ja tietysti terävän iskevä, selkeä teksti. Maukas välipala luettavaksi. Sain kirjan lahjaksi kaverilta, jolla oli sarjaa enemmänkin. Mahdollisesti niistä lisää myöhemmin, vaikka harmittavasti suosittelu ei tässä auta, kun kirjoja ei saane enää mistään.

Mutta halusin kertoa tästä kehuakseni loistavaa ideaa mainostoimistolta. Miten persoonallinen ja fiksu lahja, josta on varmasti ollut taloudellista hyötyä kirjoittajille ja iloa vastaanottajille, joiden voi olettaa edustavan lukevaa kansanosaa. Pienen kirjan lukee tottumatonkin helposti, varsinkin jos tunnettu nimi kannessa houkuttaa (vaikkei haluaisi lukea Oksasen "oikeita" kirjoja, voi silti sanoa lukeneensa Oksasta). Se jää talteen, näkyville ja kertoo ulkoasullaan antajasta (kaverikin säilytti niitä vuosia). Vieläkö sarjaa tehdään vai onko se jo lopetettu, en tiedä, mutta tällaista kirjallisuuden mesenointia toivoisi näkevänsä enemmänkin.

Sofi Oksanen: Yläkerran nainen. Mainostoimisto Dynamon kirjakerho 2008.


tiistai 19. heinäkuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin


Yllättäen lukupinooni ilmestyi kiinnostava pieni kirja, joka on kevyestä ulkoasustaan (144 s.) huolimatta vahva tujaus luettavaa.

Deborah Levy on englantilainen, pääosin näytelmiä ja runoja kirjoittanut kirjailija, jonka romaani Swimming home oli Booker-ehdokkaana 2012. Se on tänä vuonna käännetty suomeksi, onneksi, voi todeta, ja ilmeisesti on toistaiseksi ainoa suomennos Levyn tuotannosta.

Karmeaa ajankohtaisuutta lukemiseen tuo Nizzan viimeviikkoinen isku, sillä siellä ollaan kirjassa. Promenade des Anglaisilla käveleskellään, rantaravintoloissa oleillaan. Päähenkilö Joe, joka muuten myös on näytelmä- ja runokirjailija, on vuokrannut vaimonsa Isabelin ja tyttärensä Ninan kanssa lomahuvilan, jossa he majailevat ystävineen. Mukaan tulee yllätysvieras, Kitty, Joen fani, joka häiritsee pariskuntien rutiineita pahasti.

Tarinan sävy on tumma, ja tulkitsen sen myös ironiseksi. Nuo hyvinvoivat ihmiset ensimmäisen maailman ongelmineen! Kirjailija kuvaa heitä tarkasti ja kipeän osuvasti. Heillä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Sekopäinen Kitty on ainoa, joka tunnustaa sen avoimesti paitsi itselleen myös muille, ja psyykenlääkityksensä äkillisesti lopettaneena käyttäytyy hämmentävästi.

Perusajatus on tyytymättömyys ja yleinen elämänpettymys sekä keinot, joilla tätä tunnetta voi vältellä, on se sitten metsästäminen, työhön tai viinaan uppoaminen tai aviopuolison pettäminen.

"Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."

"...Claude eli toivossa, sillä niin kuin hän Jurgenille sanoi, missä muussakaan sitä saattoi elää?"

Minua ärsytti tuo asenne sen verran, että vertaudun iäkkääseen Mrs. Sheridaniin, "jonka mielestä ihmisten piti kärsiä todellisia vastaankäymisiä ennen kuin heidän sopi mennä päästään sekaisin." Tämä huvitti, vaikkei kirjassa olla lainkaan pilke silmäkulmassa. Tosin melko koominen on myös rastatukkainen talonmies Jurgen, joka vannoo puhtaiden elämäntapojen ja luonnonmukaisuuden nimeen, mutta polttelee huolettomasti hasista ravintoloitsija Clauden kanssa.

Nina, 14-vuotias, oppii ja tarkkailee - hän ei liene vielä menetetty tapaus. Mutta hänelläkin on jo monta salaisuutta, monta kipeää kohtaa: "...kuin Ninan jalanpohjassa olisi aina ollut pikkuruinen lasinsirpale, joka vaivasi hieman mutta jonka kanssa hän pystyi elämään." Kunpa hän saisi sirpaleet pois jaloistaan ajoissa, toisin kuin vanhempansa! Ja oppisi uimaan elämänsä aalloilla, kuten kirjan nimi ja tapahtumien sijainti meren ja uima-altaan äärellä vihjaa.

Tekstin voisi hyvin kuvitella näytelmäksi, roolit on jaettu selkeästi. Tekstissä risteilevät syvät tunteet ja ristiriidat: itsekkyyden ja välittämisen rajat, nähdyksi tulemisen tarve ja yksityisuus, aikuisuuden ja lapsuuden rajat. Pinnalla vai pinnan alla? Mikä on sallittua rajanylitystä, tuntuu kirjailija pohtivan. Kittyn käytös voi olla hätähuuto, mutta onko se näkyvänä vakavampi kuin hätä, joka on sullottu niin syvälle, ettei se näy?

Älykäs, taitavasti punottu ja vakava pienoisromaani, joka herättää ärsytystä ja mietittävää. Toimii siis erinomaisesti. Lopulta lienee kyse siitä, miten selvitä karikoista, joita väistämättä vastaan tulee, kullekin erikokoisina. Myös hieno käännös ja virheetön teksti.

"...menneisyys kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä."

Kenelle: Älyllisen psykologisen romaanin ystäville, vakavaan tarttuville, pienoisromaanien suosijoille.

Muualla: Maisku haltioitui. Mestarillinen helmi, sanoo Ulla. Morre ei oikein pitänyt, Tuijaan tarina upposi (kiitos kirjan lainasta!). Surrealismin surinaa kuulostelee Omppu ja väreilee kylmiä väreitä. Kerronnallisesti erittäin vahva, sanoo Krista.

Deborah Levy: Uiden kotiin. Fabriikki Kustannus 2016. Suomennos Laura Vesanto. Ulkoasu Outi Vihlman, kannen kuvat Galina Gallo.

Helmet-haasteen 2016 kohta 16: Kirja josta et ole ikinä kuullut aikaisemmin.

Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi




Naistenviikko* on hyvä aloittaa hyvällä. Lempi on hurmaava kirja.


Mutta Lempin itsensä hurmaavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Häntä rakastetaan ja vihataan, ikävöidään ja inhotaan. Millainen hän oikeasti oli? Ja mikä on "oikeasti", kenen silmin katsottuna?

Minna Rytisalo on sijoittanut romaaninsa Lapin sodan aikoihin. Viljami rakastuu Lempiin, kauppiaantyttäreen, kauppareissulla tietysti. Tietämättä mihin ryhtyy ja miksi ryhtyy. Mutta rakkaus oli totta, olihan?

"...ja minä olin vapisevakätinen poikanen, untuvikko ja hontelo vasa, ennen kuin teit minusta miehen."

Elli on aputyttö, jonka Viljami palkkaa parempiin oloihin tottuneen vaimonsa avuksi, kun tämä suostuu kosintaan ja muuttaa Viljamin omin käsin rakentamaan tupaan. Ellin ansiosta Lempin ei tarvitse tehdä raskaita töitä, ei karheuttaa siloisia suloisia käsiään. Ei edes silloin, kun Viljami joutuu sotimaan tai kun perhe kasvaa. Elli osaa ja jaksaa tehdä kaiken, mutta se ei riitä. Kun kohtalot kääntyvät yllättäviin suuntiin, Elli joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin kukaan arvaa. Joutuu, pääsee, saa ottaa tai ottaa luvatta. Mikä on riittävästi, mikä on ehdottomasti liikaa?

"Mikään hänen silmissään ei liikahda. Tajuan, että hän etsii joka paikasta sinua, ja kekäleenkuuma raivo nousee sisälläni." 

Lempin sisko kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Sisko rakastui saksalaiseen sotilaaseen, kuten monelle kävi, ja seurasi miestä Saksaan, jolloin kuulumiset kotoa jäivät satunnaisiksi. Kirjeenvaihto on ainoa yhteydenpitokeino, kehno ja epävarma sodan sekavuudessa. Hän tottunut siihen, että muut jäävät Lempin varjoon - sisko itsekin - mutta onko hän se, joka lopulta tuntee tämän parhaiten? Siskon kertomus sinänsä hänen omine kohtaloineen on iso tarina tarinan sisällä, ja kuvaa aikaa näkökulmasta, jota harvoin näkee.

"Ihminen voi kuolla monella tavalla. Meitä peittää vain ohut, hentoinen iho, joka ei suojaa enempää kuin harsoinen verho ikkunaa kiveltä."

Kauniisti ja mukavan jutustelevasti kerrottu haikeanjännittävä, mustanpuhuva tarina rakkaudesta ja ihmismielestä. Kieli on ajankuvassa uskottavaa (sana "pääläri" muuten toistuu usein, piti oikein googlata, mikä se mahtaa olla), tarinan käänteet yllätyksellisiä ja rajuja. Sodan aiheuttamassa kaaoksessa voi tapahtua mitä vain, eikä rakkaus ole suinkaan aina kaunista. Se voisi olla tämän kirjan alaotsikkona, niin monia erilaisia rakastamisen muotoja seurauksineen se ehtii kuvata.

Henkilöt on mietitty omanlaisikseen harkitusti annostellen, yksityiskohdilla herkutellen, muttei liikaa sanoittaen eikä selitellen; pidän siitä, että lukija saa itse täyttää aukkoja, kunhan niitä ei ole niin paljon, että tarinasta tulee liian mystinen. Kirjan tärkein anti kuitenkin on vahva tunnelma, joka on käsinkosketeltavan tiheä ja vaikuttava. Siinä on jotain ajatonta, jonka uskon toimivan myös lukijalle, joka ei kiinnostu sota-ajasta (joka toimii tässä vain näyttämönä, ei siis ole sotakirja) tai kielen ihailusta. Ihminen on ihminen, hyvässä ja pahassa, oli aika mikä hyvänsä. Omaäänisen esikoiskirjailijan uralle toivon mitä parhainta jatkoa! Pidin myös konstailemattomasta kannesta, joka ei lupaa mitään, mitä ei voi pitää - ei selittele sekään. Vaikka tarinassa:

"Asiat menivät kuitenkin aika lailla eri tavalla kuin toivottiin tai luultiin."

Kenelle: Laadukkaan suomiproosan ystäville, romantiikan ja jännityksen yllättävää yhdistelmää arvostaville, kauniista kielestä nauttiville, nostalgista tarinankerrontaa kaipaaville.

Muualla: Todella hieno, toteaa Henna Hemulin kirjahyllystä. Huikea tunnelataus, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Bleue Kirjapolkuni-blogissa ei oikein innostunut, kun taas Villis iloitsi tutun bloggarin kirjasta ja sanoo sitä lähes täydelliseksi. Lempi lopetti Jaanan kuivan kauden lukemisessa ja yllätti iloisesti Mari a:n. Amma selätti lukemisen turmiolliset lähtökohdat ja sanoo kirjaa vuoden tapaukseksi. Hienovireinen, kaunis, rujo, sanoo Pienen kirjaston Katri. Lillin kirjataivaassa kirja koettiin pohjattoman surulliseksi. Hehkuu ja kipunoi, kuvailee Kaisa-Reetta. Väkevää pohjoista, herkkää pehmeyttä, kuvaa Kannesta kanteen -Kaisa, ja häneltä sekä googlaamalla löytyy lisää linkkejä.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.  Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 30/2016.

* Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen. Oma tulokulmani viikolle ovat naisten naisista kirjoittamat kirjat.


perjantai 15. heinäkuuta 2016

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Aloin lukea tätä trilleriä illalla, ja jo parin minuutin jälkeen tukka alkoi nousta pystyyn - tai siis oikeastaan vaakaan, koska luin sängyssä. Samalla hetkellä kun ällöttävän jännittävästi alkaneessa tarinassa tuli oikein ilkeä kohta, mieleeni jysähti lukijakollegan (en muista kenen) varoitus: Älä lue tätä kirjaa illalla, jos et voi lukea sitä saman tien loppuun saakka. 

Juuri tätä virhettä olin tekemässä! Läiskäytin kirjan äkkiä kiinni ja vaihdoin rauhallisempaan unta saadakseni. Jääkaksosia uskalsin jatkaa vain työmatkalukemisena. Vaikka kirjan tunnelmaa itse kaikin keinoin vesitinkin, sai se edelleen aikaan kylmiä väreitä, jopa aurinkoisena kesäaamuna.

Tarina sijoittuu Skotlantiin: Sarah ja Angus ovat menettäneet toisen kaksostyttärensä onnettomuudessa ja päättävät muuttaa uuteen ympäristöön, aloittaakseen puhtaalta pöydältä nyt yksinäisen tyttärensä kanssa. Mutta pöytä on kaikkea muuta kuin puhdas, käy ilmi. Tytär oireilee oudosti, ja myös vanhempien suhde on kovalla koetuksella, kun pinnan alle lakaistut paineet alkavat purkautua. Merkilliset tapahtumat seuraavat toistaan ja muuttuvat yhä merkillisemmiksi, sitä mukaa kun toisiaan epäilevät ja salailevat aviopuolisot yrittävät saada arkensa sujumaan, siinä surkeasti epäonnistuen. Vai tuleeko uhka kuitenkin jostain muualta?

Puitteet ovat täydelliset kauhuun: yksinäinen majakkasaari hurjasti myrskyävän veden ympäröimänä; salaisuudet ja mielenjärkkymiset; ulvova koira; hädässä oleva lapsi, joka on täydellisen kaunis ja niin identtinen kuolleen kaksosensa kanssa, etteivät vanhemmat ole varmoja, kumman ovat haudanneet... Kuin kirjailija olisi tieten tahtoen kerännyt kaiken keksimänsä kammottavan yksiin kansiin.

Uskottava se ei tietenkään ole pätkän vertaa: jo perusasetelma nostaa kulmakarvoja, matkan varren tapahtumista puhumattakaan. Mutta uskottavuus ei liene genren tavoite, ja tyyli pitää linjakkkaasti alusta loppuun, ilman notkahduksia, mistä pisteitä. Teksti juoksee vaivatta, eikä siihen tule kiinnitettyä juuri huomiota - toimii siis. Yksi "sitten"-sana minua vaivasi käännösmäisenä (ilmeisesti alkuperäinen lause on ollut tyyliin come on, then), siinä kaikki. Sisällössä ärsytti äidin lässytys lapselle, joka on kirjan alussa 7-vuotias: hän puhuu tytölle kuin idiootille (ja tekee muutakin typerää äitinäkökulmasta ajatellen). Mutta kai päähenkilökin saa joskus mokata, ja tässä mokataan moneen kertaan perusteellisesti.  

Vaikka tunne oli välillä kuin leffassa, jossa tekisi mieli huutaa turhautumisesta päähenkilön typerästi astellessa yksin juuri sinne minne ei pitäisi, on tarina aidosti pelottava. Ja lisäksi ällöttävä, kamala ja koukuttava. Pelottavan tehokas. Tällainen on kiva lukea silloin tällöin, muttei usein. Muista alun varoitus.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava 2016. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Kauhua kaipaaville, kiiltokuviin kyllästyneille, realismista rasittuville, nopealukuista kesätrilleriä etsiville.

Muualla: Krista ei pettynyt. Kirjosieppo olisi tarvinnut epäuskottavuuksien unohtamiseen alkoholia. Kirja sai Annikan hengityksen huuruamaan. Hienoa ammattilaisuutta, toteaa Kirsi kirjailijasta, josta hän kertoo blogissaan tarkemmin - esimerkiksi sen, että herra on kirjoittanut aiemmin nimellä Tom Knox. Tuijan kirja sai miettimään sote-palveluitamme ja kriisiterapiaa. Jori yllättyi kirjan tiukasta otteesta lukijaan. Finaali on loistava, sanoo Leena Lumi ja muistelee Rosamund Luptonin Sisar-kirjaa. Kaisa Kannesta kanteen suosittelee ja antaa lisää linkkejä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Kesäkuulumisia blogistaniasta

Bloggaaja tapasi Juhani Ahon (feat. Tatu Kokko)!
Loman viimeinen päivä - mutta ei edes harmita, niin mukavasti viimeiset kolme viikkoa ovat menneet mökillä, turuilla ja toreilla pienten ja isojen sukulaisten kanssa. Ja Kuopiossa osallistuin kirjabloggaajien suviajoihin, joihin Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu olivat järkänneet kahdelle päivälle kirjallista ohjelmaa. Erinomaisen ja tarkan raportin reissusta löydät Kirsin kirjanurkasta. Kiitos Kirsille ja kaikille muille osallistujille ja etenkin järjestäjille ikimuistoisesta kokemuksesta, joka alkoi, ällistyttävää kyllä, Juhani Ahon tapaamisella! Kuulumisia vaihdoimme rautateistä ynnä muista ajan ilmiöistä iloisen ja kohteliaan Ahon kanssa sen minkä hämmennykseltämme kykenimme.

Kuopio on loistava kirjallisen matkan kohde, saimme havaita - kohteita ja nähtävää kauniissa kaupungissa riittää. Kävimme Minna Canthin salongissa (osaisivatpa huonekalut puhua, huokailimme haikeina) Kuopion korttelimuseossa ja pahoittelimme Kanttilan talon kehnoa tilannetta (ei taida löytyä keltään rahaa entisöintiin), kurkistelimme Sirpa Kähkösen kirjoihin tunnelmia luoneita paikkoja, vierailimme Minna Canthin patsaalla ja haudalla - tämä tietysti myöhään illalla - sekä söimme hyvin ja runsaasti ensin omalla kirjallisella piknikillämme ja myöhemmin tunnelmallisessa ravintola Kummisedässä.

Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
Ja tapasimme kuopiolaisia kirjailijoita! Pitkän linjan kirjailija Marja-Leena Tiainen, myös näyttelijänlahjoja omaava Tatu Kokko ja etenkin nuortenkirjoja kirjoittanut Kirsi Pehkonen kertoivat meille työstään. Olipa kiinnostavaa! Ja harmittavaa sikäli, että vaikka kuvittelen lukevani paljon, joudun aina huomaamaan, kuinka vähän loppujen lopuksi tunnen hienoja kotimaisia kirjailijoitamme ja kuinka paljon mielenkiintoista luettavaa menee täysin ohi. Onneksi nyt sain vähän paikkausta Savon suunnasta, josta tulee runsaasti etenkin laadukasta nuortenkirjallisuutta. Tuo genre on minulle aika vieras, sekin asia pitäisi ehdottomasti paikata. Olemmehan koko maankin tasolla kunnostautuneet tässä lajissa näyttävästi. Ainakin tapaamieni kirjailijoiden kirjoihin varmasti tulee tutustuttua tämän jälkeen.

Nuorten lukemista edistämään Tatu Kokko on perustanut myös YouTubeen kanavan, jossa voi kuunnella kirjaa julkisuuden henkilöiden ääneenlukemana! Koska kukapa nuori ei käyttäisi YouTubea. Mainio idea, josta toivottavasti leviää laajasti tieto opettajille ja muille nuorten kanssa työskenteleville ja sitä kautta varsinaiselle kohderyhmälle!


Näimme Kuopiossa myös Aapelin muistomerkin Ollinpuistossa sekä kävimme asiaankuuluvasti Pikku Pietarin kujalla, jossa itse Pietarikin tuli vastaan (ei ollut laulutuulella juuri silloin). "Hyvän tuulen voima" -muistomerkin on tehnyt Kari Juva.

Tiedättehän lukumaratonit, joissa ideana on lukea sovitun ajan puitteissa niin monta sivua kuin sielu sietää? Kirjabloggarit järjestävät niitä muutaman kerran vuodessa, ja kesämaraton alkaa jo olla käsite. Tänä vuonna vuorokauden mittaiseen kesämaratoniin osallistuu ennätysmäärä bloggaajia, yli 80! Huikea määrä, huikea yhteisö, ja vaikka itseltäni tämä meni reissuilun takia ohi, on toisten maratoonausta kiva seurailla. Tarkemmat tiedot osallistuvista blogeista löytyvät haaste-emännän Minnan Ja kaikkea muuta -blogista. Tsemppiä maratoonareille, vielä viime hetkillä, ja rispektiä hurjille lukijoille!

Lukumaratonien historiasta kertoo Hanna Kirjainten virrassa: alun perin maailmalla keksittyä Readathon-haastetta kokeiltiin meillä suomiversiona jo vuonna 2012, Hanna ensimmäisten joukossa. Satu esitteli idean suomalaisille lukijoille 2011.

18.7. alkavalla naisten viikolla blogistania täyttyy aiheen mukaisista postauksista, Tuijan emännöimänä. Itselläni on jonossa monta naisen naisista kirjoittamaa kirjaa: Laura Lähteenmäkeä, Minna Rytisaloa, Raija Orasta... Viikon kuluttua niistä ja muista lisää niin paljon kuin ehdin bloggailla!

Heinäkuun lopussa blogeihin tulossa on myös jo perinteinen Klassikko-haaste, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen vetämänä. Olen sanonut lukevani Thomas Mannin Taikavuoren, joka on tiiliskivi, ei ymmärtääkseni ihan helpoimmasta päästä enkä ole edes aloittanut kirjaa vielä, apua! Kuinka käy, se nähdään 31.7. Jos muuten lukuhaasteet ylipäänsä kiinnostavat, niistä löytyy lista Haastavaa lukemista -blogissa.

Antoisaa kirjakesän jatkoa niin bloggaajille, kirjailijoille kuin kaikille lukemisesta kiinnostuneille! Tässä lajissa ei tekeminen lopu eikä tapahtumia puutu, kuten huomaatte, oli vuodenaika mikä tahansa!






perjantai 8. heinäkuuta 2016

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saanan isä on turvallinen ja varmantuntuinen kuin iso Volvo, jolla isä ajelee. Bisnesmies, autokauppias ja yrittäjä, jolla on talo Etelä-Suomessa, mökki Lapissa, kaksi lasta ja vaimo. Alun perin hyvinvoivasta perheestä puolet häipyy tarinassa, jossa Saana muistelee lapsuuttaan 1980-luvulta alkaen, autotalossa kasvamistaan ja aikuistumistaan.

"Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bensan hajua."

Isän tyttö Saana on, toisin kuin Veli, isoveli, joka uhmaa jo pienestä isän arvoja. Ihan normaalia nuoren pojan touhua ainakin alkuun. Mutta jossain vaiheessa jotain menee pieleen. Isän auktoriteetti perheessä alkaa murtua, vaimo on tyytymätön miehen lisääntyvään juopotteluun ja lopulta lähtee. Samoin tekee Veli.

Esikoiskirjan teksti on napakan sujuvaa, dialogi luontevan kaunistelematonta, ja ajankuva piirtyy lukijan mieleen selvästi. Pienen Saanan huomiot vaihtuvat teini-ikään ja nuoreen aikuisuuteen. Kirjoittaja ei selittele, mutta kertoo nasevasti niin, että lukija voi lisätä rivien välit itse.

Ajan kuluminen näkyy myös tuotemerkkien kautta: ultima thulet ja sarpanevat ruokapöydässä vaihtuvat Big Maceihin ja Saarioiseen, lelukorin My Little Ponyt Mirja Pyykön katsomiseen ja popin kuunteluun, Sabrinasta Alangon veljeksiin asti. Isä tykkäsi tietysti Junnu Vainiosta.

Moni kohta hymyilyttää: Kake Randelinin kasetti ("Nyt pienemmälle se koilotus!), Hiacen täydellinen toimivuus (viittaus kirjan nimeen), isän reippaat otteet ja sananparret: "Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin". Henkilöitä ei ole paljon, joten jokaisella on tärkeä roolinsa Saanan maailmankuvan muodostumisessa.

"Repa sanoo rengashallin nurkassa kiukutellessaan usein, että niin tai näin ku teet, ni aina menee perseelleen kumminki."

Niinkö se on? Mitä oikein tapahtui, etenkin Velille? Ihmisen parhaat hetket ja pahimmat tragediat koetaan perheessä, tuntuu kirjailija sanovan. Siinä ei ole mitään erityistä, ja kuitenkin kaiken muuttavaa. Monet meistä ovat selvinneet perheestä huolimatta tai sen ansiosta. Kirja tarjoaa monta tarttumakohtaa, joista meistä jokainen saanee jostain kiinni, vanhempana tai lapsena. Tai vaikka Hiacen käyttäjänä, mikä minulle toi nuoruuden elävästi mieleen. Oli setää ja poikaystävää, joiden kautta tuohonkin ilmiöön tutustuin. Ja autot ylipäänsä: kirjassa on muun muassa herkullinen kohta, jossa annetaan luonnehdinta eri automerkkien suosijoista.

Pohjalainen kuvaa perhe-elämää tytön näkökulmasta mukavan nostalgisesti, hauskasti ja koskettavasti, mutta ei valittavan vaikertavasti eikä naurettavaksi tekemällä. Psykologiset analyysit jäävät lukijan omaksi huoleksi. Arvostan asennetta ja selittelemättömyyttä sekä erinomaista tekstin juoksua, joka tekee lukijan työn helpoksi. Voi liikuttua, huvittua ja kaihota, arkisissa ympyröissä. Ja mitä kaikesta seuraa: joskus se hienhajuinen Volvokin on myytävä. Sujuva ja sympaattinen kotimainen esikoinen, jota voi suositella myös miehille.

Kenelle: Suomalaisen perhekuvauksen ystäville, perushyvän kotimaisen proosan kaipaajille, kummallisuuksia kaihtaville, täpäkästä tykkääville.

Muualla: Muhevia tilanteita, sanoo Tuijata. Ronskia, paikoitellen mustaa huumoria, sanoo Hesarissa Arla Kanerva.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena 2016. Kansi: Jussi Karjalainen.
Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Koska autot.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Kustantajalta oli oiva veto julkaista Doerrin esikoinen vasta suursuosioon nousseen Kaikki se valo jota emme näe -kirjan jälkeen: saattaa olla, että tämän lukemisen jälkeen kynnys seuraavaan tarttumiseen olisi ollut isompi, sillä tämä ei ole helposti lukaistava tarina.

Davidin unessa on paljon samoja elementtejä kuin Valossakin: viehättävyys, monipolvisuus, mielikuvituksen kutkuttelu ja erityisesti luonto, tuo outo lainmukaisuus ja fysiikka, joka palloa ja sen asukkaita pitää koossa. Kirjan nimi suomeksi on osuva. Hydrologi David Winkler nimittäin näkee unia, etenkin yhtä tiettyä, joka sysää hänet outoon kohtaloon, jättämään vaimonsa Sandyn ja pienen tyttärensä Gracen, vaikka he ovat onnellinen perhe. Syynä on tulva, jolta pakenemalla David ajattelee pelastavansa tyttärensä hukkumiselta - jos uni on enne.

David matkaa Clevelandista, Ohiosta, Saint Vincentiin Karibialle, ja myöhemmin Alaskaan.

"- Olo on kuin Einsteiden astronautilla, Winkler sanoi. - Sellaisella, joka matkaa valon nopeudella ja palaa Maahan, ja kaikki hänen ennen tuntemansa ihmiset ovat ikääntyneet tai kuolleet. Hänellä on, hetkinen, jäljellä yksi tyttärentytär? Mutta nainen on niin vanha, ettei edes muista häntä. - Naaliyah katsoi häntä tuimasti. - Tuo on naurettavaa."

Valon sijaan tässä tutkitaan vettä. Vettä joka pitää elossa, vettä joka tappaa. Joka kylmenee lumikiteiksi, jäätyy mikroskooppisen pieniksi jääkiteiksi, tappavanteräviksi jääpuikoiksi tai valtaviksi jäävuoriksi, ja sulaa, haihtuu ja tiivistyy, mutta ei koskaan katoa.

"...niin kauan kuin muistia oli ollut, ihmiset olivat kantaneet sitä jossakin sydämensä sopukassa: ajatusta, että kotinamme on ikivanha merenpohja. Me kannoimme sitä pelossamme, että hukumme, ja tarinoidessamme esivanhemmista, jotka selvisivät tulvista."

Kylmyyttä David kokee myös, ystävänsä tyttären Naaliyahin kanssa Alaskassa: tyttö opiskelee hyönteistutkimusta, ja he viettävät niukan talven pakkasessa. Luulen, että pakkaseen tottumattomille tuo osuus on antoisampi, meille suomalaisille siinä ei ole samanlaista eksotiikkaa. Mutta arvatkaa, mistä tuo juonne kumpuaa: Suomesta tietysti! Davidin äiti - kirjassa jo ajat sitten kuollut - oli nimittäin alunperin suomalainen, joka oli muuttanut 13-vuotiaana perheensä kanssa Uuteen maailmaan ja istuttanut jääkiteiden ihailun poikaansa. "Äiti, jääkuningatar. "

David on poissa vuosikymmeniä. Hän ei tiedä, elääkö tytär vai ei; selvisikö tämä tulvasta. Jos selvisi, antaako hän isälleen koskaan anteeksi äkillisen katoamisen?  Vasta vanhenevana miehenä hän alkaa uskaltaa ottaa selvää. Tähän viittaa kirjan alkuperäinen nimi About Grace, joka viittaa yhteen kirjaa - Davidin tekemisiä - hallitsevaan teemaan.

"Kukaties aika voi läikkyä, jäätyä ja vetäytyä; ehkä aika on kuin vesi, joka kiertää loputtomiin eri olomuodoissa."

Tarina on outo ja pelottava, muttei kauhua: enemmän psykologista jännitystä ja piinaa, jota ainakin tämä lukija tunsi pelokkaan Davidin pitkän paon vuoksi. Miestä tekisi mieli tönäistä eteenpäin! Noin puolenvälin paikkeille luin sujuvasti, mutta sitten alkava loputtoman odotuksen ja erilaisen matkanteon, päättymättömien arkisten vaikeuksien ja kaikenlaisen toheloinnin ja empimisen kuvaukset alkoivat puuduttaa. Koko ajan yllä leijuu uhan tunnelma, kuin unessa - painajaisessa - ikään.

Mutta lopulta, lopulta David palaa, etsiäkseen tyttärensä, saadakseen vastauksia.

Kiitän erikoista aihetta, isoa taustatyötä ja tietomäärää, innostuneen uppoutuvaa otetta, jolla lukija temmataan veden pyörteeseen. Ja kansi on hieno! Kaipasin happea etenkin loppupuoliskolla, samoin muiden henkilöiden tarkempaa kuvausta - he jäävät nyt kirjaimellisesti sivuhenkilöiksi - ja jonkinlaista konkreettisempaa selitystä siihen, mikä viivytti Davidia kaikki nuo vuodet.

Kenelle: Lue jos pidit Valosta (pidät todennäköisesti tästäkin, vaikka tämä ei ole yhtä vetävä); jos kestät pientä piinaa: jos olet kiinnostunut luonnonlaeista, vedestä, ääriolosuhteista, hyönteisistä, oudoista unista ja ajan luonteesta. Tai jos vaikutut komeasta, jopa ylikauniista kielenkäytöstä.

Muualla:  Kaisa-Reetta putoili kerronnan imusta. Jonna arvelee monen viehättyvän kirjan runsaudesta, vaikkei se hänen makuunsa ollutkaan. Mai ihaili kaunista kieltä.

Anthony Doerr: Davidin uni. WSOY 2016. Suomennos Hanna Tarkka.


lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Ilahduin, kun tajusin kirjan kirjoittajan: sehän on Tore! Karl Oven kaveri! Aivan kuin olisin tavannut vanhan tutun, Knausgårdin Taisteluni-sarjan ahmineena. Muistaakseni Tore oli musiikkimiehiä - olivatko he Karl Oven kanssa peräti samassa bändissä ja samalla radioasemalla töissä jossain vaiheessa?

Musiikki soi vahvasti kirjassa. Ja nuoruuden kiihkeys ja kihelmöinti, jännityksen ja turvallisuuden tasapainon hakeminen sekä pienet ja isot päätökset, jotka johtavat joko totaalisesti pieleen tai sitten eivät. Mutta Renberg ei haikaile realististenoloisten yksityiskohtien perään Knausgårdin tapaan, vaan antaa mielikuvituksen lentää, silti lukijan eläytymiskyvyn rajoissa. Kirja lähentelee trilleriä tai dekkaria, sillä lakeja rikotaan. Mutta teoilla on myös seurauksensa.

Renbergin ihmiset ovat hyvin todellisia. Ja koskettavia: siinä Renberg hipoo Knausgårdin ilmaisua. Dialogi - jota kirjassa on paljon - on uskottavaa. Kokonaisuus luottaa lujasti kiihkeään tunteeseen, nuoruuteen ja näihin vahvasti kuuluviin rakkauden- ja seksinnälkään. Nuoret, jotka tulevat yleensä vähemmän hyvistä perheistä: miten he hoitavat suhteitaan, kurjien vanhempien kanssa pärjäämistään, vammaisuuden vastuksia... Niin monenlaista taistelua voi nuoren elämässä olla.

Henkilöitä ei voi olla symppaamatta, vaikka he ovat arvaamattomia ja ylettömiä, kuten adhd-Rudi. Tai hänen rakastettunsa Cecilie, joka tulee raskaaksi, muttei tiedä, kuka on isä. Cecilien nörttiveli Jan Inge, kauhuleffa-asiantuntija, on mainittujen yhteisen "firman" aivot. Porukan jäsenistä Tong joutuu vankilaan - ja valta-asemat heilahtavat. Daniel taas on susivaarallinen, komea nuori mies, johon ihastuvat sekä kuuro Veronika että kaunis Sandra. Malene ja Tiril huolestuvat isästään Pålista, eivätkä syyttä. Äidistä ei ole apua. Taaskaan.

Kiihkeä, elämännälkäinen ja mukaansatempaava kertomus ihmisistä äärilaidoilla tai niiden liepeillä. Pidin kirjasta ja ymmärryksellä kuvatuista överiksi vedetyistä hahmoista kaikkine vikoineen, sillä kuka meistä voisi heittää ensimmäisen kiven - ei kukaan näistäkään osaansa itse valinnut, Pålia lukuunottamatta. Mutta hän onkin aikuinen. Taitavasti ja tietyllä ilkikurisuudella kerrottu, aikuisille suunnattu nuorten tarina, joka koukuttaa. Teksti ja lukeminen kulkevat vaivattoman kepeästi, ja myös suomennos toimii erinomaisesti. Lisää Renbergiä odotellen. Tämä, kuten tyypillistä, on kuulemma sarjan alku.

Kenelle: Motörhead-faneille, rujoutta kestäville, kiihkeyttä kaipaaville, norjalaisen nykyproosan ystäville, sivumäärää (652) säikähtämättömille.

Muualla: Annelin kirjat sanoo kirjassa olevan asetelmat ja ainekset enempään kuin viihde- ja rikoskirjaan. Rankkaa ja ronskia ja monenlaista muuta, toteaa Maisku.

Tore Renberg: Huomenna nähdään. Like 2016. Suomennos Outi Menna.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa on ruma kansi - Maiskun kanssa samaa mieltä. Kansi vie ajatukset sotaisampaan ja yksioikoisempaan suuntaan kuin sen sisältö.