Uusi-Hallila ja Helttunen: Sitaattien salat

Harmittavasti juttu jäi joulun jälkeiseen aikaan, sillä otsikon kirja on ykköslahja-ainesta kenelle tahansa kirjoista kiinnostuneelle. Toisaalta tämä kirja ei vanhene vuodessa, vuosikymmenessä eikä edes vuosisadassa.

Sitaattien salat kertoo, mistä meille tutut sanonnat ovat peräisin: mitä tarkoittaa Eskon puumerkki ja miten ollaan kansakunnan kaapin päällä, mikä on puolimatkan krouvi ja mistä tulee termi syntymässä säikähtänyt sekä kymmeniä muita, joihin törmäämme jatkuvasti niin kaunokirjallisuudessa kuin lehti- ja asiateksteissäkin. Kirjablogeissakin näitä näkee paljon, ja puheissaan sitaatteja niitä harrastavat monet julkisuuden henkilöt, etenkin politiikot.

Tällainen kirja on tarpeen! Ja nyt ihmetyttää, miksei sitä ole aiemmin keksitty tehdä. Onneksi kaksi suomen kieleen intohimoisesti suhtautuvaa alan ammattilaista tarttui toimeen ja teki valtavan työn lukemalla kaikkea mahdollista sitaatteja metsästäessään. He sanovat kirjaa "kannanotoksi yleissivistyksen ja kulttuurin jatkuvuuden puolesta", ja sellaisena se on helppo nähdä. Iso peukku!

Herkullista ja ennen kaikkea informatiivista luettavaa. Kirjoittajat eivät jäykistele ranteitaan, vaan yhdistävät sitaatit tähän päivään mukavan jutustelevasti ja lyhyin luvuin, joten kirjaa on helppo lukea. He kertovat kunkin sitaatin taustoista asioita ja yksityiskohtia, joita lukija saa hämmästellä. Kuten että hattivatiksi nimeäminen on ihan hauska juttu päiväkotiryhmissä, mutta aikuisen nimittely hattivatiksi ei ole mitenkään myönteistä. Mutta jos sellaista kohtaat, voit suhtautua moiseen tyynesti ja ajatella puheen olevan kärpäsen surinaa korvissasi. Hillitte ittes!

Sitaattien alkuperät selitetään sanakirjamaisesti aakkosjärjestyksessä, alkaen Adalminan helmestä ja Yksin oot sinä ihminen -lausahdukseen päättyen. Lopussa on laaja lähdeluettelo sekä asia- ja henkilöhakemisto. Teoksen ulkoasu on tyylikäs ja  selkeä, ja vahvistaa hienosti kirjan ideaa jopa leikitellen - katso aukeama sivuilla 128 - 129, jossa puhutaan punaisesta viivasta!

Loistava teos, ja kuten sanottu, niin tarpeellinen. Kannattaa laittaa lahjalistalle jo ensi joulua ajatellen, tai synttäreitä tai koulun loppua tai mitä tahansa tilaisuutta, jossa haluat ilahduttaa ihmistä, jonka tiedät lukevan tai vaikka seuraavan uutisia, blogeja tai sanomalehtiä.

Kirjoittajat kertoivat kirjan esittelytilaisuudessa, miten homma vei mukanaan ja miten sitaatteja alkoi näkyä joka puolella: sen uskon hyvin. Jopa lukijana kyttään niitä nyt jatkuvasti ja riemastun aina, kun jokin mainituista sanotaan. Ha, tiedän tuon! Sitaattibongailua!

He joutuivat myös tekemään rankkaa karsintaa, mikä lukijaa harmittaa. Ehkä saamme joskus seuraavan osan - sitä paitsi sitaatteja syntyy koko ajan uusia. Uusimpia tässä kirjassa ovat mielensäpahoittajan tokaisut Tuomas Kyröltä ja Sinikka Nopolan "ei tehrä tästä ny numeroo". Tästä kirjasta kyllä voi ja kannattaa tehdä numeroa!

Kenelle: Kenelle tahansa, joka lukee, kirjoittaa, bloggaa tai haluaa tietää asioita, jotka ovat suomalaisten selkäytimessä.

Muualla: Opuksesta on aivan sanomatonta hyötyä, sanoo Assyriologi lifestyle-blogissaan. Oikotie kulttuurin ymmärtämiseen, sanoo Suomi lukee. Anneli kertoo perusteelliseen tapaansa kirjasta.

Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen: Sitaattien salat. SKS 2016.  Ulkoasu: Emmi Kyytsönen / Karppi Design. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: vuonna 2016 julkaistu kirja.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toimitusjohtaja Toivo Pesä vannoo Saabin ja Sultanin nimeen, aina vain suuremman. Hän uhoaa ja uskoo itseensä, vankan kokemuksen voimin. Ammattimies, jolla on parhaan kaverinsa Sillin kanssa yhteinen pienimuotoinen äänieristykseen erikoistunut rakennusfirma.

Ikää alkaa kertyä, minkä Pesä huomaa nykypäivän naisten käytöstä ihmetellessään normi-illan ravintolakierroksella - ilmaiset drinksut eivät enää kelpaa - ja fysiikkakin vuosista muistuttaa. Outo sana, seksismi, herättää ihmetystä. Että anteeksi pitäisi pyytää!

"Marjattaakin läiskäsisin perseelle ja totesin, että kyllä sen ymmärtää, miksi Silliltä menohalut uupuu, kun on tollasta kokolihaa kotona tarjolla." 

Kuten Pesän thaimaalainen monitaitohieroja Kalliosta asiakkaistaan toteaa: "Niin kovin yksinäisiä. Luulevat että minulla on rakkaus."

Mutta kun Irmeli tilaa Pesän firmalta äänieristetyn kontin, alkaa kova kuori rakoilla. Irmeli on muuten terapeutti, sillä: "Terapiabisnes oli 2000-luvun alussa osoittautunut tuottoisaksi tavaksi olla yhtäaikaa inhimillinen ja menestynyt." Irmelillä ja Pesällä on monenlaista yhteistä; noin alkajaisiksi bisnestaju, työnteko ja selkeä asenne ihmisiin. Kyllä, siitä kehkeytyy jotain.

Kirja on loistava veto Kuusistolta, jolta hellyttävän ja koskettavan Amerikkalaisen jälkeen olisi odottanut jotain herkkää ja runollista: nyt hän istahtaa äijän rooliin ja kuvaa perusmiestä pahimmillaan, ehkä myös parhaimmillaan. Ymmärrys ja sympatia ovat edelleen läsnä: kaikkine puutteineen päähenkilö herättää miellyttävää hykerrystä ja jopa lämpimiä läikähdyksiä, esikoiskirjan tavoin. Vaikka henkilö on täysin päinvastaista laitaa! Ehkä laji on tarkoitettu parodiaksi - toisaalta teksti on siihen liian kilttiä, joten en usko - mutta kuvaus on raikasta ja nostaa esiin jotain ja jonkin ihmislajin, jota emme normaalisti halua tuntea tai edes ajatella. Vaikka kuinka perusnormi-cis-miehestä puhutaan. Onko se hyljeksitty, sukupuuttoon kuoleva laji? Missä viipyy mielenosoitus Kansalaistorilla? Tekeekö Kuusisto tärkeää lajinpelastus- ja dokumentointityötä?

Viihdyin ja nautin Kuusiston selkeästä, napakanluontevasta kielestä, joka ei sano turhaan (kuten ei cis-mieskään), mutta herättää paljon ajatuksia ja hymyilyttää. Kirjassa on todella paljon samaa kuin Kuusiston esikoisessa, herättää samoja tuntemuksia. Mikä on hyvä juttu, ja toisen kirjan myötä tyylin alkaa tunnistaa. Kuusistolla on täysin oma lähestymiskulmansa, tunteisiin nurkan takaa vaikuttamisen taito.

Helsinkiläisille vilautetaan tuttuja paikkoja. Raffaellon - jopa edesmenneen Happy Daysin - terassi mainitaan. Sikalassa pidetään aamupalaverit ja käydään läpi illan saldot, Sirdiessä istuskellaan. Kallion kirjasto on mukana, toisaalta myös Heinolan ABC ja Kuopion kaupungintalo torimaisemineen. Irmeli nimittäin myy äänieristettyyn konttiin perustuvan terapiansa Kuopioon, jonka hallinnossa sattuu työskentelemään hänen entinen miehensä. Tätä Pesän on vaikea hyväksyä.

"Mutta minkäs teet kun rakastut. Kuvittelin kai olevani uusi ratsu sillä pelilaudalla." 

Miten käy, lukekaa kirjasta. Onnistuuko kontin äänieristys? Saako Pesä sydänystävän vai sydänkohtauksen? Ja tutustukaa myös yllättävään kertojanääneen; riesaan, joka ahdistaa päähenkilöitämme, etenkin Irmeliä. Pidin myös tästä elementistä, sillä, no, sehän on olemassa, kuten jokainen tietää. Jätän salamyhkäisesti tarkemmin kertomatta, mistä on kyse. Jätän lisääkin: Pesän ja Irmelin, hyvillä mielin.

"Yksinäisyys ei tee ihmisestä surullista. Se tekee ihmisestä vihaisen."

Kenelle: Älykästä huumoria ja yllätyksellisyyttä arvostaville. Perusmiestä kestäville tai kauhisteleville. Hauskan ja hyvän mielen hakijalle. Suomalaisesta tämän päivän kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Äijäilyä näkyvissä! varoittaa ja lupaa Tuijata.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016 -kohta 26: elämäkerta tai muistelmateos. Sillä onhan tämä sellainen, eikö?

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakamin kanssa on kuin vanhan ystävän tapaisi: heti tiedän hänen kanssaan, missä mennään, ja solahdan tuttuun tyyliin. Ja nautin!

Miehiä ilman naisia koostuu murakamimaisista tarinoista miehistä ja heidän suhteistaan naisiin. Suhteettomuutta nimi ei siis tarkoita, eikä ilman olemista missään mielessä. Yksinäisyys on kuitenkin vahvin pohjavire, ja siihen johtavat tapahtumat ovat kummallisia tai enemmän kuin omituisia, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettäviä. Onko tässä ristiriidassa Murakamin suosion salaisuus?

Hän esittelee meille joukon miespersoonia, kuten Tokain, joka ei aio astua naisen ansaan.

"Hän oli seurustellut niin kauan niin monen naisen kanssa niin taitoa vaativalla tavalla, että olisi ollut likipitäen mahdotonta välttää kaikki vaarat. Apinakin putoaa joskus puusta."

Tai Kafukun, joka suhtautuu epäluuloisesti naisten autolla ajotaitoihin - vaikkei ole millään tavoin sovinisti - kunnes löytää oikeanlaisen kuljettajan. Habaralle rakastajatar kertoo huimia tarinoita. Kino puolestaan ystävystyy vaimonsa rakastajan kanssa: "Minun on opeteltava paitsi unohtamaan myös antamaan anteeksi." Ja Kitaro. Ja  Ja muutama muu kiinnostava kurkistus japanilaisen (vai japanilais-amerikkalaisen?) miehen mielenmaisemaan.

"Naisesta oli nyt tullut kolmas entinen  tyttöystäväni, joka oli valinnut kuoleman oman käden kautta. Kun asiaa ajatteli - tai vaikkei olisi ajatellutkaan - kuolleisuusprosentti oli sangen korkea."

Kaunista ja tarkkaa kerrontaa jälleen kirjailijalta, joka vie lukijan vaivattomasti haikeudesta hauskuuteen ja takaisin. Tuleeko hauskuus kirjoittajan amerikkalaisuudesta, ja toinen, mystisempi ja ajattomampi puoli japanilaisuudesta - ei voi tietää, mutta yhdistelmä on herkullinen ja toteutus nautittava. Jos Murakami ei ole tuttu, tästä kirjasta voisi olla hyvä aloittaa: lyhyehköt tarinat jaksaa hyvin, eikä niiden luomasta tunnelmasta voi olla viehättymättä, ehkä laajempiin teoksiin asti. Tämä on kuin mainospala Murakamin maailmaan. Vaikka on täysi kirja myös sinällään. Aiemmin olen kirjoittanut kuudesta kirjailijan kirjasta, joista linkki tässä kirjoihin 1Q84 ja Norwegian Wood.

"Luulen, että unia voi antaa ja ottaa lainaan sen mukaan, kuka niitä tarvitsee."

Kenelle: Selkeän ja oudon ystäville, miehen(ä) naiskohtaloita tuskaileville, helposti laatulukemiseen kiinni haluaville, lakonisen huumorin arvostajille, kotimaisuutta välttäville, nuorelle hurmiota etsivälle lukijalle - miehelle tai naiselle.

Muualla: Kyllä Murakami sittenkin osaa, tuumii aluksi skeptinen Kirja vieköön. Kyllä minä vaan Murakamista pidän, sanoo Laurakaneli Mitä luimme kerran -blogissa. Opus Eka puhuu snobbailevasta jaarittelusta ja pitää novelleja mainioina. Värikylläistä, muhevaa ja räväkkää, sanoo Mummo matkalla.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi 2016. Suomennos Juha Mylläri. Päällys Juha Kaakuri.

Helmet-haaste 2016 kohta 3: kirjassa rakastutaan.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kun Suomessa lapset lähtevät kalaan, ilahdumme ja kiittelemme reippautta. Ja voi sitä riemua, jos saalista sattuu tulemaan! Kun nigerialaiset veljekset Ikenna, Boja, Omembe ja Ben lähtivät kalaan, heidän piti tehdä se salaa, sillä joen rantaan oli ehdottomasti kielletty menemästä. Vettä pidettiin saastaisena, rantoja vaarallisina, joilla saattoi liikkua mitä vain.

Mutta kiinni pojat jäivät, ja vanhemmat pöyristyivät. Pojista pitää kasvaa lakimiehiä, lääkäreitä ja professoreja, ei surkeita kalastajia! Isä pitää juhlallisen puheen siitä, millaisia "kalastajia" hän pojista tahtoo.

"Sellaisia, jotka eivät kalasta Omi-Alan kaltaisella saastaisellä rämeeellä vaan henkisillä vesillä."

Mahdoton tehtävä, hallita kasvavien poikien jokaista hetkeä! Varsinkin, kun äiti jää viikoiksi yksinhuoltajaksi isän lähtiessä kauas töihin ja nuorempiakin sisaruksia on hoidettavana. Pojat touhuavat omiaan ja tutustuvat asioihin, joita vanhemmat eivät varmasti toivoisi. Eräs sellainen on kylähulluna tunnettu Abulu.

"Se on Abulu, se hullu joka näkee näkyjä."

Abulua inhotaan ja pelätään, sillä hänen näkynsä ovat monesti käyneet toteen.

Benin, neljästä mainitusta veljeksestä nuorimman, minä-muodossa kertoma tarina kuvaa perhettä ja veljesten välistä kiinteää suhdetta. Se kuvaa myös eri heimojen ja kielien - joruba, igbo, englanti - yhteistä arkea, paikallisia tapoja ja uskomuksia ja niiden näkymistä tässä päivässä Nigeriassa, todentuntuisesti. Taikausko kohtaa kirkon, aikuisilla on vankka usko siihen, että rankasti työtä tekemällä he saavat nostettua perheen elintasoa ja pojilleen hyvät olot koulutuksen avulla. Sota ja levottomuudet maassa ovat edelleen arkea aikuisille, lapsilla ne jäävät taustalle. Vertauskuvat todellisuuteen kirjailija kertoo lopussa. Brittivalta on arvaamaton ja pelottava.

Vanhin veljeksistä, Ikenna, saa Abululta ilkeän ennustuksen kiusattuaan tätä. Poika ei saa sitä mielestään, vaan se kasvaa hänen mielessään sekä tulevaisuudenpeloksi että vihaksi Abulua kohtaan.

"Viha on iilimato: Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten."

Ikennan rauha on mennyttä: osansa siitä varmasti on murrosiällä ja mellakoilla uhkaavan ympäristön läheisyydellä. Isän poissaoloa korostetaan paljon - oliko se syy poikien ajautumiseen uhkaaville teille? Nuorimpien veljesten luottamus vanhempiin on liikuttavaa, samoin solidaarisuus. Ikenna oli veljilleen jopa isän sijainen, ja kun nämä lapsen vaistollaan aavistivat, ettei nyt mene kuten pitäisi, tilanne on moninkertaisesti pelottava.

"Lopuksi Omembe kysyi: - Miten Benille ja minulle käy, kun Ikenna ja Boja tulevat vanhoiksi ja kuolevat?"

Isä on kaukana, vanhin veli lipuu pois kaikesta opetetusta. Enää ei ole kyse vain lasten kolttosista, vaan perustavamman laatuisesta muutoksesta. Vanhemmat haluavat lähettää pojat turvaan, Kanadaan, joka siintää heidän mielessään onnenmaana. Mutta ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta. Sama vihan ja surun iilimato tarttuu Omembeen ja jopa Beniin, jota raastaa veljeys mutta joka on silti nuorimpana lähinnä äitiä, vähiten aikaa levottomuudessa viettänyt.

Surullinen, koruttoman kauniisti ja länsimaiselle lukijalle helposti luettavaksi ja ymmärrettäväksi tehty tarina, joka ei julista vaan näyttää, ei kaunistele vaan uskaltaa. Vanhempien tunnot voi lukija itse kuvitella, niitä pieni Ben ei osaa eritellä. Erityistä valoa ainakin minulle toivat nuoremmat sisarukset, joilla on omat taistelunsa vielä edessä. Taas aivan toisenlaisessa maailmassa.

Sitä jäin miettimään, miten nopeasti sukupolvien muutokset tapahtuvat ja sukupolvet vanhenevat, etenkin sotia ja levottomuuksia kokeneissa maissa. Ja sitä, miten vähän tunnen maailman arkea Suomen tai Euroopan ulkopuolelta. Siksi on hyvä lukea tämänkaltaisia kirjoja. Tarinaa totta kai, mutta joitakin asioita avautuu väistämättä.

Kenelle: Sukupolvi- ja perhetarinoiden ystäville, sisaruussuhteista kiinnostuneille, itsestäänselvyyksiä karttaville, Euroopan ulkopuolelle kurkistaville.

Muualla: Obioman kieli on kaunista, selkeää ja ajoittain tyylikkään vertauskuvallista, sanoo Kartanon kruunaamaton lukija. Mari A sanoo kirjaa armottomaksi; se ei yritä olla kenenkään mieleen. Rehellisen romaanikerronnan juhlanäytös, sanoo Omppu. Piristävä ja juureva poikkeus bulkista, sanoo Mummo matkalla.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Suomennos Heli Naski. Atena 2016.

Helmet-haaste 2016: afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Yllättäen lukupinooni ilmestyi kiinnostava pieni kirja, joka on kevyestä ulkoasustaan (144 s.) huolimatta vahva tujaus luettavaa.

Deborah Levy on englantilainen, pääosin näytelmiä ja runoja kirjoittanut kirjailija, jonka romaani Swimming home oli Booker-ehdokkaana 2012. Se on tänä vuonna käännetty suomeksi, onneksi, voi todeta, ja ilmeisesti on toistaiseksi ainoa suomennos Levyn tuotannosta.

Karmeaa ajankohtaisuutta lukemiseen tuo Nizzan viimeviikkoinen isku, sillä siellä ollaan kirjassa. Promenade des Anglaisilla käveleskellään, rantaravintoloissa oleillaan. Päähenkilö Joe, joka muuten myös on näytelmä- ja runokirjailija, on vuokrannut vaimonsa Isabelin ja tyttärensä Ninan kanssa lomahuvilan, jossa he majailevat ystävineen. Mukaan tulee yllätysvieras, Kitty, Joen fani, joka häiritsee pariskuntien rutiineita pahasti.

Tarinan sävy on tumma, ja tulkitsen sen myös ironiseksi. Nuo hyvinvoivat ihmiset ensimmäisen maailman ongelmineen! Kirjailija kuvaa heitä tarkasti ja kipeän osuvasti. Heillä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Sekopäinen Kitty on ainoa, joka tunnustaa sen avoimesti paitsi itselleen myös muille, ja psyykenlääkityksensä äkillisesti lopettaneena käyttäytyy hämmentävästi.

Perusajatus on tyytymättömyys ja yleinen elämänpettymys sekä keinot, joilla tätä tunnetta voi vältellä, on se sitten metsästäminen, työhön tai viinaan uppoaminen tai aviopuolison pettäminen.

"Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."

"...Claude eli toivossa, sillä niin kuin hän Jurgenille sanoi, missä muussakaan sitä saattoi elää?"

Minua ärsytti tuo asenne sen verran, että vertaudun iäkkääseen Mrs. Sheridaniin, "jonka mielestä ihmisten piti kärsiä todellisia vastaankäymisiä ennen kuin heidän sopi mennä päästään sekaisin." Tämä huvitti, vaikkei kirjassa olla lainkaan pilke silmäkulmassa. Tosin melko koominen on myös rastatukkainen talonmies Jurgen, joka vannoo puhtaiden elämäntapojen ja luonnonmukaisuuden nimeen, mutta polttelee huolettomasti hasista ravintoloitsija Clauden kanssa.

Nina, 14-vuotias, oppii ja tarkkailee - hän ei liene vielä menetetty tapaus. Mutta hänelläkin on jo monta salaisuutta, monta kipeää kohtaa: "...kuin Ninan jalanpohjassa olisi aina ollut pikkuruinen lasinsirpale, joka vaivasi hieman mutta jonka kanssa hän pystyi elämään." Kunpa hän saisi sirpaleet pois jaloistaan ajoissa, toisin kuin vanhempansa! Ja oppisi uimaan elämänsä aalloilla, kuten kirjan nimi ja tapahtumien sijainti meren ja uima-altaan äärellä vihjaa.

Tekstin voisi hyvin kuvitella näytelmäksi, roolit on jaettu selkeästi. Tekstissä risteilevät syvät tunteet ja ristiriidat: itsekkyyden ja välittämisen rajat, nähdyksi tulemisen tarve ja yksityisuus, aikuisuuden ja lapsuuden rajat. Pinnalla vai pinnan alla? Mikä on sallittua rajanylitystä, tuntuu kirjailija pohtivan. Kittyn käytös voi olla hätähuuto, mutta onko se näkyvänä vakavampi kuin hätä, joka on sullottu niin syvälle, ettei se näy?

Älykäs, taitavasti punottu ja vakava pienoisromaani, joka herättää ärsytystä ja mietittävää. Toimii siis erinomaisesti. Lopulta lienee kyse siitä, miten selvitä karikoista, joita väistämättä vastaan tulee, kullekin erikokoisina. Myös hieno käännös ja virheetön teksti.

"...menneisyys kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä."

Kenelle: Älyllisen psykologisen romaanin ystäville, vakavaan tarttuville, pienoisromaanien suosijoille.

Muualla: Maisku haltioitui. Mestarillinen helmi, sanoo Ulla. Morre ei oikein pitänyt, Tuijaan tarina upposi (kiitos kirjan lainasta!). Surrealismin surinaa kuulostelee Omppu ja väreilee kylmiä väreitä. Kerronnallisesti erittäin vahva, sanoo Krista.

Deborah Levy: Uiden kotiin. Fabriikki Kustannus 2016. Suomennos Laura Vesanto. Ulkoasu Outi Vihlman, kannen kuvat Galina Gallo.

Helmet-haasteen 2016 kohta 16: Kirja josta et ole ikinä kuullut aikaisemmin.

Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saanan isä on turvallinen ja varmantuntuinen kuin iso Volvo, jolla isä ajelee. Bisnesmies, autokauppias ja yrittäjä, jolla on talo Etelä-Suomessa, mökki Lapissa, kaksi lasta ja vaimo. Alun perin hyvinvoivasta perheestä puolet häipyy tarinassa, jossa Saana muistelee lapsuuttaan 1980-luvulta alkaen, autotalossa kasvamistaan ja aikuistumistaan.

"Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bensan hajua."

Isän tyttö Saana on, toisin kuin Veli, isoveli, joka uhmaa jo pienestä isän arvoja. Ihan normaalia nuoren pojan touhua ainakin alkuun. Mutta jossain vaiheessa jotain menee pieleen. Isän auktoriteetti perheessä alkaa murtua, vaimo on tyytymätön miehen lisääntyvään juopotteluun ja lopulta lähtee. Samoin tekee Veli.

Esikoiskirjan teksti on napakan sujuvaa, dialogi luontevan kaunistelematonta, ja ajankuva piirtyy lukijan mieleen selvästi. Pienen Saanan huomiot vaihtuvat teini-ikään ja nuoreen aikuisuuteen. Kirjoittaja ei selittele, mutta kertoo nasevasti niin, että lukija voi lisätä rivien välit itse.

Ajan kuluminen näkyy myös tuotemerkkien kautta: ultima thulet ja sarpanevat ruokapöydässä vaihtuvat Big Maceihin ja Saarioiseen, lelukorin My Little Ponyt Mirja Pyykön katsomiseen ja popin kuunteluun, Sabrinasta Alangon veljeksiin asti. Isä tykkäsi tietysti Junnu Vainiosta.

Moni kohta hymyilyttää: Kake Randelinin kasetti ("Nyt pienemmälle se koilotus!), Hiacen täydellinen toimivuus (viittaus kirjan nimeen), isän reippaat otteet ja sananparret: "Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin". Henkilöitä ei ole paljon, joten jokaisella on tärkeä roolinsa Saanan maailmankuvan muodostumisessa.

"Repa sanoo rengashallin nurkassa kiukutellessaan usein, että niin tai näin ku teet, ni aina menee perseelleen kumminki."

Niinkö se on? Mitä oikein tapahtui, etenkin Velille? Ihmisen parhaat hetket ja pahimmat tragediat koetaan perheessä, tuntuu kirjailija sanovan. Siinä ei ole mitään erityistä, ja kuitenkin kaiken muuttavaa. Monet meistä ovat selvinneet perheestä huolimatta tai sen ansiosta. Kirja tarjoaa monta tarttumakohtaa, joista meistä jokainen saanee jostain kiinni, vanhempana tai lapsena. Tai vaikka Hiacen käyttäjänä, mikä minulle toi nuoruuden elävästi mieleen. Oli setää ja poikaystävää, joiden kautta tuohonkin ilmiöön tutustuin. Ja autot ylipäänsä: kirjassa on muun muassa herkullinen kohta, jossa annetaan luonnehdinta eri automerkkien suosijoista.

Pohjalainen kuvaa perhe-elämää tytön näkökulmasta mukavan nostalgisesti, hauskasti ja koskettavasti, mutta ei valittavan vaikertavasti eikä naurettavaksi tekemällä. Psykologiset analyysit jäävät lukijan omaksi huoleksi. Arvostan asennetta ja selittelemättömyyttä sekä erinomaista tekstin juoksua, joka tekee lukijan työn helpoksi. Voi liikuttua, huvittua ja kaihota, arkisissa ympyröissä. Ja mitä kaikesta seuraa: joskus se hienhajuinen Volvokin on myytävä. Sujuva ja sympaattinen kotimainen esikoinen, jota voi suositella myös miehille.

Kenelle: Suomalaisen perhekuvauksen ystäville, perushyvän kotimaisen proosan kaipaajille, kummallisuuksia kaihtaville, täpäkästä tykkääville.

Muualla: Muhevia tilanteita, sanoo Tuijata. Ronskia, paikoitellen mustaa huumoria, sanoo Hesarissa Arla Kanerva.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena 2016. Kansi: Jussi Karjalainen.
Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Koska autot.

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Ilahduin, kun tajusin kirjan kirjoittajan: sehän on Tore! Karl Oven kaveri! Aivan kuin olisin tavannut vanhan tutun, Knausgårdin Taisteluni-sarjan ahmineena. Muistaakseni Tore oli musiikkimiehiä - olivatko he Karl Oven kanssa peräti samassa bändissä ja samalla radioasemalla töissä jossain vaiheessa?

Musiikki soi vahvasti kirjassa. Ja nuoruuden kiihkeys ja kihelmöinti, jännityksen ja turvallisuuden tasapainon hakeminen sekä pienet ja isot päätökset, jotka johtavat joko totaalisesti pieleen tai sitten eivät. Mutta Renberg ei haikaile realististenoloisten yksityiskohtien perään Knausgårdin tapaan, vaan antaa mielikuvituksen lentää, silti lukijan eläytymiskyvyn rajoissa. Kirja lähentelee trilleriä tai dekkaria, sillä lakeja rikotaan. Mutta teoilla on myös seurauksensa.

Renbergin ihmiset ovat hyvin todellisia. Ja koskettavia: siinä Renberg hipoo Knausgårdin ilmaisua. Dialogi - jota kirjassa on paljon - on uskottavaa. Kokonaisuus luottaa lujasti kiihkeään tunteeseen, nuoruuteen ja näihin vahvasti kuuluviin rakkauden- ja seksinnälkään. Nuoret, jotka tulevat yleensä vähemmän hyvistä perheistä: miten he hoitavat suhteitaan, kurjien vanhempien kanssa pärjäämistään, vammaisuuden vastuksia... Niin monenlaista taistelua voi nuoren elämässä olla.

Henkilöitä ei voi olla symppaamatta, vaikka he ovat arvaamattomia ja ylettömiä, kuten adhd-Rudi. Tai hänen rakastettunsa Cecilie, joka tulee raskaaksi, muttei tiedä, kuka on isä. Cecilien nörttiveli Jan Inge, kauhuleffa-asiantuntija, on mainittujen yhteisen "firman" aivot. Porukan jäsenistä Tong joutuu vankilaan - ja valta-asemat heilahtavat. Daniel taas on susivaarallinen, komea nuori mies, johon ihastuvat sekä kuuro Veronika että kaunis Sandra. Malene ja Tiril huolestuvat isästään Pålista, eivätkä syyttä. Äidistä ei ole apua. Taaskaan.

Kiihkeä, elämännälkäinen ja mukaansatempaava kertomus ihmisistä äärilaidoilla tai niiden liepeillä. Pidin kirjasta ja ymmärryksellä kuvatuista överiksi vedetyistä hahmoista kaikkine vikoineen, sillä kuka meistä voisi heittää ensimmäisen kiven - ei kukaan näistäkään osaansa itse valinnut, Pålia lukuunottamatta. Mutta hän onkin aikuinen. Taitavasti ja tietyllä ilkikurisuudella kerrottu, aikuisille suunnattu nuorten tarina, joka koukuttaa. Teksti ja lukeminen kulkevat vaivattoman kepeästi, ja myös suomennos toimii erinomaisesti. Lisää Renbergiä odotellen. Tämä, kuten tyypillistä, on kuulemma sarjan alku.

Kenelle: Motörhead-faneille, rujoutta kestäville, kiihkeyttä kaipaaville, norjalaisen nykyproosan ystäville, sivumäärää (652) säikähtämättömille.

Muualla: Annelin kirjat sanoo kirjassa olevan asetelmat ja ainekset enempään kuin viihde- ja rikoskirjaan. Rankkaa ja ronskia ja monenlaista muuta, toteaa Maisku.

Tore Renberg: Huomenna nähdään. Like 2016. Suomennos Outi Menna.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa on ruma kansi - Maiskun kanssa samaa mieltä. Kansi vie ajatukset sotaisampaan ja yksioikoisempaan suuntaan kuin sen sisältö.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen kirjoittaa kiihkeänä ryöppyävän tarinan nuoresta miehestä, Jessestä, joka kertoo suhteestaan äitiinsä, tunnettuun kirjailijaan Marjatta Aaltoon. Aina lapsuusmuistoista äidin kuolemaan saakka ja vähän ylikin. Jesselle äiti on trauma. Vaikka äidin ja pojan tapaamisten välillä olisi vuosia, Jesse ei pääse irti, vapaaksi, tuosta kiehtovasta ja kamalasta naisesta, jonka edesottamuksia poika on oppinut pelkäämään, varomaan ja välttelemään.

Marjatta on taiteilija, joka jättää Jessen ja tämän isän Väinön pojan ollessa pieni. Sitä Jessen on vaikea ymmärtää tai antaa anteeksi. Äidin kuoleman jälkeen hän löytää tämän arkistot; päiväkirjat, muistiinpanot, tekstiluonnokset, ja alkaa niiden ja omien muistojensa pohjalta muodostaa oman käsityksensä - tai äitinsä käsityksen? - siitä, miten kaikki tapahtui. Millainen Marjatta oikeastaan oli.

Miten äidin luomisvoima ilmeni ja haipui vuorotellen, miten äiti suhtautui avioliittoon ja miehiin: mitkä voimat tätä ajoivat pois, kohti jotain muuta - yleensä hyvin alkoholipitoista - kuin normiperhe-elämä.

"Olen päättänyt, etteivät äidin tekemiset tule mielenrauhaani hetkauttamaan. Se on minulle kuka tahansa."

Jesse kuvaa ns. taiteilijaelämää, kirjailija- ja muusikkopiireissä liikkumista: myös Väinö oli muusikko. Marjatta pisti railakkaasti ranttaliksi, överiksi joka suhteessa, juhlimisesta itsemurhayritykseen saakka. Ohessa hän kirjoitti kirjoja, jotka myivät Remestä ja Hirvisaarta enemmän.

Nyt Jesse on itsekin vanhempi, isä, ja kipuilee edelleen: onko se kumma, tuon lapsuuden ja hallitsevan, itsekeskeisen hahmon varjossa eläneelle, huolestuneeksi oppineelle. Hän saa tehdä omat virheensä jo lapsesta alkaen ilman luotettavaa tukea. Ydinkysymys on kuitenkin se, kuka ja millainen Jesse on: mikä on häntä itseään, mikä äidin vaikutusta?

Teksti juoksee hengästyttävästi; jalka melkein naputtaa tahtia. Musiikilla on iso rooli. Tarinassa on paljon osallisia, mutta myös muita nimiä, tapahtumia ja paikkoja runsaasti. Paikkoja, pubeja, bändejä, tapahtumia, biisejä, monen alan väkeä. Paikoitellen suorastaan listamaisesti, vaikka ymmärrän, että kirjailija luo niillä ajankuvaa liikkuessaan muistoista toiseen tarinan nykyhetken lomassa - ja onnistuukin siinä erinomaisesti, ainakin tämän lukijan kohdalla. Jos puhutaan Alwari Tuohitorven keikasta Alibissa tai Olli Jalosen Finlandia-palkinnosta, Radio Helsingistä, Bar 9:stä tai Hakaniemen Rytmistä, Salama McQueenista tai Arto Nybergistä, on helppo sijoittua oikealle aikakaudelle.

Ostin tarinan, uskoin siihen täysin. Se ei kaunistele, muttei toisaalta kerro myöskään mitään sellaista, minkä ei voisi kuvitella tapahtuvan elävässä elämässä. Erityyppiset tekstijaksot - Marjatan tekstit, Jessen tekstit, lehtiartikkelit - pitävät kiinnostusta yllä, samoin arvaamattomuus. Tässä voi käydä miten vain, kenelle vain. Raportoiva, hieman etäinen ilmaisutapa pitää henkilöt tunnemielessä loitolla, mutta antaa heistä hyvän käsityksen. Lukija saa olla tarkkailija enemmän kuin mukana eläjä. Noudatetaanko jotain kaavaa? Se pitää jokaisen lukijan itse päätellä. Minä nautin lukemisesta ja pidän Ritvasta raikkaana avaajana kirjallisella urallaan.

Kenelle:  Kirpeänkuplivaa uutta kotimaista proosaa etsiville, poika-äitisuhteesta kiinnostuneille, sukupolvikuvausten ja kehityskertomusten ystäville.

Muualla: Taiten kerrottu, sanoo Tuijata, jolle kirjasta tuli mieleen muun muassa Jussi Valtonen, sama minullekin. Maisku vertailee Juha Itkoseen, mutta pitää Ritvasen tekstiä vauhdikkaampana, roisimpana ja hauskempanakin: olen samaa mieltä tästäkin. Onnistunut rytmitys toimii täydellisesti, julistaa Opus eka. Vahvaa, joskin rönsyilevää, tuumi Lumiomena.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Nimen mainintana, mutta kuitenkin.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Albert Edelfelt dekkarin keskiössä! Ihailen kirjailijoiden kykyä löytää aina hämmästyttäviä aiheita. Kotimainen dekkari ei ole lempigenreni, enkä ilman tuota aihetta kirjaan olisi tarttunut. Mutta tyytyväinen olen, että tartuin, sen verran omaperäisen punonnan Nuotio ja Salminen tarinasta tekevät.

Berliinissä asuva suomalainen Salome Virta on saanut tehtäväkseen tehdä tv-dokumentin Albert Edelfeltistä ja hänen taulustaan Nainen parvekkeella. Salome saa selville, että pariisilaisella tutkijalla olisi hallussaan taulun tähän asti julkistamattomia luonnoksia - onhan taulu maalattu Edelfeltin Pariisin-aikana 1880-luvun alussa. Aikana, jolloin taiteilijan arvellaan asuneen laillistamattomassa suhteessa Virginiensä kanssa. Faktana tiedämme, että Edelfelt avioitui Ellan de la Chapellen kanssa 1888, ja he muuttivat pian Suomeen (jossa heidän palvelukseensa astui emännöitsijä Ida Eriksson...)

Kirja liikkuu luontevasti kahden aikatason välillä. Nykyajassa seurataan Salomen salapoliisintyötä muistuttavaa tietojen hankintaa Pariisissa ja sähköpostittelua taulun nykyomistajaksi arvellun iäkkään A. S. Vuorenmaan kanssa. Yllättäen nuo kaksi ystävystyvät, vaikka Vuorenmaan poika Tuomas - hänkin muuten Pariisissa asuva ja isänsä tavoin taiteen ystävä - pitää isäänsä seniilinä ja todennäköisenä huijauksen kohteena. Miksi nuori nainen muka kiinnostuisi vanhasta miehestä muuten kuin hyötymistarkoituksessa?

Toinen kuluva aika on Edelfeltin taulun luonnostelun ja maalauksen aikaa. Siitä kertoo portinvartijan rouva - kuka muukaan, kun Pariisista on kyse ja Siilin eleganssi vielä muistissa. Hortense elää miehensä Baptisten kanssa rauhallista ja sopuisaa elämää talossa, jonka asukkaista he luonnollisesti tietävät enemmän kuin kukaan. Herra taiteilijalla on kaunis rouva ja kaksi suloista lasta, mutta onnelliselta ei pariskunta vaikuta. Rouva joutuu usein turvautumaan Hortensen apuun, ja tämä miehineen auttaa mielellään etenkin lastenhoidossa, sillä heille itselleen ei ole lapsia suotu.

Sekä Salomen että A.S. Vuorenmaan motiivit taulusta kiinnostumisen takana paljastuvat tarinan edetessä, yllättävinä. Mutta myös muut ovat kiinnostuneita taulusta ja sen luonnoksista, eikä Salomen tiedonhankinta ole täysin vaaratonta, sillä arvo-omaisuudesta on kyse. Vaaran tuntu kasvaa vähitellen.

Pidin aiheesta, taiteilijaelämän ja ajan kuvauksesta, juonen historiallisista kytkyistä, mielikuvitusta kiihottavista tarinoista ja avoimiksi jäävistä kysymyksistä, kuten lasten kohtalo, jota ei ole koskaan saatu selvitettyä. (Onko edes varmaksi sitä, oliko Edelfeltillä ja Virginiellä yhteisiä lapsia? Nyt täytyy todellakin vihdoin lukea Anna Kortelaisen Virginie, josta mm. Liisa on kirjoittanut.) Nuotio ja Soininen kertovat oman ratkaisunsa, lukija saa vapauden sen hyväksyä tai hylätä. Pidin myös rakenteesta; sähköpostikirjeenvaihdosta, joka oli kuulemma tehty niin, että Nuotio hoiti Salomen osuuden, Soininen Vuorenmaan. Väliin on liitetty kertovia osuuksia Hortensesta ja Tuomaksesta. Kunkin osuudet kerrotaan heidän omalla kielellään, mikä hätkäyttää välillä; siirtymät vaikkapa Tuomaksen räväkän nykykielen ja vanhan ajan viehkeän kuvailun kesken ovat suuria.

Tyylikkään näppärä dekkari, joka ei käytä väkivaltaa päällekäyvästi, vaan vetoaa taidehistorialla ja sujuvalla kerronnallaan sekä aina kiehtovalla ajanmukaisuuden ja menneisyyden kombinaatiollaan. Juoni on kieltämättä melko uskomattomia yhteensattumia täynnä näin jälkeen päin ajatellen, mutta lukemisen aikana viihtymistä se ei haitannut.

Kenelle: Kotimaisten dekkarien ahmijoille, Pariisin ystäville, 1800-luvun lopun kultakautta kaipaaville, nykyisyyden ja menneisyyden tarinallisesta yhdistämisestä viehättyville.

Muualla: Erjasta kirjaa oli kiva lukea ja taustatietoakin hyvin saatavissa - hän luki kirjaa Turun pääkirjaston ääneenlukupiirissä. Hemuli piti etenkin Hortensesta. Tuijata kuuli kirjaesittelyn sen julkkareissa suoraan kirjoittajilta, samoin Kirsin Book Clubin Kirsi. Bleuelle kirjakokemus oli epämääräinen, mutta juoni kannatteli etenkin lopussa perinteisen jännärin tapaan. Leppoisan koukuttava, viehättävä jännäri, kuvaa Lukuneuvoja. Lukusukkula, kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta, tuumii Lumiomena. Elämän krestomatia antaa vahvan suosituksen, vaikka tutkijana korjaa erään asiavirheen.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016.

Helmet-lukuhaaste 2016: kirjassa lähetetään kirjeitä = sähköposteja.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja alkaa tärkeillä, tärkeillä illallisilla Helsingin Suvisaaristossa vuonna 1941. Kuuluisa saksalainen kirjailija - kuuluisa enemmän muista kuin kirjallisista saavutuksistaan - saapuu huippusalaiseen tapaamiseen suomennoksen julkaisseen kustantajansa juhliin. Vaikka päävieras on kasvissyöjä eikä nauti alkoholia, emännöitsijä Murros tietää pystyvänsä tarjoamaan ensiluokkaisen illallisen koko kansainväliselle syöjäkunnalle.

"Reetta Murros ei ollut suurmies, mutta hän tiesi, että kaikkina aikoina tarvittiin myös heitä, jotka laittavat suurmiehille ruokaa."

Kirjan nykyhetki on kuitenkin 1950-lopun loppupuoli, jolloin Saara miehensä ja poikansa kanssa muuttaa Helsinkiin. Sopeutuminen meren rantaan käy Saaralta hyvin, etenkin sen jälkeen, kun hän tapaa Elisabethin, salaperäisen ja itsellisen, itseään hieman vanhemman naisen.

"Jotkut sanovat, että hän on ranskalainen perijätär, joka on joutunut palaamaan skandaalin takia Suoemeen. Toiset että hän rikastui mustassa pörssissä ja pistää nyt rahoja sileäksi. Titta väittää että hänellä on suhde Kekkosen kanssa ja tämä elättää häntä."

Saara rakastuu. Ja tutustuu aivan uudenlaiseen maailmaan Elisabethin ja tämän tuttavien myötä. Ne ihmiset...

"...puhuivat koko ajan. Astiastoilla ja vaatteilla oli ihmisten nimi. Lasi ei ollut koskaan lasi, se oli wirkkala tai frank. Huivien nimi oli hermes ja ne kuului sitoa tukkaan."

Takaumien ja Elisabethin mystiselle Isabellalle kirjoittamien kirjeiden avulla saamme tutustua pikku hiljaa naisten taustoihin. Siihen, miksi Elisabethilla riittää rahaa. Siihen, miksi Saara meni naimisiin Juhanin kanssa. Lopulta myös siihen, mikä oli Isabellan rooli. Mutta paljon sitä ennen Saara saa Elisabethin avulla työpaikan Rosalundin kustantamon reklaamiosastolta...

Leena Parkkinen keittää kokoon historiaa, rakkausromaania, dekkaria ja ruoanlaittoa ja saa aikaan niistä aivan omanlaisensa ruokalajin, joka toden totta maistuu ja tyydyttää kirjanälän. En ole ihastunut ruoka-aiheisiin kirjoihin, mutta tässä ruuanlaitolla on aivan oma roolinsa. Suunnittelin jopa kokeilla Saaran lihapullareseptiä - suurin osa kirjan ruuista on minulle liian vaikeita ja vieraita ja ranskalaisia, tyyliin viiriäisiä kirsikoiden kera tai Bonaparten skonsseja. Mutta vaikka ruuanlaitto ei natsaisi, kirjassa riittää sattumina hurjia ja herkullisia tarinoita ihmisistä tuon ajan Euroopassa.

Ja mitä tarinoita! Ne liikkuvat Voltairelle rakennetusta linnasta lähellä Geneveä turkulaisen 1300-luvun talon kellariravintolaan, Helsingin Töölöstä Tukholmaan ja Pariisiin. Tapaamme lintuja keräävän naisen, kaapissa nukkuvan kustannustoimittajan, brittivakoojia, ahneita sukulaisia, ikuisia kodin etsijöitä, takakansitekstien tekijän, onnettomia ja onnellisia rakkauksia ja ystävyyksiä, mutta etenkin naisia; eri-ikäisiä, erimaalaisia, fiksuja, rohkeita, kummallisia ja omapäisiä.

Mieleen tulevat väistämättä Eeva-Kaarina Arosen luomat henkilöt ja tarinat, niin salaperäiseltä tunnelmaltaan kuin omaperäisyydeltäänkin. Parkkisen teksti lentää; se riemastuttaa ja kauhistuttaa vuoron perään. Arvoituksia riittää, eikä kaikkea selitetä auki, mikä jättää mukavan kihelmöinnin lukijan mieleen. Teemoja on todella paljon ajan miesten ja naisten rooleista poliittiseen tilanteeseen. Täsmämauste kirjanystävälle on kustannusala, joka näkyy myös kirjan kannessa hienosti (kuori paperi pois): piirroksessa on Bulevardi 12, WSOY:n entinen pääkonttori.

Leena Parkkinen on yksi taitavimpia ja persoonallisimpia kirjailijoitamme, minkä osoitti jo esikoisteos Sinun jälkeesi Max. Myös Säädyllinen ainesosa ällistyttää ja jää mietityttämään. Säädyllisine sipulikeittoineen ja vähemmän säädyllisine naisineen.

Kenelle: Sukupuoliroolien miettijöille; resepteistä ja ruuanlaitosta nauttiville; rakkausromaaneja ahmivalle; sodanjälkeisen Helsingin ajankuvasta, vakoojatoiminnasta ja kustannusalasta kiinnostuneille, hyvän muttei helpoimmin nielaistavan proosan ystäville.

Muualla: Jotenkin kaikki niin kohdallaan, sanoo P.S. Rakastan kirjoja. Lumiomena vertaa Sarah Watersiin, Parkkisen eduksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. Päällys: Jussi Karjalainen. Kustantajan lukukappale kustantajalta.

Lue myös: Sinun jälkeesi, Max

Osuu Helmet-haasteen 2016 kohtaan Ruuasta kertova kirja.

Jalkanen & Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Tällaista kirjaa on kaivattu!
Joka naisen ja miksei miehenkin käytännönläheinen opas siihen, miten voi tulla kulttuurinharrastajaksi, vaikkei edes alkeista olisi hajuakaan. Kulttuurinharrastamisen hyviin puoliin en mene sen pidemmälle, kunhan viittaan vaikka erääseen tutkijaan, lisää aiheesta löydät helposti googlaamalla. Ja onhan taide kaikissa muodoissaan loputon ilon, hämmästelyn ja elämysten tuottaja, jota ilman elämä olisi kovin köyhää.

Kirjoittajat ovat tosissaan, mutta eivät vakavia: opastus niin teatteriin, musiikkin, tanssiin sekä tietysti kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, elokuvia ja museoita unohtamatta, tapahtuu kevyesti ja huumorilla, mutta asiantuntevuudesta tinkimättä. Aluksi lukija voi selvittää oman tyyppinsä kulttuurin käyttäjänä leikkimielisen testin avulla. Siitä on hyvä lähteä tutustumaan eri osa-alueisiin ja mahdollisuuksiin. Lisää testejä seuraa - ja jopa kulttuurihoroskooppi!

Mikä on hyvää tai huonoa kulttuuria? Se jätetään viisaasti lukijan itse määriteltäväksi. Kirjoittajat varovat arvottamista ja korostavat henkilökohtaista valinnan vapautta, oman tunteen etsimistä. Kuten kirjoista puhuttaessa: "Vastenmielinen ei välttämättä ole huonoa kirjallisuutta tai miellyttävä hyvää." Sama pätee kaikkiin taiteenlajeihin.

On myös ihmisiä, joihin aihe ei kertakaikkiaan iske. Mutta ihan moukaksi harva haluaa leimautua, työkin saattaa vaatia perustietoja ainakin jostain kulttuurin osa-alueesta. Ei hätää - kirja tarjoaa neuvoja näihinkin tilanteisiin. Bluffipalsta auttaa!

Lapsiperheille tarjotaan omat vinkkinsä. Erityisen kiinnostava osa kirjaa ovat taiteilijoiden haastattelut, jotka on kirjattu Ystävä-kirjan vastausmuotoon. Mukaan on saatu isoja nimiä, jotka muistuttavat kulttuurin kentän laaja-alaisuudesta, kuten Marco Hietala tai Paola Suhonen. Saamme myös vakuutuksen, että kulttuuritapahtumiin voi pukeutua haluamallaan tavalla, oman persoonansa mukaan. Tosin tarkoituksenmukaisuus on syytä pitää mielessä. Kirjamessuille ei kannata rynnätä korkeat korot kopisten, sillä siellä tulee käveltyä ja seisoskeltua.

Hauska, mutta myös oikeasti informatiivinen kirja, joka ei mene syvälle, muttei ole tarkoituskaan: nythän puhutaan alkeista, ja cultural trainerit Jalkanen ja Savolainen ovat onnistuneet valtavan laajan aiheensa rajauksessa hienosti. Rohkaisu on avainsana. Muistan teatterikäynnin, jossa minua huvitti parin työasioissa paikalle joutuneen julkkishenkilön arkaileva käytös: ympäristö oli selvästi vieras, vaikuttava ja mukavuusalueen ulkopuolella, joten kovin juhlallisia oltiin - varovasti vilkuiltiin ja muita tarkkailtiin. Myös väliaika tuotti hieman ongelmia: onko pakko juoda konjakkia, onko sopivaa pureskella omenaa? Itse olisin varmaan yhtä pihalla oopperassa tai nykytanssiesityksessä. Jos kirja ei innosta jonkin osa-alueen pariin, se saattaa toimia päinvastoin, mikä on myös arvokasta: lukija saattaa huomata, että tämä tai tuo nyt ainakaan ei ole minun juttuni. Turha käyttää aikaa asiaan, joka ei iske ollenkaan, kun vaihtoehtoja on niin paljon! Kirja listaa tärkeimpiä kulttuuritoimijoita ja käyntipaikkoja kotimaasta, myös maailmalle kurkataan.

Ammattikirjoittajien sutjakan sujuva suoritus monitahoisesta aiheesta. Onneksi opasta ei ole paisuteltu, joten sen luulisi kiinnostavan juuri niitä, joille se on suunnattu: ei ehkä kulttuurin hevijuusereita (he voivat lukea kirjan arvioimalla kirjoittajien suoritusta - miten itse olisin sen tehnyt?), mutta meitä muita vähintään varovasti - vapaaehtoisesti tai pakotettuina - kiinnostuneita. Joiden määrän luulen lähentelevän sataa prosenttia, ainakin naisten keskuudessa. Toivon kyllä, että kirjaa lukisivat myös miehet; heille se saattaisi toimia vielä paremmin. Naisten kannattaa lukaista tämä opas ja unohtaa se sopivasti sohvapöydälle muiden perheenjäsenten ulottuville... Myös ulkoasultaan puolipehmeäkantinen ja väritykseltään selkeän raikas kirja on sisältönsä mukaisesti helposti lähestyttävä eikä lainkaan pönöttävä. Hurmaava korkovinjetti saa hyvälle mielelle!

Kenelle: Elämyksiä ja uusia harrastuksia etsivälle, kulttuurirohkeutta kerääville, tietoa janoaville, itsetuntemusta kasvattaville, lapsiperheiden vanhemmille, vaimon, äidin, siskon tai naisystävän lahjapakettia käärivälle.

Muualla: Ilo lukea ja pitää käsissään, sanoo Kaisa Reetta. Hyvä esimerkki siitä, että tietokirjakin voi olla hauska, sanoo Leena Lumi. Kirja sai Suomi lukee -Kristan innostumaan kulttuurista uudella tavalla. Letkeää, luistavaa ja irtonaista kerrontaa... kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily, kirjoittaa Tuijata. Sinisen linnan Maria sanoo kirjan olevan kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa.

Kirjoittajien omat blogit ovat kirjablogien suosituimmasta päästä ja kirjaharrastajille tuttuja: Lumiomena, Amman lukuhetki. Kirjallisuus ei kuitenkaan oppaassa erityisesti painotu muuten kuin tekijöiden tekstintekotaitona, mikä tiedoksi kirjoista innostumattomille.

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. Avain 2016. Ulkoasu: Tarja Kettunen.

Helmet 2016 -haaste: kahden kirjoittajan kirjoittama kirja.

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Tiedämme jotain elämän historiasta noin 500 miljoonan vuoden ajalta, josta noin vaivaiset alle puoli prosenttia on olemassa ollut laji nimeltä Homo sapiens. Mutta mitä olemme ehtineetkään!

Olemme tappaneet maailman elävistä lajeista tuhansia ja taas tuhansia. Olemme muuttaneet maapallon ekosysteemejä peruuttamattomin tavoin, jopa muokanneet sen ilmakehää. Maankäyttö on muuttunut, merien koostumus ja alkutuotanto ovat muuttuneet toimiemme seurauksena.

"Mikään olento ei ole koskaan aikaisemmin muuttanut planeetan elämää tällä tavalla, mutta muita vastaavia tapahtumia on ollut."

Vastaavilla tapahtumilla Kolbert viittaa sukupuuttoihin, joista tutkijat tällä hetkellä tunnistavat ja tunnustavat viisi suurta. Hänen mukaansa meneillään on nyt kuudes, ja se on meidän lajimme aiheuttama. Sukupuutolla hän tarkoittaa planeetan historiassa havaittuja "niin järisyttäviä muutoksia, että elämän monimuotoisuus on romahtanut." Siihenastinen on elämä on tuhoutunut joko täysin tai lähes täysin.

Asteroidin törmäys, joka hävitti muun muassa dinosaurukset, ei siis ole ainoa historiassa, mutta meihin vaikuttavin sikäli, että:

"Mikä (tai kuka) tahansa nykyisin elävä polveutuu eliöstä, joka jotenkin selviytyi törmäyksestä. Mutta tästä huolimatta ne eivät (me emme) ole yhtään paremmin varautuneita muutokseen."

Kun olosuhteet muuttuvat nopeasti, jopa "ominaisuudet, jotka miljoonien vuosien ajan ovat olleet eduksi, muuttuvat aivan yhtäkkiä tappaviksi." Kävikö näin ammoniiteille, dinosauruksille ja neandertalilaisille? Kolbert puhuu huonosta tuurista... Kuinka kauan meidän tuurimme jatkuu?

1700-luvulla tutkijat alkoivat ihmetellä erästä hammasta. Se ei tuntunut sopivan millekään tunnetulle eläinlajille, mikä järisytti silloista maailmankuvaa. Voisiko olla mahdollista, että on ollut lajeja ja maailma, jopa maailmoja ennen meitä? Näin julisti Georges Cuvier, joka esitti ajatuksen mullistuksesta, joka olisi "pyyhkinyt kaiken pois". Toinen tutkija, Charles Lyell, arveli, että kaikenlaisia eliöitä on elänyt kaikkina aikoina, mutta jostain syystä osa välillä katoaa, putkahtaakseen taas esiin oikeissa olosuhteissa. Charles Darwin evoluutioteorioineen ivasi Cuvierin "mystiikkaa", sillä hänen ajattelunsa oli suoraviivaista: koska luonnonvalinta ohjaa sekä lajien kehitystä että käänteisesti myös sukupuuttoa, ei mitään katastrofeja tarvita selitykseksi. Tosin Cuvier ei vastavuoroisesti lämmennyt evoluutiolle ollenkaan, vaan piti sitä naurettavana: nyt tiedämme, että molemmat olivat osin oikeassa.

Tänä päivänä sammakkoeläimillä on "kyseenalainen kunnia olla maailman uhanalaisin eläinluokka", sanoo Kolbert, ja luettelee kylmääviä tutkijoiden arvioita muista sukupuuton kourissa kärvistelevistä lajeista; "neljännes nisäkkäistä, viidennes matelijoista ja kuudesosa linnuista on matkalla unohduksiin." Hän kehottaa tarkkailemaan omaa pihaa; muutoksen saattaa nähdä jopa siellä. Koska muutos ei tällä kertaa tapahdu hetkessä, emme ehkä tajua, kuinka ison mullistuksen olemme saaneet aikaan.

Geologit puhuvat maailmankausista, jotka jakautuvat kausiin. Niistä tiedämme liitukauden tai jurakauden - jos ei muualta, niin nimeltä seikkailuleffoista - ja kaudet puolestaan epookkeihin. Ihmisen ajalle, jolle ajoittuu myös Kolbertin kuvaama kuudes sukupuutto, on ehdotettu nimeä antroposeeni. Saa nähdä, tuleeko tämä esiintymään tulevissa koulukirjoissa. Mutta sitä emme saa nähdä, mitä tai keitä sen jälkeen pallollamme elelee. Ne jättirotat?

Kirja voitti Pulitzer-palkinnon 2015, ja näen miksi: se on kirjoitettu taviksen ymmärtämällä tavalla, pienin keinoin keventäen tiukan asiallisuuden vastapainoksi. Silti se on todella tuhti paketti tietoa, joka ei tosin lajin edustajana ilahduta. Enemmän kuin yhdestä ihmislajista, se kertoo kuitenkin koko pallostamme, eläimineen, merineen, kasveineen. Todella isolla katsantokulmalla ja todella suuren työn tuloksena, voin kuvitella. Pientä puisevuutta ei voi tietotulvassa välttää, sillä trilleristä ei ole kyse, mutta plussapuolena on se, että Kolbert kertoo paljon konkreettisia esimerkkejä lajeista, tutkijoista ja teorioista, joten vaativinkaan tiedon etsijä ei jääne tyytymättömäksi. Lopputulema ei hyvältä näytä ihmisen kannalta. Fraasi "niin kauan kuin elämää, on toivoa" alkaa tuntua naurettavalta... Silmät on helppo sulkea. Onneksi ihminen on sinnikäs tutkija ja kekseliäs olento; muuta toivoa tähän ei oikein voi repiä.

Kenelle: Luonnontieteen ystäville, hyvähermoisille, maapallon kohtalosta kiinnostuneille, elämän tulevaisuutta pohtiville.

Muualla:  Kolbert kuvaa maailmanhistoriaa hieman laajemmalla kaarella, sanoo Suketus. Hemulille tuli lukiessa välillä paha olo. Jori kuvaa kirjaa vähän tylsäksi, mutta selittää myös syyn.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Suomennos Pirkko Vesterinen. Atena 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: Historiaa käsittelevä tietokirja -kohta kuitattu.

Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Eeva Joenpelto hallitsi maamme kirjamyyntilistoja 1970- ja 80-luvuilla kuningatarmaisesti. Lukijana en tuolloin noteerannut. Sikäli kummallista, että vaikka olin nuori, luin 80-luvulla muun muassa kaikki Kalle Päätalot. Ehkä Joenpellon psykologisempi, naiseutta tutkiva näkökulma, saati Joenpellolle tyypillisen ajankohdan, 1920-luvun, tapahtumakenttä ei vielä kolahtanut. Ainoa Joenpellon kirja, jonka muistan lukeneeni, kertoo sekin miehestä, tuomari Mülleristä.

Alku ei ollut helppo kuningattarellekaan: ensimmäinen romaani ilmestyi jo 1946, mutta jymymenestys syntyi vasta Lohja-sarjan myötä. Sarjan aloittaneen Vetää kaikista ovista -teos (1984) määritti lopullisesti hänen uransa yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluna. Ruuska kertoo hänen "yllättäneen kaikki" ja sanoo Harry Forsblomin kriitikissään Helsingin Sanomissa maininneen:

"Eeva Joenpellon uusi romaani on tärkeä, kiintoisa ja omien tavoitteidensa rajoissa myös hyvin pitävä epookinkuvaus muutamilta avoimen veljesvihan jälkeisiltä murroksen ja 'vakiintumisen' vuosilta." 

Uraa jatkui vuoteen 2000 saakka, jolloin viimeinen romaani ilmestyi. Joenpelto kuoli 2001.

Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti ja runsaasti Joenpeltoa ihmisenä ja kirjailijana, alusta loppuun. Olen niin iloinen, että nykyisin elämäkerrat kertovat ihmisestä muutakin kuin julkiset saavutukset tai asiat, joita tämä itse haluaa kertoa: kuvataan ihminen ihmisenä, jos mahdollista, eikä kirjoittajankaan persoonaa peitellä. Uutta, rohkeaa elämäkertakirjoitusta edustaa ainakin Antti Heikkinen Juice-kirjallaan (Heikki Turusta en ole vielä ehtinyt lukea). Toki edelleen ilmestyy elämäkertoja, joissa henkilö "itse" (lue: haamukirjoittaja) kertoo, mitä haluaa. Ne jäävät usein pintapuolisiksi ja lukijalle yhdentekeviksi. Ehkä niillä on merkitys kyseisen henkilön itsetunnolle tai heidän jälkipolvilleen, eikä sekään ole huono tavoite, mutta jos laajempaa vaikuttavuutta haetaan, on oltava kunnianhimoisempi.

Ruuska on taitava elämäkerturi. Hän on hienotunteinen ja ehdottoman kunnioittava, mutta myös rehellinen. Ruuska ei astu Heikkisen tielle lisäämällä kirjoittajan henkilökohtaista otetta, vaan pitää kohteen kohteena. Hän ei kerro kaikkea, muttei silti tee Joenpellosta pyhimystä, ja jättää asioita lukijan oivalluksen varaan. Tehokas keino uteliaisuuden kiihottamiseen: selväksi käy, että Joenpelto ei todellakaan ollut ihminen, joka leväyttelee henkilökohtaisuuksia kaiken kansan nähtäville. Ei täydellinen missään mielessä. Silti - tai ehkä juuri siksi - kirja onnistuu herättämään kunnioituksen. Joenpelto oli ylpeä ja omanarvontuntoinen vahva persoona, taiteilija, vaikuttaja, nainen, jolle itsenäisyys oli elinehto. Kirjallisuuden ehdoilla pitkälti mennään, niin kirjassa kuin elämässä. Mutta hän oli myös äiti ja vaimo, rakkautta ja ihailua kaipaava olento, ja ensin miehensä kustannusvaikuttaja Jarl Hellemanin rinnalla...

"Nuori rouva Helleman ei kuitenkaan suostu häntä palvomaan. Ei, vaikka onkin tähän korviaan myöten rakastunut ja katsoo ylöspäin niin komeaa, niin sivistynyttä ja niin hienoa sukua olevaa miestään."

...ja sittemmin omana itsenään vaikuttaja kirjallisuuspiireissä, paitsi kirjailijana, muun muassa Kirjailijaliitossa ja Suomen PENissä.

Kirjan perusteella sain käsityksen Eeva Joenpellosta: hänen monelta osin todella traagisesta henkilökohtaisesta elämästään, esikuvistaan isoäidistä alkaen, liioittelevasta, aina tyylikkäästä ja tahallisesti tai osin tahattomasti - luulen - etäisestä persoonastaan sekä kehityksestä kirjailijana ja alan vaikuttajana. Enempää ei kirjailijaelämäkerralta voi toivoa. On kohteesta tai hänen taiteestaan mitä mieltä tahansa. Joenpelto muuten oli lukija jos kuka; hän luki kirjan päivässä, joskus kaksi, etenkin ennen uppoutumistaan omaan kirjoittamiseensa mutta myös myöhemmin.

Tuo Ruuskan mainitsema kerrontamuoto kiinnostaa: Joenpelto kuorii henkilönsä kuin sipulin, kerros kerrokselta, toisin kuin juonivetoiset tarinat. Kuvaa myös tekijän vahvan kuoren erilaisia sisältöjä?

Samaan syssyyn luin äidin kirjahyllystä löytyneen Ei ryppyä, ei tahraa. Ja toden totta, Ruuskan kirjaamat Joenpellon teoksissa toistuvat teemat näkyvät: sisaruus, perinnönjako, vahva nainen, heikko mies. Kuten Ruuska kirjaa, "joenpeltolainen mies on pehmä ja nainen kova."

"Nainen kyllä taipuu mutta ei koskaan taitu toisin kuin miehet, jotka väistyvät."

Teema toistuu kirjoissa, luultavasti myös Joenpellon ajattelussa ja elämässä. Vahvuus on vahvuutta ulospäin, sisältöä voimme vain arvailla. Kuten sitä, miten olisi käynyt, jos avioliitto olisi mennyt toisin. Tai jos olisi ollut avioliitto toisen kanssa; sellaisen, jonka kanssa Joenpelto olisi voinut alusta alkaen olla oma itsensä, ilman liikaa ihailua. Toisaalta, hän oli sellainen kuin oli, halusi ja sai mitä halusi, ja asiat menivät kuten menivät, eikä siinä ole jossittelulle sijaa. Mielikuvitus kyllä lukijalla hyrrää, eikä aineksista ole pulaa Ruuskan kirjaa lukiessa.

Ajatuksia ja ihailua herättävä, taitavasti rakennettu vaikeasti julkituotavan persoonan muotokuva, jossa elämäntyö ja kirjailijuus ovat etualalla: muusta emme tiedä, vaikka aavistamme.

Lisää Joenpellosta seuraa kirjabloggareilta myöhemmin tänä vuonna: katso Tuijan haaste! Olen valmis, taustatietoa on riittävästi tarttua vaikkapa Lohja-sarjaan. Hauska yksityiskohta tämäkin, ihmettelin nimeä, jota kirjoista ei löydy: Ruuskan mukaan pitäjän keskuksen nimeä ei mainita kertaakaan koko sarjan aikana, "mutta sitä ei tarvitse mainita. On sanomattakin selvää, että ollaan Lohjalla: ison järven itärannalla istui niemi tukevasti harjussa kiinni..."

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden kehityksestä kiinnostuneille. Kirja-alasta kiinnostuneille. 1920-lukua fanittaville. Naisen asemaa ja roolia pohtiville. Rauhallisen, muttei tapahtumattoman kirjallisuuden ystäville. Taiteilijuudesta uteliaille. Niille, joille Joenpelto ei kirjoina nappaa.

Muualla: Oman aikansa Sofi Oksanen, sanoo HS. Ulla tunsi kirjan enemmäksi kuin elämäkerraksi. ET-lehti listaa viisi kiinnostavaa elämäkertaa, joista Joenpellon on yksi. Hmm, tuo Nykäsen kirja pitänee myös lukea... Hannu Mäkelän kirjat on jo luettu, myös viimeisin.

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. WSOY 2016.

Helmet-haasteen 2016 kohta kuitattu: oman aikansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jos ihminen on hulluna Helsingin historiaan ja hyviin tarinoihin, sen pää räjähtää tällaisen kirjan osumasta. Tuntuu hirveän vaikealta pitää ajatukset koossa edes yhden bloggauksen verran, mutta yritän kuitenkin.

Johan Carl Ludvig Engel sai pestin Helsingin uudelleenrakennuskomitealta ja alkoi 200 vuotta sitten suunnitella ja toteuttaa Senaatintorin aluetta, kirkkoineen kaikkineen. Venäjän keisari tahtoi majesteettisuutensa näkyvän tässäkin valtakunnan kolkassa, kun taas saksalainen huippuarkkitehti ei olisi halunnut muuttaa peräkylään.

Mutta mikäs auttoi, työn perässä oli mentävä, jotta perheen saisi elätettyä. Eikä kokonaisen kaupungin suunnittelu-urakoita yhden miehen uralla usein ole tarjolla, joten myös tai ehkä jopa varsinaisesti ammatillinen kunnianhimo motivoi Engeliä muuttamaan Helsinkiin. Ja kysehän oli vain lyhyehköstä pestistä, jolla seikalla mies motivoi yhtä vastahakoista vaimoaan. Vain kuusi vuotta, lupasi hän.

"Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin."

Perhe ei koskaan muuttanut pois, perheenä. Ajoiko työ kaiken ohi, sitä Engel tuskaisena pohtii. Kuulostaa hyvin modernilta: onko aina valittava joko ura tai perhe?

"Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetillä. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Seuraamme Engelin ajatuksia ja arkea hänen kirjaamanaan. Viikilä ei tee Engelistä pyhimystä, vaan erehtyväisen, omapäisen ja ylimielisen miehen, joka ei viihtynyt Helsingissä - eihän hän osannut edes ruotsia kunnolla - ja joka uhrasi työlleen parhaat puolensa.

Tunnelma on synkeänpuoleinen, onhan ajatukset kirjattu öisin. Ammattiylpeys ja huoli perheestä taistelevat, mutta saamme väläyksiä myös päivittäisistä rutiineista, perheenjäsenistä, työstä ja arkkitehtoonisista ratkaisuista, joita edelleen saamme ihailla. Kuten miksi Suurkirkko on niin vaikuttava näky: "...se on yhtäkkiä läsnä koko painollaan, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä tapahtui." Olen sekä kokenut tämän tunteen itse että nähnyt sen monen Helsingin-kävijän kasvoilla, ja tiedän tasan, mistä Viikilä puhuu. Engel muuten vastusti jyrkästi korkeaa portaikkoa kirkon eteen - siellähän notkuisi kaiken maailman roskaväkeä - mutta näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että hän tämän taistelun hävisi.

"Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju."

Ei pelkkää synkeää: minua nauratti muun muassa kohta, jossa mies saa nimikkokadun esimieheltään Ehrenströmiltä. "Mikäpä siinä. Sijainti on melko hyvä ja täytyy olla kiitollinen. Saa nähdä odottaako häntä itseään pidempi katu kuin tämä Ludvigin." No, esimies sai nimiinsä aika hulppean kadun, nimittäin Helsingin Kaivopuistoa kiertävän rantakadun. Se hänelle suotakoon.

Upea, pakahduttava, sisimpää koskettava kirja, joka koostuu lyhyistä merkinnöistä, hieman edellisen lukemani tapaan, mutta täysin eri maailmassa. Tekstit ovat kauniita kuin... no, hyvät tekstit tai runot, joista Viikilällä on taustaa. Ajatukset ovat koskettavia, mietityttäviä, uskottavia, toiseen aikaan vieviä. Tämä on minun historiaani, helsinkiläisenä. Minun. (Okei, saatte muutkin lukea, sanoo hän vastahakoisesti.). Kirja on myös huiman kaunis esineenä: Jenni Noponen on taitava! Tämä kirja kotona tuottaa iloa ja ylpeyttä, eikä ainakaan vähennä omistajan kirjahyllyuskottavuutta, jos laatua haluaa vilauttaa. Tyylistä mieleeni tuli Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.

Akvarelli on väläys ja hetki, ja kirjan nimen hämäämänä luulin sen sisältävän myös kuvia. Niitä ei ole, mutta toimii hyvin näinkin - kuvia löytyy pilvin pimein muualtakin. Kiitos kirjailijalle: jos olisin saanut toivoa jotain mitä tahansa kirjaa jonkun tehtäväksi, se olisi ollut tämä. Sain tutustua Engeliin, ja olen kiitollinen.

Engel on muuten suunnitellut myös rippikirkkoni Leppävirralla: se edustaa empireä, jota tuon ajan rakennustapa suosi. Myös Viikilän kirjassa mainitaan Engelin johtaman toimiston suunnittelemat lukuisat maakuntakirkot. Ei siis välttämättä Engelin omasta kynästä, mutta hänen alaisensa ja Engelin tarkistamana ja siunaamana on tämäkin kirkko rakennettu.

Kenelle: Historiahulluille, arkkitehtuurista innostuville, kaupunkien rakentajille ja niiden asukkaille, taustastaan kiinnostuneille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sinisen linnan Maria vaikuttaa sanattomalta kirjan edessä, kuten minäkin. Kauttaaltaan hieno, toteaa Lumiomena. Tekee sisäisen julkiseksi, mainitsee Tuijata. Jopa pohjoissavolainen Kirjakko ruispellossa tunsi kirjan läheiseksi. Hemuli sanoo osuvasti Helsinkiä kirjan toiseksi päähenkilöksi. Kaikkea kirjasta ei juuri kerro kirjasta, mutta listaa muihin blogiarvioihin. Kaisa Reetta harmittelee monen muun tavoin samasta aiheesta tehdyn Ylen kuunnelman kuunteluajan päättymistä - totta, mitä järkeä piilottaa se nyt, kun kirja on kuuma? Kirjatoukka ei kerro tästä kirjasta, mutta sanoo, että kunnon kirjabloggari arvioi kirjan vasta luettuaan, hän taas jo aiemmin: tämän kirjan kanssa minulle kävi juuri samoin, rakastuin kirjaan ja ihoa kihelmöi jo ennen sen lukemista. Olisipa ollut kamalaa, jos kirja olisi ollut pettymys! Kirsin Book Clubilla on monipuolinen bloggaus kuvineen. Hullu arkkitehti näyttää meille upeita akvarelleja, kiitos!


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. Kansi Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Paitsi seksistä ja matematiikasta, kirja kertoo myös aika paljon eläimistä. Ja jonkin verran myös ihmisen järjestä ja järjettömyydestä.

Berliinissä tutkijana toimiva Erika tuntee rinnassaan puristusta kuin muinainen dinosaurus, jonka 13-metriä korkea keho vaati hurjan verenpaineen ylläpitääkseen monisatakiloisen sydämen. Erika on joutunut ikävän rikoksen kohteeksi, jonka seurauksena hän irtisanoutuu ja muuttaa paniikissa pois, takaisin Suomeen, kaikista mahdollisista paikoista, vaikka hän oli paennut sieltäkin aikanaan, jättänyt taakseen ne harvat ihmiset, joita hänen elämässään oli: äidin, isovanhemmat, pikkusisko Emilian.

"Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana."

Nyt Erika on matematiikan alalla kansainvälinen kuuluisuus. Hänen isoisänsä tiesi tytön neroksi jo pienestä. Lukutoukka ja lukunero hän oli jo koulussa, mutta sosiaalinen puoli oli vierasta, samoin oma keho, joka aiheutti muiden ihmisten tavoin hämmennystä ja suoranaista inhoa.

"Hänellä on hatara käsitys siitä, mistä muut olivat kiinnostuneita: mahdollisesti alkoholista, oudoista pariutumisriiteistä ja sukupuolesta riippuen ehkä mopoista tai hevosista. Erika ei ollut muodostanut suhdetta mihinkään aihepiireistä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hänen niistä tulisi sanoa."

Opiskellessaan hän sentään tutustui Annukkaan, joka paitsi tajusi matematiikkaa, opetti Erikalle muutakin.

"- Millaista se on?" hän [Erika] kysyi. - Mikä? - No se. Siis et haluaa jotain niin paljon. - Halu on eri juttu. - Tai no... on rakastunu. Kynä Annukan sormien välissä pysähtyi. - Enimmäkseen se tuntuu pahalta, tämä sanoi. Erika nyökkäsi ja asettui takaisin makuuasentoon. Niin hän oli epäillytkin."

Huonot kokemukset eivät jätä Erika rauhaan Suomessa, ja lopulta nainen päättää panna pisteen kaikelle. Lopulliseksi aiottu tapahtuma saa yllättävän käänteen, ja kaivattu kuolema vaihtuu kovaan flunssaan. Jälleen Annukka on auttamassa omine ja muiden ajattelijoiden viisauksineen: "...miksi somatisoitu sairaus olisi vähemmän toellinen ko vaikka viruksen aiheuttama? Vieläköö nää elät siinä keskenkasvusessa kahtiajaossa, älä viitti olla naurettava."

Kuvaan tulee mukaan myös Tuovi, kirjastovirkailija, poika, joka vasta melko myöhään tajusi olevansa poika, ja tämän ihmissuhdekuviot. Kaikkien näiden kolmen kehitystä kohti jonkinlaista kulminaatiopistettä seurataan - sitä kai sanotaan kasvamiseksi aikuisuuteen.

Vahvaa, vaivattomasti kulkevaa tekstiä, jossa korostuvat älyllisyys, fyysisyys ja yllättäen, myös huumori. Vaikka aiheet ovat painavia ja ihmisen perusolemassaoloa luotaavia: seksin ja matematiikan lisäksi Rauma vilauttaa niin ekokatastrofin uhkaa kuin kummituksiakin, mutta keskittyy siihen, miten löytää omin tapansa olemiseen, vaikka valmiiksi paketoituja ratkaisuja ei ole tarjolla. Ei silti ala ahistaa, ei ole toivotonta, ja nuoruuden energian lisäksi tekstilliset tehokeinot, kuten Annukan murre, tuovat oman riemastuttavan lisänsä keskusteluun, ja arkkityyppejä löytyy vanhemmillekin lukijoille. Paljon on teemoja, mutta en pitänyt sitä pahana.

Viihdyttävä ja fiksu aikalaisromaani. En yhtään ihmettele, että kirja vilahteli Blogistanian Finlandia -äänestyslistoilla. Harmi, etten ehtinyt lukea tätä jo viime vuonna. Mutta hyvä kirja ei heti vanhene.

"Uskottavia ja hyvin motivoituja henkilöitä löytyy vain hautausmaalta ja kirjallisuudesta."

Kenelle: Turhan helppoa ha-ha-hauskaa vältteleville, tässä päivässä eläville, sukupuoli-identiteettejä pohtiville, matematiikkafaneille, outoja neroja lapsiaan ihmetteleville, maailmaa parantaville.

Muualla: Teksti on sekä älykästä että kaunista, summaa Erja, joka ruotii kirjaa herkullisesti. Älykkyyttä ei kuitenkaan kannata pelästyä, huomauttaa Krista viisaasti. Harvinaisen taitava nykyromaani, tuumii Toisinkoinen-blogi, joka koostuu Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoista. Kirjallisia-blogi urputtaa muodikkaista aiheista, mutta myöntää kirjan hyväksi. Haiku Haikio *edit* ei pettynyt, eikä Zephyr, vaan kuvaa henkilöiden piirteitä tarkemmin. Tuija löysi lohdullisuutta, pelottomuutta. Ei hävetä, ei problematisoida eikä pyydellä anteeksi, summaa Kirjastotäti. Opus Eka arvostaa Raumaa: "vähän etäinen kuvaustapa toimii kalseudessaan ja surumielisessä sävyssään todella hyvin."

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Gummerus 2015.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan 6, kirjastosta kertova kirja. Tuovi on nimittäin kirjastossa töissä, ja siellä hän tapaa Erikan ensi kerran.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Ruotsin "Finlandian" eli August-palkinnon 2015 voittanut kirja kerää kehuja: onhan se juuri sitä, jota kustantajat ja lukijat tällä hetkellä janoavat, vähemmistön tai maahanmuuttajien maailmaa valottavaa tarinaa, taitavan kirjoittajan tekemänä.

Khemiri ei itse ole mamu, vaan ruotsalainen. Mutta hänen äitinsä on Tunisiasta, ja teksteillään hän on leimautunut "maahanmuuttajien puolestapuhujaksi", ainakin Wikipedian mukaan. Tummaihoisia ruotsalaisia, maahanmuuttajien lapsia ovat myös kirjan henkilöt, Samuel, Vandad, Pantteri ja Leide. Heidän arjestaan on tosiaan kiinnostavaa lukea (kustantaja osui oikeaan). Kirjailija tuo herkullisesti esiin kantaruotsalaisten kulttuuria toisin silmin, eri lähtökohdista katsottuna. Eikä tuo kulttuuri eroa niin paljon suomalaisesta, ettei tarkoitus jää epäselväksi.

Samuel kuolee - tämä ei ole spoilaus, vaan se paljastuu heti alussa. Kirjan minä-kirjoittaja haluaa selvittää, mitä tapahtui ja miksi, tutkimalla haastatteluin tarkasti Samuelin viimeisten hetkien kulun.

"Ihmiset sanovat, että jos se oli jonkun vika, niin hoitokodin."

"Ihmiset sanovat, että se on paskapuhetta. Se oli kuulemma vain yhden ihmisen vika, nimittäin Vandadin."

"Ihmiset sanovat, että se on paskapuhetta.--- Ainoa syypää tapahtumiin on Laide, koska..."

Ihmiset sanovat sitä ja tätä, varsinaisia haastateltaviakin on useita. Moniäänisyydestä huolimatta tarinaa on helppo seurata. Kommenttien pituudet vaihtelevat, pääosin ne ovat lyhyitä ja napakoita: silti ne ovat vahvaa ja merkityksellistä tekstiä, joka koko ajan vie asiaa eteenpäin lukijan kannalta, lörpöttelemättä. Ihailen kirjailijan (kustannustoimittajan?) taitoa pelkistää! Idea ja tunnelma eivät kärsi, vaikka voin kuvitella, että luonnosvaiheessa punakynää on käytelty reippaasti. Juuri kun olet sisällä jonkun ajatuksissa, teksti vaihtuukin toiseen henkilöön - puolen sekunnin jälkeen se ei enää harmita, sillä vaihtuminen on juohevaa ja tarkoituksenmukaista.

Haastateltavien myötä lukijalle avautuu kuva siitä, mitä tapahtui ja miksi. Ja siitä, millainen ihminen Samuel oli, jos lukija haluaa sellaisen muodostaa annetuilla niukahkoilla tiedoilla. Vanhaa fraasia käyttääkseni, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, minkä ikiaikaisen viisauden kirjailija todistaa oikeaksi.

Pidin rakenteesta ja kiinnostavasta näkökulmasta, jossa lukija on katsoja, tarkkailija. Tarina sinänsä ei ole itseään suurempi eikä tule iholle minkä tahansa nuoren ihmisen kasvutarinaa enemmän, mutta käsittely ja näkökulma on tuore - ja tarjoilu on tehty lukijalle helpoksi ja kiinnostavaksi, aivan loppuun asti. Toisaalta, eikö ole niin, että mitä helpomman oloinen lopputulos, sitä enemmän työtä sen taustalla on?

Kenelle: Tästä ajasta, nuorten miesten maailmasta ja monikulttuurisuudesta kiinnostuneille. Uutta näkökulmaa itsestä ja kaltaisista kestäville. Pohjoismaisia kirjailijoita ihaileville.

Muualla: Leena Lumi vertaa hienosti toisen polven maahanmuuttajien juuria ilmajuuriin. Monella tapaa tyypillinen nykyromaani, sanoo Lumiomena, joka toteaa kirjailijan hallitsevan kirjallisen moniäänisyyden. Omppu ei innostunut Samuelin kohtalosta, mutta kirja sai hänet esittämään upeasti ajatuksia yksinäisyydestä ja siitä, miten kirjailija - joka on henkilönä mukana kirjassa - "asettuu sillaksi, jolta eri suuntiin katsottaessa avautuu hyvin erilainen maisema riippuen siitä, keitä me itse olemme."

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista. Suomentanut Tarja Lipponen. Kansi Maria Mitrunen. Johnny Kniga 2016. 

Helmet-haaste 2016 kohta 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Avaruusnörtiksi tituleerattu Andy Weir kehitti tarinan, joka tempaisee lukijan tukevasti ilmaan ja vielä paljon kauemmaksi taivaille, aina Marsiin saakka, puoleksitoista vuodeksi. Nasan organisoiman miehitetyn Mars-vierailun seurauksena yksi astronauteista, Mark Watney, jää planeetalle yksin, koska muut luulevat hänen kuolleen.

"...tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero."

Onko Marsissa mahdollista selviytyä hengissä? Pääseekö Mark koskaan takaisin Maahan? Kuumottavia kysymyksiä, joiden ratkomista ongelma kerrallaan lukija saa seurata henkeä pidätellen. Mahdollisuuksia on: Mark on insinööri ja tottunut ratkomaan teknisiä haasteita. Polttavimmat ongelmat ovat tietysti hengittämisen ja veden- ja ravinnonsaannin mahdollistaminen. Lisäapuna hänellä on botaniikan asiantuntemus, josta on arvaamatonta hyötyä lievästi sanottuna erikoisissa olosuhteissa, niillä välineillä ja laitteilla, joita avaruuslennolta tutkimusasemalle planeetalle jäi. Mies ei menetä toivoaan, toimintakykyään eikä edes huumorintajuaan, vaikka koville ottaa. Hän alkaa rakentaa itselleen "kotia" ja samalla suunnitella ratkaisua poispääsyyn. Markin minä-kerronnan lisäksi saamme lukea hänen tekemisistään lokimerkinnöistä.

"Käytin muovin poistamiseen hienovaraista tekniikkaa (vasara) ja sitten irrotin varovasti eristimenä toimivaa vaahtomuovia (vasaralla jälleen). --- Toin eristinkappaleita tutkimusasemalle. Kehittyneillä rakennustekniikoilla (ilmastointiteippi) kokosin osan niistä neliön muotoon."

Vaikka fiktiosta on kyse, Weir kuvaa ongelmat ja niiden ratkaisut niin tarkasti, että lukija luottaa niihin täysin (en tiedä, olisivatko tilanteet oikeasti mahdollisia; esimerkiksi kemian ja tekniikan asiantuntijat pystyvät arvioimaan paremmin; minä en siihen pysty, mutta täydestä meni outoineen termeineenkin, vaikka osin ymmärrykseni ohi). Ainakin voi uskoa, että astronauteiksi valitaan henkilöt, jotka pystyvät toimimaan itsenäisesti ja rationaalisesti myös äärimmäisen stressin alaisena, mikä osaltaan lisää uskottavuuden tuntua. Uutteran, rohkean ja toivoaan menettämättömän Markin puolesta ei voi kuin jännätä ja toivoa parasta!

"Testasin kannattimien kestävyyttä iskemällä niitä kivillä. Tällaisesta sofistikoituneesta toiminnasta me interplanetaariset tieteilijät olemme tunneet tunnetuiksi."

Lisäksi on tietysti Nasa. Kuten missä tahansa organisaatiossa, byrokratia voi joskus haitata käytännön tekemistä, mistä Mark ei nyt voi piitata, kun kyse on hengissä selviämisestä. Naljailu siihen suuntaan hänelle sallittakoon, mutta enimmäkseen käy selväksi, että huippuasiantuntemusta löytyy. Amerikkalaisen osaamisen esiintuominen on tarinan yksi juonne. Saamme seurata nasalaisten tekemisiä ja keskusteluja siitä, miten kriisi hoidetaan. Aina pomojen päätökset eivät näyttäydy järkevinä - eniten minua raivostutti Markin tiimin pitäminen pimennossa hänen tilanteestaan; tuo on niin tuota, ettei luoteta edes itse valittuihin, aikuisiin asiantuntijoihin, ikään kuin pimittäminen koskaan auttaisi mitään. Mutta eivät amerikkalaisetkaan yksin kaikkeen pysty... Mainio työyhteisökuvaus ja samalla kuvaus kriisistä, johon sotkeutuu mukaan myös kansainvälistä politiikkaa, sekä tietysti median roolista ja somen salamannopeudesta. Jälleen nähdään viestinnän keskeinen rooli asioiden sujumisessa, niin työyhteisön sisällä kuin sieltä ulospäin.

"Nasa on valtava organisaatio. Se ei sopeudu helposti nopeisiin muutoksiin. Epätoivoiset olosuhteet on ainoa syy, miten me tulemme nyt toimeen."

Lukija oppii uusia avaruudellisia termejä: ekstravehikulaarinen. Liikkuja. Pölymyrsky. Sol. EVA-puku. Ja myös karmean todentuntuisia detaljeja avaruuslentosuunnittelussa, kuten yhden valinta "selviytyjäksi", jos koko miehistön ei ole mahdollista palata hengissä.

"Ruoka-annokset eivät ole ainoa ruuanlähde."

Virkistävää, ettei jännärissä ole väkivaltaisia taisteluita pahisten kanssa - Marsin olosuhteissa on riittävästi pahista ihmisen kannalta - eikä yliluonnollisin kyvyin varustettuja supersankareita (no... ehkä vähän), mistä pointseja. Lähinnä tyyli on jonkinlainen sci-fi-vivahteinen katastrofikuvaus, mikä sivuaa isoa aihetta: jos onnistumme sössimään maapallon elinolosuhteet lopullisesti, miten pitkällä olemme uusien löytämisessä.

Nasan uuden astronauttikurssin hakuaika muuten päättyi viikko sitten, joten jos et muistanut laittaa hakemusta, myöhästyit! 2017 julkistetaan seuraavat todellisen elämän avaruussankarit, ehkä lähivuosina jopa ehdokkaita oikeasti miehitetylle Mars-lennolle - jos joku enää moiseen uskaltaa Mark Watneyn jälkeen.

Kiehtova, kihelmöivän jännittävä ja hauska tarina, josta on tehty myös leffa - se on pakko nähdä! Letkeässä suomennoksessa käytetään luontevaa, ajantasaista kieltä. Ei hienostelua (jos tekniikkatermistöä ei sellaiseksi lasketa).

Kenelle: Avaruusfaneille, rentoa jännitystä hakeville, viihdyttävää tämän päivän fiktiota kaipaaville, teknologiasta kiinnostuneille, ihmisen elinmahdollisuuksia miettiville.

Muualla: Niina T Yöpöydän kirjoista on katsonut myös leffan. Ehdottoman viihdyttävä ja jännittävä, sanoo Lukuisan Laura. Nörttien tuhkimotarina, tuumii Lukupinon Simo, joka kertoo myös leffasta ja sen mielenkiintoisen yksityiskohdan, että bestselleriksi noussut kirja oli alunperin omakustanne. Populaarinen, lukumassoille suunnattu, arvelee Taikakirjainten Raija, jolle kirja ei ollut täysosuma, mutta suositeltava silti.

Andy Weir: Yksin Marsissa. Alkuperäisteos The Martian: A Novel. USA. Suomennos Kaj Lipponen. Into 2015.

Helmet-haasteeseen 2016 itsestäänselvä kohta 35: "Kirjassa ollaan avaruudessa."