Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen siirtyy

dystopiassaan yhä enemmän
realistiseen suuntaan;  eikä kursaile, vaan menee suoraan asiaan:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.”

Maapallolla tapahtuu pahin, mitä voimme kuvitella. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset alkavat lievinä, mutta voimistuvat. Hyökyaallot tuovat tuhoa, tuhkapilvet laajenevat taivaalla. Jonkinlainen gravitaatiohäiriö, arvellaan, kosminen muutos.

Mitä tekee päähenkilö? Samaa kuin Verrosen kirjoissa aina: pyrkii selviämään hengissä. Tällä kertaa hän on Lia, noin viisikymppinen itsellinen nainen, joka kuljettaa koko omaisuuttaan repussaan. Rankoista kokemuksistaan huolimatta hän on järjestänyt elämänsä mieleisekseen. 

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.”

Kun tuho alkaa, hän on vielä töissä joenrannassa, mutta pian on lähdettävä, jonnekin. Hän saa kuulla huhuja suojapaikoista, joita on varattu niille, jotka osaavat niitä etsiä - tai niille, joille ne on etukäteen ajateltu. Tavallisen kansan ei haluta panikoivan, siksi onnettomuuden laajuutta ei kerrota yleisesti, suojista puhumattakaan.  

Mutta neuvokas nainen tajuaa tilanteen nopeasti ja pyrkii pois tuhon tieltä. Alkaa pitkä matka, jonka varrella Lia tapaa viiden lapsen ryhmän. He tarvitsevat aikuista, ehkä Liakin tarvitsee heitä: joka tapauksessa he jatkavat eteenpäin yhdessä. 

"Jotkut muut lapset olisivat jo voineet itkeä, mutta eivät nämä. Kosketin heitä kaikkia, taputin ja halasin. Olimme selviytyneet, kaikki hyvin, nyt piti vain varmistaa, että pysyisimme kiinni rungossa, ja sitten odottaa aamua ja tehdä suunnitelma.”

Matka ei ole huviretki. Uutiset ja omat silmät kertovan siltojen romahtavan, valtamerien kiehuvan, tsunamien huuhtovan pois kokonaisia maanosia. Kun maa järisee yhä voimakkaammin, Lia valaa lapsiin uskoa.

”Olipas tosi pieni, sanoin ja käänsin kylkeä. – Suomessa ei ole koskaan ollut kunnon maanjäristyksiä. – Eikä tulivuoria? Stella varmisti. – Eikä tulivuoria, vahvistin. – Oli sellainen tarina, että muka olisi ollut suuri miljoona vuotta sitten, mutta sitten selvisi, että sen vanhan kraaterin oli tehnyt meteoriitti, ei tulivuori. Ajatelkaa: miljoona vuotta sitten, ja sekin oli erehdys.”

Vaarat eivät ole vain luontoympäristön aiheuttamia. Katastrofitilanteessa paljastuvat ihmisten parhaat ja pahimmat puolet. Luottamusta herättää tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on olemassa pelastautumisen suunnitelma. (Näin haluamme uskoa.) Lia ei ole liian luottavainen:

”Oli pakko ajatella sitä mahdollisuutta, että emme olisi tervetulleita eloonjääneiden joukkoon – jos siis selviytymismahdollisuuksia todella oli.”

Ihmisen kyky sopeutua rajuihin muutoksiin on hyvin rajallinen, tuntuu kirjailija sanovan.

”Nämä eivät osanneet lopettaa kilpailemista lopettamatta samalla elämäänsä.”

Verronen ei politisoi, vaikka tietysti tilanne muistuttaa kovasti sitä, jonka pelkäämme ilmastonmuutoksen tai ydinsodan seurauksena kokevamme. Kaiken kauheuden keskellä lapset tuovat tarinaan lämpöä, toivoakin. Huumoria Verrosen toteavasta, raportoinninomaisesta kerronnasta ei pilkistä. Tunnekylläisyydestä puhumattakaan. Inhimillisyyttä sentään, ja vanhan koulukunnan periaatteita, uljautta, käden taitoja ja rohkeutta, joita hän pyrkii siirtämään lapsille:

”Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Kerronta on tehokasta ja uskottavaa. Miten Lialle ja lapsille käy? En kerro enempää yhä hurjemmiksi (realistisemmiksi?) käyvistä juonenkäänteistä, mutta juuri tätä kirjoitellessani kuuntelen uutisia, joissa yksi kaikkein rajuimmista hurrikaaneista koskaan runtelee Floridaa, ja Intiassa tekee hirmumyrsky tuhojaan. Verrosta ei voi todellakaan syyttää aiheella muodikkaasti ratsastamisesta, sillä teema - ihmisen selviytyminen - on ollut hänen mukanaan aina. 

Joten kylmäävästi osuu: pidän hänen tyylistään, joka puhuu hätäilemättä, kauniilla kielellä karmeista asioista, ja kuulen korvissani Lian matalan äänen. Hieman ihmettelen sitä, värittämättä ihmettelyä sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan,  että tarinoiden luonne on koko ajan muuttunut konkreettisemmaksi, jotenkin simppelimmäksi, mystinen elementti on jäänyt pois. Mistä se kertoo? Onko maailma muuttunut liian kummalliseksi jo sinällään, vai katsooko kirjailija nyt toisin? 

Aiemmin blogattuja: Varjonainen, Vanhat kuviot, Kirkkaan selkeää 

Kenelle: Maapallon tulevaisuutta pohtiville, katastrofia kestäville, tunneryöpytyksiä välttäville, ihmisyyttä ihannoimattomille. 

Muualla: Antoisa, eheä ja vahva lukuelämys, sanoo Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus. Hemulin kirjahyllyn Hennan mielestä kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan, Helmet-haasteen 2018 kohta 7. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador 2018.

Helmet-haasteessa 2018 kohta  23, mukana meri, kohta 24, surullinen, kohta 31, hieman pelottaa, kohta 42, nimessä on adjektiivi, kohta 49, julkaistu vuonna 2018. Itse lisäisin tähän kohdan 51, maailma tuhoutuu. 

Paula Havaste: Pronssitähti

Vielä haikailen Kerten perään, mutta se tarina on nyt loppu ja suljettu iäksi, ymmärsin kirjailijan kommentista hänet viime vuonna kirjamessuilla tavatessani. Nyt on aika jollekin muulle. (Jota hän ei silloin vielä paljastanut.)

Nyt tiedämme, että tuo muu on sukellus Viron lähihistoriaan. Saarenmaalla eletään neuvostovallan aikaa, kiiltävien saappaiden ja mustien autojen pelon aikaa, odottamattomien tarkastusten ja selittämättömien katoamisten aikaa, sovhoosin työvuorojen ja kotitilan rippeiden pilkuntarkan hoitamisen aikaa, tarkkojen laskelmien aikaa; riittävätkö perunat, porkkanat, porsaat ja oma nöyryys vakuuttamaan vallanpitäjät? Kyllä, sitä samaa, josta Sofi Oksanen kertoi, Neuvostoliiton haltuunsa ottamasta maasta ja hirmuvallasta. Havaste ottaa aiheeseen oman, kansanperinnettä ja ihmistä korostavan näkökulmansa.

Perheeltä on viety pellot ja suuri osa omaisuudesta yhteiseen hyvään. Jäljelle jäävällä on elettävä, mutta onneksi Vilja on tekemisen lisäksi hyvä laskemaan ja suunnittelemaan. Hänen miehensä Villem on käytännön asioissa kömpelömpi, mutta kirjallisesti lahjakas: hän kirjoittaa runon, johon puolue ihastuu. Villemin on lähdettävä hakemaan palkintoa Tallinnasta, vaikkei omista edes pikkukenkiä, kun rotat olivat syöneet niihin reikiä. Maalaissaappaissa lähtee Villem kaupunkilaista puoluejohtoa vakuuttamaan ja viihdyttämään, ja Viljan toiveesta porsasta hakemaan.

Liikuttava, pieni suuri tarina virolaisesta elämästä ei niin kauan sitten, toisen maailmansodan jälkeen. Karkotus Siperiaan loisti varoittavana punavalona arjen taivaalla joka toimessa, loppumattoman junaraiteen määränpäästä tiedettiin vain huhuja, eivätkä ne olleet kauniita.

Kauneutta piti luoda itse, ja sen Vilja osasi. Täysi kellari oli kaunis, mutta niin olivat myös laulut, joita mieleen tuli. Vai tulivatko ne kauniista olosta sisällä? Runoista sinänsä en innostunut - lienevätkö aitoa kansanrunoa, en tiedä - mutta kauniina näyttäytyvät luonto ja maisemat, vaikkei noilla sanoilla vielä kutsuttu kukan komeutta, aallon välkettä tai tuulenhenkäyksen lempeyttä, joista kotitöiden lomassa saattoi nauttia. Ja Villem oli kaunis mies, eikä senkaltaistakaan kauneutta naisen kannata ylenkatsoa, miehen heikkouksista huolimatta.

Viljalla on tomera täti, joka auttaa. Anna tuo tarinaan kokemuksen ääntä ja iän viisautta. Naiset ovat heitä, jotka pitävät arjen rullaamassa, hoitavat kodin ja lapset ja suvun ja talouden sillä aikaa, kun miehet tekevät politiikkaa. Täti nousee minulle kirjan päähenkilöksi ja lempihahmoksi, vaikka on sivuhenkilö, sillä nuoresta parista tässä oikeastaan puhutaan.

Kirjan mieskuva on armoton. Miehet ovat joko asemastaan juopuneita pässejä tai tahdottomia tottelijoita. Tunnen kyllä toisenlaisia, ja uskon heitä olleen noinakin aikoina. Silti Havasteen kirja on virkistävä poikkeus perinteisiin sankaritarinoihin, naisia kohottava ja näkyväksi tekevä tarina, jonka historiallinen todellisuustausta tekee siitä vakuuttavan. Ja kertojanlahjoillaan Havaste saa lukijan mukaansa, uskomaan tapahtumiin ja kiintymään henkilöihin, jotka ovat tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Havaste on mestari ihmis- ja ajankuvauksessa. Pieni nillitys siitä, että hän tuppaa takertumaan detaljeihin ja selittämään niitä paljon. Toisaalta, eikö se ole inhimillistä elämässä, jonka puitteet ovat karut, kuten Viljan? On pakko keskittyä pieneen, kun iso kuva on pelottava. Eikä sellainen ajattelu tee pahaa meille kenellekään.

Sympaattinen ja arkinen tarina suurten kuvioiden varjosta, arjesta aikana, jossa hallinto nousee mustaksi pilveksi ihmisen yläpuolelle. Erityisen kiinnostava aiheessa on Viro, josta emme vieläkään tiedä tarpeeksi, vaikka olemme lähinaapureita ja jaamme paljon kokemuksia. Viro on Turun kirjamessujen 2018 vierailijamaa.

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus 2018. Kansi Eeva-Liisa Rusanen. Lukualoitusten kaunis  kuvitus Karkki Havaste. Kirjailijakuvan nappasin Turun kirjamessuilta 2017.

Kenelle: Viron historian ystäville, politiikan vaikutuksista arkeen kiinnostuneille, naisten merkitystä yhteiskuntaan miettiville.

Muualla: Lämmin, taianomainen tunnelma, kuvailee Kirjailuja-blogi. Tuija vierasti jatkuvaa laulunluritusta, mutta sanoo kirjan viehättävän ja kylmäävän ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Havaste kuvaa hienosti maaseudun köyhää elämää ja arkista aherrusta, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Helmet-haaste 2018 kohta 35: entisen itäblokin maasta kertova kirja. 

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Muinaishistoria kiehtoo jo sanana. Muinaisuus, muinainen... Alan nähdä silmissäni korkeita kallioita, väikkyviä vesiä, silmänkantamattomiin koskematonta luontoa mutta myös pieniä ihmisryhmiä, jotka omaa omituista kieltään puhuen ja toisistaan tietämättä etsivät elantoaan vaeltamalla paikasta toiseen, lapsia synnyttäen ja jumaliaan palvoen, ennennäkemättömiä maisemia ihmetellen ja merkkejään jättäen.

Siinä missä Juha Hurme kutoi yksiin kansiin suomalaisen kulttuurihistorian Niemi-kirjassaan, Isomäki puhuu maantieteestä ja ihmisistä, jotka niemen aikoinaan asuttivat, merkittävistä tapahtumista aikoina paljon ennen kirjoitettua historiatietoa (mikä on muuten varmaan yksi muinaisen kiinnostavuutta kasvattava seikka).

"Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen jo noin 11 000 vuotta sitten. Vanhimmat esinelöydöt ovat Perämereltä ja Lahden seudulta. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Pyreneiden niemimaalta, nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta, ja he saapuivat Suomeen olosuhteissa, jotka olivat kovin toisenlaiset kuin olemme pitkään olettaneet."

Teos yhdistää uusinta tutkimustietoa fiktiivisiin tarinoihin, joiden kiehtovuus on siinä, että ne voisivat olla totta. Jäiset rannat -tarina saattaa olla valokuvantarkka kuvaus ajasta, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat sulavan jäätikön reunan tuntumaan. Hylkeiden kansa kuvaa Stonehenge-tyylisten monumenttien, jätinkirkkojen, aikaa viitisentuhatta vuotta sitten. Yli-Iissä sijaitsi tuolloin kivikautinen kaupunki, Kierikki, jonka tiedämme kadonneen todennäköisesti veden viemänä.

Eestin Saarenmaalla on monelle turistille tuttu paikka, Kaalin kraatteri, jonka synnytti pudonnut asteroidi aikoinaan. Kalevala-runoissa on arveltu olevan tapahtumaan viittauksia, ja kraatteria käydään ihmettelemässä edelleen - minäkin olen käynyt - mutta ajatelkaa, millainen näky ja ihme aikalaisille tuo tapahtuma on ollut! Putoaako aurinko? Vai onko se auringon poikanen? Palaako koko maailma nyt? Tarinaan Lemminki ja lohikäärme liittyy myös Seppä Ilmarinen ja ajanjakson oudon kalliit hinnat miekoille, jotka oli taottu taivaalta pudonneesta metallista: meteoriitit sisältävät yleensä rautaa, joten olisiko putoamisen aiheuttama kuumuus karkaissut siitä terästä, ennen teräksen keksimistä...

Naisilla on ratkaiseva rooli etenkin tarinoissa Skyytit ja Paholaisen tyttäret. Karsikkopuun kuolema versioi jälleen kerran Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisen. (Erään) maailman loppu on surullisen verinen sotatarina Riianlahdelta. Lopuksi Isomäki kertoo faktoista ja oletuksista, joiden varaan hän on kertomukset rakentanut. Toisin kuin Hesarin toimittaja tämän päivän lehdessä, minä pidin selitysosasta; se tulee tarpeeseen ja tiedon nälkään, jonka tarinat nostattavat.

Äärettömän kiehtovaa! Etenkin alkuosan tarinat vievät mukanaan ja kiihdyttävät mielikuvituksen hurjaan laukkaan, tuhansien vuosien taa. Taas tajuaa, miten uusi nyky-yhteiskuntamallimme on ja miten sattumanvaraisesti kansat ovat muodostuneet, asuinpaikoista puhumattakaan. Isomäki on sitonut tositapahtumiin jännitystä, romantiikkaa ja arkista elämää, joten tieto on lukijalle helposti nieltävässä muodossa, kuten olemme hänen kirjoissaan tottuneet. Samoin kuin siihen, ettei tekstien pääansio ole kirjallinen hienous, vaan asian esiintuominen. Niin tässäkin. Sykettä nostattava kirja, esihistorian ystävien must.

Kenelle: Muinaisesta lumoutuville, taustastaan kiinnostuneille, suomalaisuutta pohtiville, faktan ja fiktion yhdistämistä kestäville, historiallisia seikkailuja hakevalle.

Muualla: Erkki Tuomioja arvostaa Isomäen poikkitieteellistä otetta ja aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018. Kansi ja ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: kirjassa on lohikäärme.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kyllä en enää lue sisällisota-, talvisota- tai jatkosotakirjoja. Paitsi että taas luin, "vahingossa", kun kaveri sen nenän eteen tyrkkäsi. Eikä tämä olekaan ihan tavallinen lajin edustaja. Eikä edes tavallinen Jari Järvelän tuotannon edustaja.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti." 

Kertoja on 7-vuotias poika. Hänen nimensä on Jari, ja hänellä on kaksi mummia. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten, toinen valkoisten puolella. Mummit ja muu suku elävät elämäänsä, poika havannoi ja kertoo, mitä näkee ja kuulee, kun hän viettää kesällä aikaa molempien kanssa. Voiton-mummin nimi on Aino, eikä hän pysty nukkumaan kylässä lapsenlapsensa kotona:

"- Mää en nuku samassa huoneessa lahtarien keisarin kanssa, Aino kiljui. - Se tappoi meirän naapurit. Se raiskasi meirän naiset. Aino vapisi ja väitti että Mannerheim oli äsken kourinut häntä ja liponut tummia viiksiään. Äiti otti Mannerheimin kuvan seinältä, isä ei pystynyt, sillä sen selkä oli mennyt. Äiti vei kuvan ulkovarastoon ja tunki puusuksien taakse. Bambusauvat kopisi, kun äiti paiskasi varaston oven kiinni. Aino sanoi kuulevansa miten Mannerheim huuteli puuoven toiselta puolelta. Eteenpäin valkoisen Suomen valkoinen armeija! Murtakaa kaikki esteet! Avatkaa tämä ovi! Suurhyökkäykseni makuukamarissa jäi kesken!" 

Mummien muistot ja tarinat sekoittuvat pojan mielikuvitukseen kiehtovalla mutta hiuksia nostattavalla tavalla. Mummit olivat vielä lapsia sodan aikaan ja näkivät asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.

"Sofia kuopsutti irtonaista purua, alta paljastui pitkä laatikko. Sofia vetäisi henkeä, sydän jätti lyönnin väliin. Hän nytkytti lautakannen auki, sisältä pursusi heinää. Hän tunki kätensä heinään ja penkoi. Öljyiset piiput sojottivat suorissa riveissä päälletysten. Kun punikit saapuisi uudelleen, ne löytäisi vintiltä lootan. Sitten Sofian perhe ammuttaisiin heidän kätkemillään kivääreillä. --- Hän kuuli miten kiväärit alkoi kolista vintillä laatikossa toisiaan vasten, kalkatus kaikui pidemmälle kuin sahan palokunnan hälytyskello. Tulkaa hakemaan meidät, kiväärit kutsui punaisia. Ampukaa valehtelijat, ampukaa!" 

Poika on vilkas, utelias ja kuvitteleva, ja yhdistää mummiensa muistot omaan arkeensa suitsait - hän juttelee ammutun Vilho-pojan kanssa, jolla on mahassa reikä, yhtä luontevasti kuin noukkii kuivuneita orvokkeja Sofian puutarhasta markan toivossa tai lukee kolmevuotiaasta asti kaiken, mitä käsiinsä saa, ja yhdistää sankarilentäjän seikkailut osaksi arkisia puuhiaan. Hän kohtaa touhutessaan myös reaalimaailman riskejä, joista nykyvanhemmille nousee hiki. Vaaran paikkoja tuntuu pieni poika löytävän loputtomiin; ratapihat, kalliot, uimahyppytornit...  Leikit kuulostavat hurjilta, vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten lasten tekemisiä ei vahdittu niin tarkkaan kuin nykyään. 

"- Kokeillaanko millaista on tuijottaa lamppuun kun joku työntää veistä silmään? se kysyy. - Joo, sanon. Oon valmis mihin vaan jos Voitto pysyy mun kaverina vielä hetken. Käyn makaamaan ruohikolle selälleni. Meillä ei ole lamppua mutta katson aurinkoon, se on niin kirkas että aivot palaa. Voitto on kirurgi, se sanoo että niillä on käyty koulussa läpi silmämunan rakenne ja se sai kokeesta seiska plus, mun on turha huolehtia. Sillä on puukon sijasta terävä heinänkorsi. Korsi lähestyy mua ja puhuu japania. Banzai!" 

Hauska yksityiskohta on F. E. Sillanpään esiintyminen kirjassa: Jarin isomummo oli opettanut tätä lukemaan ja tukistanut laiskanpulskeaa opiskelijaa, mitä nobelisti vielä vanhanakin naureskelee.

Erinomainen kuvaus sisällissodasta lapsen silmin: Järvelä on lapsen nahkoissa koskettava. Pojan mielikuvitus ja kekseliäisyys hellyttävät, sukulaisten sotatarinat järkyttävät, kuten aina, kun ei puhuta politiikasta, vaan ihmisen ja perheen tasolla. Saamme taas kerran muistutuksen siitä, miten sisällissodan haava on vielä vuotava - miten pitkään rankat kokemukset vaikuttavat, kolmanteen polveen, ehkä pidemmällekin. Vai vilauttaako Järvelä jo arpeutumisen alkua? Lopulta tarina on rakkaudenosoitus mummeille, noille sitkeille ja sinnikkäille naisille, joilla on sentään jotain yhteistä: lapsenlapsi.

Onko tarina totta? Lieveteksti kertoo, että kirjailija on hyödyntänyt omia lapsuusmuistojaan, mutta tarina on fiktiivinen. Eli osa on totta, osa ei, ja osa on tapahtunut jollekulle muulle perheelle, tulkitsen. Kirjallisena tuotoksena teos on kuitenkin ehjä, tyylitajuisesti koottu kokonaisuus.

Kenelle: Mummien ystäville, sotamuistoja pelkäämättömille, pienten poikien maailmasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan luoma maailma tempaisi mukaansa Tuijatan.

Helmet-haaste 2018 kohta 47: kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. Päällys: Markko Taina.

Ina Westman: Henkien saari

En ole itkeskelevää tyyppiä, mutta posket märkinä tämän kirjan viimeisen sivun käänsin. Älä säikähdä - kirja ei ole kammottava luettava, vaan täysin päinvastoin.

Emma, Joel ja heidän pieni tyttärensä Fanni viettävät kesää saaristossa, jossain Tammisaaren tienoilla. Paikka on Joelin suvun, ja Emma - joka ei sinkkuna pitänyt itseään lainkaan saaristo- tai meri-ihmisenä - oppi ympäristöön hitaasti. Se vei monta kesää naiselta, joka ei omistanut veneilyyn sopivaa vaatetusta ja haaveili lämpimästä viinibaarista. Nyt hän ei halua poistua saarelta, jos ei ole pakko. Ja nyt ei ole, sillä Joel on vienyt perheensä saareen tavallista pidemmäksi aikaa:

"Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa."

Syy alkaa aueta lukijalle pikkuhiljaa. Emma on ollut onnettomuudessa, mutta se ei selitä kaikkea. Jo ennen sitä hänelle on tapahtunut paljon. Työssään kansainvälisten uutisten toimittajana Emma on joutunut pelottaviin tilanteisiin, nähnyt asioita, joista hän ei pääse eroon. Ja saanut elämäänsä ihmisiä, joissa on kiinni ikuisesti. Keniasta pienenä adoptoitu Fanni on heistä tärkein. Joka saa jo pienenä kuulla ilkeitä nimittelyä ja ylenkatseita ihonvärinsä takia.

"Nämä ihmiset ovat sietämättömiä, tämä maa on sietämätön. Kellään ei ole täällä oikeasti mitään hätää, sodat ja nälänhädät ovat kaukana ja silti kolmevuotias musta tyttö on kaikille kestämätön uhka."

"Kun herään painajaisiin, tartun Fannin hiuksiin kiinni, ne ovat tuttu ja turvallinen elämänlanka, Fannin hiukset sormissani tiedän, että olen tässä, perheeni luona enkä enää siellä, mistä uneni tulevat."

Tarinaa kertovat Emma ja Joel vuorotellen. Myös Fanni pääsee ääneen, kuten kuuluu. Näkökulmakerronta on tehokas. Se kertoo parin tarinan alusta saakka, raadollisen tarkasti ja kaunistelematta. Millaista on sinkkuus. Miten he tutustuvat ja mitä he toisistaan etsivät ja näkevät. Miten Fanni tulee ja muuttaa asetelmaa. Miten työn ja perheen yhteensovittaminen sujuu. Mitä tytär miettii, kun hän saa puhua vapaasti isoisänsä, Joelin isän, kanssa.

Kiinnostavaa on lukea Emman toimittajan työn muutoksesta:

"Äitiyslomani aikana työni muuttui yhtäkkiä. Kaiken sanottavan piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. --- Näytti siltä, että maailmassa oli noin 200 englannin kielen taitoista ihmistä, joilla oli vielä lukutaitoa jäljellä. Loput jakoivat linkkejäni edes avaamatta niitä. Se sai heidät näyttämään ajattelevilta ja älykkäiltä, sosiaalisesti vastuuntuntoisilta ihmisiltä, jotka olivat parempia kuin Trumpin äänestäjät."

Kyllä, Emma osaa olla ärsyttävän kärkevä ja tietäväinen - ja saada Joelin raivoihinsa:

"Siinä meillä on kanssa oikea maailmanparantaja, luuletko olevasi ainoa, joka pelastaa lapsia ja kärsii niiden tuskasta! Tässä perheessä on ilmeisesti yksi ainoa ihminen, joka on ominut maailman parantamisen itselleen, ja niiden merkittävien urotöiden rinnalla minun kertakäyttöastiani ja kierrätykseni ja ekosähköni ja työni koulussa ei ole tietenkään mitään! Kyllä minäkin tiedän jotain huono-osaisista lapsista, joilla on mustelmia käsivarsissa ja nälkä maanantaina, mutta se on niin kovin paljon arkisempaa ja ikävämpää kuin erään toisen vaarallisissa operaatioissa!"

Saarella on muitakin. Isoisä, joka on kallellaan buddhalaisuuteen. Hänen vaimonsa on jo kuollut, mutta miehelle läsnä, sillä saarella on erityinen henki. Emma kokee saaren henget eri tavoin.

Mikä on totta, mikä harhaa? Ja kuka sen määrittää? Ei, kirja ei todellakaan ole mikään parapsykologiapelottelu, vaan tiukasti kiinni todellisuudessa. Kaikki tiedämme, että on asioita, joita ei pysty hahmottamaan järjellä, mutta jotka ovat silti olemassa, ilmastonmuutoksesta vakaviin sairauksiin. Kirjailija kuvaa ihmismieltä taitavasti.

Kirja on maltisesta sivumäärästään huolimatta niin suuri, että sitä on vaikea tiivistää: sen teemat kurottavat niin laajalle, tässä ajassa, mutta myös meidän jälkeemme. Työn rooli, parisuhde, tasa-arvo, lapsellisuus ja lapsettomuus, suku, maahanmuutto, ekologisuus... Mitä nämä kaikki ovat tulevaisuudessa?

Ja meri. Sen merkitys kirjassa ei ole vain hyvinvoivan purjehtivan väestönosan, vaan se symboloi paljon. Sekä maailmamme tilaa että tuntemattomia uhkia, mutta myös turvaa ja pelastusta, muun muassa. Teksti herättää paljon ajateltavaa ja kysymyksiä; keskeinen niistä on vastuu ja sen rajat, itsestä, toisista, ympäristöstä. Missä rajat ovat, miten kukin ne määrittää? Mitä yksi ihminen voi tehdä?

Westman kirjoittaa kauniisti ja kikkailematta. Hän sijoittaa pettävän kepeänhelposti luettavan tekstipinnan alle salavihkaa paljon jysäyttävää: nuo "ansat" - tai verkot, kun merellä olosta puhutaan - tulevat vastaan niin, ettei lukija edes huomaa, mitä tapahtui, kunnes hänet on vedetty niin syvälle, ettei sieltä (posket) kastumatta ylös selviä. Hieno, koskettava ja monitahoinen tarina. Sen vire on surumielinen, mutta ei pelkkää kurjuuden sinilevässä rypemistä; rakkaus on iso teema, joka lämmittää kylmäävimpiä kohtia. Erityisesti pidin kielen lisäksi siitä, ettei ihmisistä tehdä täydellisiä ja siitä, miten herkästi mutta tiukasti ollaan tässä ajassa.

Jo kirjailijan esikoisromaani Syliin pisti nieleskelemään.

Kenelle: Fiksun nykyromaanin ystävälle, vakavia teemoja kaihtamattomille, saaristosta lumoutuville.

Muualla: Kirjan julkaisupäivä on tänään 9.8.joten täydennän tämän kohdan, kun muita bloggarijuttuja alkaa ilmestyä. Kirjailija itse pitää Pientä novelliblogia, josta voi lukea Henkien saaren ensimmäisen luvun.

Ina Westman: Henkien saari. Kosmos 2018. Kansi: Joel Melasniemi.

Helmet-haasteessa 2018 kirjan voi sijoittaa kohtiin 19 (käsittelee vanhemmuutta), 23 (mukana meri), 26 (paikka jossa en ole käynyt), 28 (sanat nimessä aakkosjärjestyksessä). Ja osin se kerrotaan lapsen näkökulmasta, kohta 47,ja on julkaistu vuonna 2018, kohta 49. 

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia

Professori Hararin kirjat ovat nousseet maailmanmaineeseen, eivätkä syyttä. Sapiens-kirjassaan israelilainen historiantutkija tiivistää ihmiskunnan kehityksen kirjan kansien väliin fiksusti ja helposti luettavasti: tuolta lähdimme, näin kehityimme, tässä olemme.

Olemme laji lajien joukossa, oivalsin. Emme välttämättä viisain tai edes parhaiten pärjäävä; päinvastoin. Niin kirjaa kuin päivän uutisia lukiessa herää epäilys siitä, että Sapiensin aika on maailmanhistorian mittapuulla lyhyempi kuin kuvittelemme. Olemme selättäneet evoluution monet vaiheet kehittymällä alkeisbakteereista nykymuotoon, päihittäneet kilpailevat ihmislajit, ja nyt kuvittelemme hallitsevamme planeettaa, survoen surutta muuta elävää haluamaamme muotoon, ikään kuin omistaisimme paikan. Maapallo on ollut olemassa 13 miljardia vuotta, Sapiens vaivaiset parisataatuhatta. Maailma ei tarvitse meitä, me tarvitsemme sitä. Ajatus tekee nöyräksi. Ja vihaiseksi, kun nykymenoa katsoo - miten likaamme omaa pesää.

Mutta keksimme sentään kirjoitustaidon. Ja sitä ennen maanviljelyn. Joka Hararin mukaan oli suuri virhe. Paikkaan sidottu elinkeino on aiheuttanut hänen mukaansa paljon pahaa, omistusahneuden synnystä ympäristön epäterveeseen hyödyntämiseen. Se yksipuolisti ruokavalion ja pakotti ihmisen jatkuvaan raatamiseen elantonsa eteen. Molemmista on ollut kauaskantoisia seurauksia yhteiskuntajärjestyksiemme kehittymisessä.

Toinen kirja, Homo Deus, piirtää visiota tulevaisuuteen. Onko Sapiensin aika pian ohi, kun teknologia ottaa vallan? Tekoäly on ihmistä suunnattoman paljon älykkäämpi, nopeampi ja tehokkaampi. Mihin ihmistä lajina, jonka nyt tunnemme, enää tarvitaan? Jos algoritmit osaavat poistaa älyltään heikot ja sopeutumattomat, millainen laji siitä seuraa?

"Vapaan tahdon kyseenalaistamisessa ei ole kyse vain filosofisesta kokeesta. Siitä on myös käytännön seurauksia. Jos organismeilla ei ole vapaata tahtoa, se tarkoittaa, että niiden haluja voidaan manipuloida ja jopa kontrolloida lääkkeiden, geenitekniikan tai aivojen suoran simuloinnin avulla."

Kirja ei ole vain teknologisen kehityksen kuvailua, vaikka se maalaa siirtymisemme humanismista datauskontoon, vaan Harari katsoo asioita laajasti, myös ihmiskunnalle tyypilliset tarinoiden, uskonnon ja taiteen tarpeet huomioiden. Yksityiskohtana hätkähdyttää ajatus kirjasta, joka "lukee" sinua samalla kun sinä sitä: digitaalisuuden ansiosta se onnistuu. Sähkökirjaa lukiessasi sinua on mahdollista analysoida monin tavoin.

Hararin ajatuksiin on helppo mukautua. Hän kirjoittaa nasevasti ja sopivasti houkutellen, kaikkien koukutussääntöjen mukaan. Silti on muistettava, että kyseessä on yksi näkemys ja yhden ihmisen visio tulevaan, joka loogisesti ajatellen voisi mennä juuri näin, kuten hän ennakoi. Tai johonkin aivan muualle. Ihmiset kun ovat arvaamattomia. Kehitys voi kehittyä tai keskeytyä, tai taantua. Harari olettaa kehityksen jatkuvan nykyisissä olosuhteissa.

Mitäkö pidin? Harari kirjoittaa ymmärrettävästi ja selkeästi, ei kikkaile eikä aliarvioi lukijaa. Sanoma on niin vahva, että se välittyy tekstistä selkeänä lukijallekin niin tunteen kuin tiedon tasolla, jopa käännöksissä. Tehokas ja äärimmäisen kiinnostava teospari, jonka jatkoa tuskin maltan odottaa!

Hararin kolmas teos 21 oppituntia maailman tilasta ilmestyy tämän kuun eli elokuun 2018 lopussa. Wikipedian mukaan se auttaa hahmottamaan nykyajan tärkeimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuten terrorismia, valeuutisia, maahanmuuttoa ja Trumpin valtaannousua, mutta käsittelee myös yksilötason asioita, kuten sinnikkyyttä, nöyryyttä ja meditaatiota.

Kenelle: Ison kuvan ystäville, uutisia seuraaville, tulevaan kurkottaville, ihmisyyttä ihmetteleville.

Huomaa myös: Kansallisteatterissa esitetään vuoden 2019 syksyllä Sapiens-kirjaan perustuva näytelmä. Miten ihmeessä valtaisa tietokirja taipuu näytelmäksi? Jännityksellä odottelen tätäkin.

Muualla: Antti Hautamäki toteaa Sapiens-kirjan olevan niin täysi, että jokaisen on parasta lukea se itse, kattavaa tiivistystä on mahdoton tehdä: silti hän ansiokkaasti sellaisen tarjoaa. Homo Deus -kirja vei Kirjavarkaan hengästyttävälle matkalle ja sai hänet pohtimaan näkökulmia, joista ei aiemmin ollut edes tietoinen.

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia, Bazar 2016. Homo Deus, huomisen lyhyt historia, Bazar 2017. Suomennokset Jaana Iso-Markku.

"Vuoden 2017 J. A. Hollon palkinto myönnettiin kääntäjä Jaana Iso-Markulle Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta. Palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena edellisenä vuonna julkaistun vaativan tietokirjan korkeatasoisesta suomennoksesta tai pitkään jatkuneesta ansiokkaasta tietokirjallisuuden suomentamistyöstä."

Helmet-haaste 2018 kohdat 3 ja 34: Sapiens-kirja aloittaa sarjan, ja Homo Deus -kirjassa syntyy (ja se synnyttää) todellakin uusia ajatuksia!

Ehkä Jokke sallii minun osallistua kirjoilla myös Hiilidioksidi-haasteeseen? Vaikka kirjassa ei niistä suoraan juuri puhuta, se luo kuitenkin kokonaiskuvaa siitä, miten olemme päätyneet nykyiseen surulliseen ympäristötilanteeseen, ja antaa ajatuksia planeetan suojelemiseksi.

Sarjan kolmas osa täällä: 21 oppituntia maailman tilasta. 

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

"Menneisyys ei koskaan poistu. Se vain piiloutuu."

Näin toteaa herra Hendrich Tomille. Tom on syntynyt vuonna 1581, Hendrich vielä aiemmin, mutta he keskustelevat nykyajassa. Heitä vaivaa outo syndrooma, tauti tai miksi ilmiötä haluaakaan sanoa: he eivät vanhene muiden ihmisten tapaan. Vaan paljon, paljon hitaammin. He eivät ole ainoita laatuaan: alboiksi kutsuttuja henkilöitä on muitakin, ja Hendrich antaa Tomille tehtäväksi löytää heitä, jotta oudoiksi, mielisairaiksi tai noidiksi leimattuja ikinuoria voitaisiin auttaa selviämään,  turvallisuussyistä ehdottomasti salassa pidettävän ominaisuutensa kanssa.

Nykyhetkessä Tom toimii nelikymppisenä historianopettajana Lontoossa. Seuraamme hänen muistelujaan alkaen noitavainojen ajasta Suffolkista eri paikkoihin Englantia ja maailmaa: Australia löydetään, New Amsterdamista New Yorkiksi muuttunut kaupunki kasvaa, Shakespeare herättää ihastusta ("Shakespearessa oli jotain hyvin epäshakespearemäistä, etenkin kun hän oli selvin päin.") ja kyllä, 1930-luku suurkaupungeissa oli juuri sellainen kuin olemme lukeneet. Kiihkeä, nautinnonhakuinen, yltäkylläinen, eikä aivan vähän pelottavalla tavalla:

"Se aikakausi tuntui olevan jotenkin pielessä. Se oli liian turmeltunut. Liian kiihkeä. Liian monet asiat muuttuivat. Oli liikaa onnellisuutta rinta rinnan ylenpalttisen kurjuuden kanssa. Liikaa vaurautta liiallisen köyhyyden rinnalla. Maailma muuttui nopeammaksi ja äänekkäämmäksi ja yhteiskuntajärjestelmät muuttuivat yhtä kaoottisiksi ja sirpaleisiksi kuin jazz-partituurit. Niinpä paikoitellen kaivattiin yksinkertaisuutta, järjestystä, syntipukkeja ja öykkärimäisiä johtajia, valtioita, jotka ottaisivat uskonnon tai kultin roolin. Sellaista tapahtui silloin tällöin. Tuntui siltä että 1930-luvulla pelissä oli koko ihmiskunnan tulevaisuus. Siltä usein tuntuu nykyäänkin. Liian monet ihmiset halusivat löytää helppoja vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin."

Tom rikkoo albojen perussääntöä. Rakastua ei saa - mutta vaikea sitä on satoja vuosia välttääkään. Kun itse pysyt nuorena, mutta rakkaasi eivät, kuvio osoittautuu joltisenkin mahdottomaksi. Hyvääkin on: vaikka pitkä elämä on vaikea tehtävä ja usein tuntuu kiroukselta, mies näkee paljon, oppii paljon. Ehkä juuri sen, mitä ihminen perimmältään tavoittelee: ymmärtämään elämisen perimmäisen idean? Kirja on vakava, mutta ajoittain pilkahtee huumoria. Tom oli muun muassa James Cookin mukana löytämässä Tahitia ja ensimmäinen surffilautaa kokeillut eurooppalainen. Mutta pohdiskelu vie voiton.

"Mitä pitempään elää, sitä selvemmin tajuaa, ettei mikään ole muuttumatonta. Kaikista tulee pakolaisia, jos he vain elävät riittävän pitkään. Kaikki joutuvat tajuamaan, että kansallisuudella on loppujen lopuksi hyvin vähän merkitystä. Kaikki joutuvat kokemaan sen, että heidän maailmankuvansa kyseenalaistetaan ja todistetaan vääräksi." 

Aikamatkailu on yksi lempiaiheitani kirjallisuudessa: ehkä juuri alun sitaatin toteaman faktan takia. Kun kaikki mennyt vaikuttaa nykyisyyteen, mitä tapahtuisi, jos mennyttä voisi tarkastella autenttisesti (tai tulevaisuutta, mutta nyt puhutaan jo tapahtuneista asioista)? Myös nykyisessä pitkään elämisen ihailun kulttuurissa näkökulma on raikas. Mitä, jos oikeasti eläisit viisisataavuotiaaksi tai ylikin? Nauttisitko siitä?

"Kun tulee vanhemmaksi, sitä tajuaa, ettei koskaan pääse pakenemaan tekojaan. Ihmismielellä on omat... vankilansa. Kaikkea elämässä ei voi itse valita."

Surumielisen viihdyttävä, sujuvalukuinen ja normilukijaystävällisellä tasolla mietityttävä kirja, jota ahmin innolla. Vaikka brittikirjailija Haig on napannut historiasta asioita, jotka ovat tunnettuudeltaan helppoja ja sijoittanut tekstiin hienoista kirjanlukijakansan kosiskelua, kirjailijan/Tomin sanomaa on vaikea kieltää. Vertaukset nykyaikaan ja viittaukset ihmiskunnan tulevaisuuteen ovat ilmeisiä ja uskottavia, tosin eivät realiteeteiltaan miellyttäviä. Myös ikääntymisen kuvaus miellytti, kaikesta kärjistyksestä ja mutkien oikomisesta huolimatta.

"Jokaisen ihmisen elämässä tulee se hetki, jolloin tajuaa, ettei jään takana ole enää maata."

Pääviestiksi mieleeni jäi sama, mitä Hendrich Tomille tolkuttaa: maailmaa ymmärtääksesi katso isoa kuvaa. Älä jumitu yksityiskohtiin tai pintailmiöihin. Mieti, mikä on oikeasti tärkeää.

Ei huono viesti. 

Kenelle: Epähömpän viihteen ystäville, opettajille (etenkin historian), pitkästä elämästä haaveileville, kokonaiskuvaa hakeville.

Muualla: Suketus kohotteli kulmiaan Tomin tapaamien historiallisten henkilöiden ilmeisyydelle. Lumiomenan mukaan kirja viihdyttää mutta tarjoaa lopulta ajatteluttavaa ja ihastuttavaa luettavaa nykyhetkessä eläville.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (How to stop time) Suomennos Sarianna Silvonen. Aula & Co 2018. Kansi: Tuomo Parikka. 

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin

Tanskalainen Naja Marie Aidt on aina halunnut kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Tätä kirjaa hän ei olisi ikinä halunnut kirjoittaa: se kertoo surusta hänen 25-vuotiaan poikansa kuoltua. Kirjailija käyttää kirjoittamista selviämisensä keinona. Vaikkei tapahtumasta ikinä varsinaisesti "toivu". Se muuttaa ihmistä jopa fyysisesti, kuten hän kertoi HelsinkiLitin haastattelussa.

"Surussa vahva, sanotaan, ja se on vale. Kivettynyt, silkkaa eloonjäämistä, vaistoa, suunniltaan, jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa. Valkoinen, kuollut."

Myöhäinen puhelinsoitto lauantai-iltana kauhistuttaa kaikkia vanhempia. Aidtin perhe saa sen, pahimman mahdollisen. Kirja kertoo tapahtumat sirpaleittain, vähän kerrallaan päiväkirjamerkintöjen, runojen, ajatusten sekä kirjallisten ja muiden sitaattien muodossa, siten ilmaisten, että tieto on niin musertava, ettei sitä voi kerralla tajuta. Kysymyksiä on niin paljon, tilanne niin käsittämätön, keinot niin vähissä.

Kirja on pieni ja ohut, silti sen juuri ja juuri jaksaa lukea, sillä aihe on raskas ja suru niin valtava, että se huokuu kaikesta. Kirjoittajan ajatus ryntää, pysähtyy hetkeksi, lennähtää jälleen: hän on välillä viisas, välillä naiivi kuin lapsi, hän etsii; pelastusta, poikaansa, jotain, mitä vain. Hätä ja pelko välittyvät, samoin se, kuinka ajattelu hienoisesti alkaa muuttua ajan myötä.

"Etsin sinua enkä löydä sinua.
En koskaan.
Se ei ole mahdollista.
Olet poissa.
Kaikki kuvitelmat ovat epätoivoa, hämäystä ja naamiota.
Ymmärtääkseni joudun laskeutumaan hiljaisuuteen, olemattomuuteen.
Tiheään pimeyteen.
Minun on jäätävä sinne, viivyttävä siellä, niin että se tunkeutuu kaikkiin soluihini. 
Sitten voin kantaa sitä mukanani."

Ammattinsa ansiosta Aidt osaa pukea asioita sanoiksi, löytää sopivia lainauksia, karsia tekstin tehokkaan toimivaksi. Käytännön surukirjasta ei ole kysymys, vaan tunteen ja ajattelun kuvauksesta. Tuo suomennettu kirjan nimi kuulostaa oudolta, mutta selittyy kirjassa. Kirjallisena teoksena taitava, rakenteeltaan kiinnostava ja hallittu kokonaisuus, joka käyttää monipuolisesti tekstin ominaisuuksia visuaalisuutta myöten ja silti saa sanottua, että on asioita, joiden kertomiseen teksti - vaikka sen mahtia palvomme - on ilmaisutapana silti vaillinainen.

Kenelle: Surun ymmärrystä hakevalle, kirjallisesti suuntautuneelle.

Muualla:  Lukukokemus oli hyvin henkilökohtainen Kirjakko ruispellossa -blogin Marille. Kirjailijan haastattelu HelsinkiLitissä.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja. (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage) S&S 2018. Suomennos Katriina Huttunen.

Helmet-haaste 2018 kohta 31: kirjaan tarttuminen kieltämättä hiukan pelotti.

Vaikka kirjan alaotsikko on Carlin kirja, kerronta ja näkökulma on naisen: lisään sen Tuijatan (linkki Instagramiin) Naistenviikon haasteeseen.

Sally Salminen: Katrina

Suomalaisilla oli kansainvälinen bestselleristi jo ennen Mika Waltaria. Ahvenanmaalaisen, sittemmin newyorkilaistuneen Sally Salmisen romaani käännettiin ruotsista ilmestymisvuotensa 1936 jälkeen
20 kielelle, tietysti myös suomeksi.

Noteerasin kirjan olemassaolon Ylen 101 kirjaa -hankkeen myötä, mutta en harmikseni ehtinyt lukea alkuperäistä Aukusti Simojoen suomennosta (jossa nimikin suomennettiin Katriinaksi), ennen kuin kirja poistettiin hankkeen verkkosivulta. Ja nyt kirjaston harvoille kappaleille on jonoa. Olisi hauska verrata sitä uuteen Juha Hurmeen suomennokseen, jonka juuri luin. (Ja vielä sen joku päivä teenkin.)

Tarina on väkevä ja koukuttava: pohjalainen talontytär Katrina rakastuu hyvillä puheenlahjoilla ja viehättävyydellä siunattuun merimieheen Johaniin ja avioituu pää pilvissä. Tyttö kolahtaa kipeästi maan pinnalle nähdessään uuden kotinsa Ahvenanmaalla, jonne tuore aviomies hänet vie, köyhään hökkeliin. Katrinan ylpeys ei anna myöten palata isän kotiin, vaan hän päättää hammasta purren pärjätä.

Katrinaa kannattelevat luja tahto, päättäväisyys ja pian myös jälkikasvu. Aikuisiksi kasvaa kolme poikaa. Seuraamme Katrinan vaiheita hänen elämänsä loppuun saakka, ja suurilla tunteilla kyllästetty kertomus täräyttää: vahva lukukokemus jos mikä!

Mieleen tulevat niin Myrskyluodon Maija (jonka kirjoittaja Anni Blomqvist muuten oli Salmisen pikkuserkku ja ystävä) kuin Ulla-Maija Lundbergin saaristolaisromaanit; Katrinassa on samaa henkeä ja maisemaa, mennyttä aikakautta ja elämäntapaa, jossa meri sanelee säännöt. Henkilöt ovat kokonaisia persoonia, ja heihin on helppo uskoa. Pääparin lisäksi tutustumme hyvin poikiin ja äidin iloihin ja suruihin lastensa kasvattajana. Arkinen aherrus kuvataan konkreettisesti, samoin yhteisö, jossa eletään - rikkaat rikkaina, köyhät köyhinä, kuten Salminen osoittaa. Hän tiesi mistä puhui, syntyjään saaristolaisena.

Yleistunnelma on mollivoittoinen ja haikeanpuoleinen, vaikkei kirja pelkkää kurjuutta ole. Onhan kyseessä myös rakkaustarina, erilainen tosin kuin alussa olisi odottanut. Imuun jouduttuani en enää ihmettele, että kirja sai aikanaan kehuja ja palkintoja, jopa Nobelia harkittiin ja tehtiin leffa Ruotsissa. Kotikonnuilla Ahvenanmaalla kirjasta ei pidetty, juuri sen epätasa-arvoista yhteiskuntaa kritisoivan otteen vuoksi. Salmisen elämänkertaa ei ole vielä olemassa, mutta kuulin jostain, että sellainen olisi  tekeillä Ruotsissa (!). Voisi olla kiinnostavaa luettavaa.

Kenelle: Vahvaa perinteistä tarinankerrontaa hakevalle, realismin lukijoille, saariston ja meren ystäville.

Muualla: Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V toivoo suomalaisten viimein löytävän tämän kirjallisen helmen ja arvelee Juha Hurmeen käännöksen lisäävän teoksen vetovoimaa.

Sally Salminen: Katrina. Teos 2018. Ruotsista suomentanut Juha Hurme. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 23: kirjassa on mukana meri. 

Huotarinen & Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

Tuskin pariakymmentä sivua olin lukenut, kun olin ällikällä lyöty: mitä ihmettä! Hyppäsinkö aikakoneeseen tai johonkin toiseen todellisuuteen? (Oikeasti mutisin: ...onko tämä... tämähän on... ei voi olla...)

Sillä Emilia Kentin, tuon L.M. Montgomeryn vuosina 1929 - 1949 kirjoittaman legendaarisen Runotyttö-sarjan keskushenkilön elämä toden totta jatkuu prinssi Edwardin saarella yhtä elävänä kuin se olisi suoraan alkuperäisen kirjoittajan kynästä. Tuskin muste on kuivunut!

Nyt Uuden Kuun Emilia on naimisissa Teddynsä kanssa, kuten kirjan nimi paljastaa, mutta kirjoittamisen palo ja sanojen lumo eivät ole sammuneet, vilkkaasta mielikuvituksesta puhumattakaan. Tallella ovat myös sarjan lukeneille tuttu tunteiden vuoristorata, vankka oikeudentunto ja yllättävä kipakkuus, joka Emiliassa välillä pirskahtelee.

"Oli aikoja, jolloin lukeminen oli Emilian suurinta huvia, ja kiitoksen hyvin tehdylle kirjalle hän antoi ilolla, kun sille kiitos kuului. Tällä kertaa Emilia kuitenkin vaipui pieluksillaan epätoivon alhoon. Kirja toisensa jälkeen oli lumoava, jokainen niistä omalla, erityisellä tavallaan, ja Emilia-parka läähätti kateudesta pieluksillaan. Hänestä tuntui ettei mikään, mitä hän milloinkaan kirjoittaisi, tulisi ylittämään hänen lukukokemuksiaan."

Hän pyrkii edistämään kirjoitustöitään, huolehtimaan miehestään ja vanhenevista tädeistään kodissaan, Autiossa Talossa. Tekemistä riittää, eikä arkitöiden ja luovan työ yhdistäminen ole helppoa hänellekään! Arkea halkovat runot ja romantiikka, luonnon kauneudesta nauttiminen ja ystävien tapaaminen, kuten ennenkin.

"- Sinun Laura-tätisi on iätön, Ilse sanoi. - Hän on toisesta todellisuudesta. Niin kuin sinäkin, Emilia. Vaikka oletkin alkanut maallistua naimisiin mentyäsi. Älä näytä niin itsetyytyväiseltä, ei tämä ollut välttämättä kohteliaisuus. Avioliittoa moni toivoo, toisinaan häät järjestetään jopa hätäillen, mutta annas kuin kaikki on ohi ja sitä on ryhtynyt vaimoksi. Mitä ihminen sitten tavoittelee? Minä puhun  nyt rakkauden arjesta." 

Ja tietenkin unelmointi - vaikka moni unelma on jo käynyt tai käymässä toteen. Oma koti, rakas aviopuoliso, kirjallinen menestys... Emilia on kaiken kynnyksellä, tai astunut jo hieman kynnyksen yli. Silti tulevaisuudessa siintää monenlaista odotettavaa ja haaveiltavaa.

"Sanat kuiskailivat keskenään, niillä oli salaisia viestejä, reittejä, joita pitkin ne lähestyivät toisiaan, rytmi, jolla ne liikkuivat yhdessä."

Huotarinen ja Koskimies ovat tehneet upean työn jatkamalla sarjaa alkuperäistä kunnioittaen. Heidän kielensä on jopa tarkempaa ja huolitellumpaa kuin Montgomeryn, vaikka vanha on tunnistettavissa ja noudattelee niin rytmiltään kuin sanastoltaan malliaan. Maisema saattaa olla "suloinen" ja nojatuolit "hauskoja". Erityinen tarkkuus fanifiktiossa onkin tarpeen, sillä se joutuu lajina nimensä mukaisesti alkuperäisten fanien ankaran tarkastelun alaiseksi. Kömmähdykset varmasti huomataan!

Minä en sellaisia huomannut. Tosin juoni ei ole järin jännittävä, mutta jännäristä ei koskaan ole ollutkaan kyse, ja ehkä yhden vanhan ystävän vierailun olisin muotoillut hieman toisin, mutta paljastusten pelossa en kerro tapahtumista enempää. Nautin tekstistä isosti, jopa niin paljon, että tulin lukeneeksi samaa kyytiä Runotyttö-kirjat vuosikymmenien jälkeen uudestaan virkistääkseni muistiani ja tarkistaakseni, onko uusi kirja tosiaan niin alkuperäisten oloinen kuin kuvittelin. On se.

"- Muisti. Sen kirous ja aarteet. Olemmeko me pelkkiä hengen lapsia, kun kuvittelemme, että elämää on edessä ikuisesti? Muistele minun kanssani hieman, vanha kunnon Emilia!"

Olipa herkkua saada jatkoa vanhaan tarinaan ja fiilistellä klassikon nostalgiassa. Toivottavasti kirja käännetään englanniksi; uskon, että se olisi herkkupala Montgomeryn ihailijoille myös muualla. Fanifiktio noin yleisesti herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Onko kirjojen, leffojen, sarjojen jatkaminen tai siirtäminen eri ympäristöön tarpeellista ja edes laillista? Jälkimmäisen ratkaisee se, miten tekijänoikeuksista on huolehdittu, edelliseen vastaus näyttäisi lajin suosion perusteella olevan myönteinen.

Ammattitaidolla ja kunnioituksella tehtynä pidän fanifiktiota suurena kunnianosoituksena alkuperäiselle, äärimmäisenä ihailun osoituksena. Vaikken ole järin paljon lajia lukenutkaan; syy siihen on lähinnä se, että alkuperäinen, kuten vaikka Tuntematon, on jättänyt niin ison jäljen, ettei sitä halua "sotkea". Vaikka muun muassa Toinen Tuntematon on loistoidea tuomalla tarinaan siihen kipeästi kaivattua naisten näkökulmaa (ihan kokonaan en kirjaa ole lukenut, vielä). Matti Röngän Yyteet on mainion viihdyttävä, sama alkuperäisteos taustanaan.

Kalevalasta mukailuja on monia; esimerkiksi Johanna Sinisalo julkaisi Sankarit jo 2003 tuomalla Kalevalan hahmot nykypäivään, J.P. Koskinen sijoitti heidät äskettäin 1100-luvulle. Kotimaisessa Jatkuu-teoksessa jatkuu peräti kymmenen suomalaista kirjaa, hulppein toteutuksin! Uusiksi on kirjoitettu klassikoita Jane Austinista Sherlock Holmesiin, ja asialla ovat olleet maailman huippukirjailijat, joten vieroksumiseen ei ole mitään järjellistä syytä (en nyt puhu niistä versioista, jotka on tehty vain rahan vuoksi ja/tai alatyyliin vitsinä). Hyvistä fanifiktiokirjoista otan mielellään suosituksia vastaan!

Kenelle: L.M. Montgomeryn ystäville totta kai - pettymystä ei tarvitse pelätä, fanifiktioon tutustuvalle, tyttökirjafaneille.

Muualla: Runollisuus tihkuu hallitusti, sanoo Tuijata. Hänen sivultaan löytyy myös Klassikkotuunaus-haaste (mukana!) sekä listausta tuunatuista.

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu. WSOY 2018. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2018 kohta 36: runo on kirjassa tärkeässä roolissa. 

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Luulin, että Sofi Oksasen ansiosta tiedän jo melko hyvin, millaista Neuvosto-Virossa oli. Virolainen Taska tuo kuitenkin aiheeseen lisää näkymää omalla kylmäävän tehokkaalla tavallaan ja tarinallaan, joka ravistaa.

Tunteisiin menee heti, kun on lapsesta kyse. Poika leikkii linjurikuskia halkopinolla, kun hänelle tarjoaa oikeaa autokyytiä kiltti setä upealla uutuuttaan kiiltävällä Pobedallaan. Seuraukset ovat perheelle rankat, kun setä paljastuu valtion vakoilijaksi. Pojan äiti joutuu outoon, surrealistiseen tilanteeseen - koko asetelma on kuin mielipuolinen näytelmä, ja silti perustuu täysin siihen, mitä oikeasti oli, uskon, vaikka tarina ja henkilöt ovat fiktiivisiä.

Kaikkea ja kaikkia valvotaan. Maailmaa ulkopuolella ei ole. Valtio tietää parhaiten, mitä kansa tarvitsee, ja virkailijoidensa kautta toteuttaa omaa agendaansa, jossa ei demokratialla ole jalansijaa. Eikä yksittäisellä ihmisellä tai perheellä; ne huitaistaan julmasti kuoliaiksi hyttysten tavoin, jos virkailija niin päättää. Kuin ihmisluonteen pahimmat piirteet olisi päästetty koelaboratoriossa valloilleen.

Pahinta on se, että aikaa on kulunut vain vähän, eikä ihmiskunta ole osoittanut muuttumisen tai kehittymisen merkkejä. Kun tilaisuus on otollinen, pystymme millaisiin julmuuksiin tahansa. Kuten Pobeda-mies, jonka maailmankuva on vääristynyt, eikä vastuullista ole helppo osoittaa. Hän itse? Hänen esimiehensä? Valtion johto? Inhimillisyyden välähdykset jäävät haikeiksi muistutuksiksi siitä, mitä hän ihmisenä voisi olla.

Yllättävän kytköksen ulos kuplasta tuo pikkupojan äidin sisko, Johanna. Hän on sentään ihminen, jolla on nimi; onhan hän maailmalla tunnettu laulajatar ja taiteilija. Poikaystävä Alan työskentelee vapaan maailman mediassa, Lontoossa BBC:llä.

Kahden maailman törmäyttäminen on tehokasta, hätkähdyttävää. Miten vankka on rautaesirippu - giljotiini vai ruostuva rakennelma? Taska rakentaa upeasti ja tyynesti vastakkainasettelun ja vie meidät ja pojan perheineen rohkeasti rautaseinän taakse, tuntemattomaan.

Vahva ja karmea tarina, joka vetää hiljaiseksi. On voimia, joille yksilö ei voi mitään, hyvässä ja pahassa. Yli rautaisten rajojen yltävät vain salaiset ajatukset ja tunteet sekä yhä enemmän globaalit viestintävälineet: miten pitkälle ne riittävät ja auttavat, kun yksilöiden elämästä ja arjesta puhutaan? Mitä ja keitä on uhrattava, jotta edes joku selviää, ja ennen kaikkea: onko tätä kysyttävä, edelleen? Mikä helpotuksen huokaus suomalaisena, mikä kipeä isku ihmisenä.

Kenelle: Vahvan tarinan etsijälle, lähihistorian ja -kansojen ystäville, komean mutta vakavan proosan lukijalle.

Muualla: Kohottavaa kirjallisuutta ja aika lailla täydellinen romaani, sanoo Omppu Reader why did I marry him blogissaan.  Ei sorru liikaan paatokseen, miettii Kirja vieköön -Riitta. Kirsin Book Club kertoo Viron kirjallisuudesta enemmän.

Miksi tärkeä juuri nyt: Tänä vuonna satavuotiasta itsenäisyyttään juhliva Viro on Turun kirjamessujen 2018 teemamaa. Ilmar Taska on tulossa myös HelsinkiLit-tapahtumaan.

Ilmar Taska: Pobeda 1946. WSOY 2018. Suomennos Jouko b.

Helmet-haaste 2018, kohta 8: balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Visionääri-Valtaoja on tehnyt näppärän koosteen pikku kokonaisuudesta nimeltä maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen ihmislajina tunnemme ja ehkä tulemme tuntemaan. Huimausvaroitus heti alkuun.

Kirjoittaja puhuu siitä, millaisia käsityksiä ihmisen ja maapallon tulevaisuudesta on olemassa: pessimistisiä, optimisia ja realistisia, ja painottaa tiedemiehenä pyrkivänsä viimeksi mainittuun. Hän listaa suurimmat vaarat, jotka vaikuttavat välittömästi uhkaavan olemassaoloamme. Mutta hän vetää mukaan aikajanan pitkällä tähtäimellä: ihmiskunnan selviytymis- ja oppimiskyky on osoittautunut tehokkaaksi.

Jos parin vuosituhannen, tai muutaman sadankin, takainen ihminen näkisi teknologiamme saavutukset nyt, hän pitäisi meitä taikureina tai suorastaan jumalina: osaamme parantaa tauteja, korvata ihmisen fyysisiä osia, pitää yhteyttä kaikkialle omasta taskustamme ja niin edelleen. Miksei tämä kehitys jatkuisi - ja jos niin on, emme tämän päivän ihmisinä osaa kuvitellakaan, mihin jälkeläisemme pystyvät tulevaisuudessa.

"Alkaneen vuosisadan vaarat ovat todellisia, vakavia ja kaiken huomiomme ja ponnistelumme vaativia; mutta pohjimmiltaan ne ovat enemmän taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia kuin teknologisia ongelmia. Oli kyseessä sitten ilmastonmuutos, väestönkasvun tyrehdyttäminen, energia, fosforikierron hallinta tai maailman ruokkiminen, tiedämme aina miten homma on hoidettavissa - tai pahimmassakin tapauksessa voimme jo nähdä ratkaisun häämöttämässä muutaman vuosikymmenen päässä. Haaste on siinä, että todella teemme mitä pitää, peukaloiden pyörittelyn ja voivottelun sijaan. Tarvitsemme tulevaisuutta, mutta niin moni hyvää tarkoittava ihminen tarjoaa meille vain menneisyyttä."

Ei siis ole syytä olla jatkamatta iloisesti eteenpäin, sanoo Valtaoja ja perustelee väitteensä tieteellisillä faktoilla. Itse näkisin suurimpana uhkana ylipäätään jälkeläisten niukan olemassaolon, nyt kun syntyvyyden laskusta ollaan huolissaan niin Suomessa kuin muuallakin, samaan aikaan kun järjettömästi tapamme lapsia Syyriassa ja hukutamme lisääntymiskykyistä väestöä pakolaisveneiden mukana maailman meriin, joihin tungemme muovia ja siirrämme vieraita aineita ekologiseen kiertoon, joka väistämättä tavoittaa myös ihmisen elimistön. (Tämä sivuhyppäyksenä kirjasta, kuvaa sitä, miten Valtaoja saa ajatukset rullaamaan.)

Olemme siis eräänlaisia supersankareita jo nyt - entä tulevaisuudessa? Lääketieteellinen tutkimus  kehittyy, teknologia harppoo eteenpäin: 

"Haksahdamme niin kovin helposti ajattelemaan, että teknologia jollakin tavalla orjuuttaa meitä, tekee meistä kasvottomia ja sieluttomia käskyläisiä. Kyllä se siihenkin pystyy  - muistetaan vain teollisen vallankumouksen alkuaikojen synnyttämää kurjuutta, William Blaken synkkiä saatanallisia myllyjä - mutta ennen kaikkea se antaa meille yhä uusia mahdollisuuksia, yhä enemmän vaurautta ja valinnanvaraa." 

Kun tietoisuuden tutkimus etenee, miten se yhdistyy teknologiaan; syntyykö Homo Sapiensista uusi tekoälyä ja geeniteknologiaa hyödyntävä laji, Homo Superior? Miten kartoitamme universumia ja hallitsemme luonnon lakeja - kuten painovoiman rajoituksia - ja löydämme uusia, vielä toistaiseksi käsityskyvyllemme mahdottomia? Entä miten yhdistyvät teologia ja teknologia?

"Jos tyydymme vain jäämään maapallolle, loppumme tulee ennen pitkää, viimeistään silloin kun Aurinko kuolee." 

Nyt huimaa jo aika lailla. (Innovaatio-sana on muuten harmillisesti vesittynyt arkikäytössä johonkin aivan muuhun kuin mikä sen varsinainen tarkoitus on.) Valtaojan jutustelevan rento tyyli helpottaa ja auttaa lukemaan kirjan loppuun asti, samoin lukuisat kirjallisuusviitteet ja sitaatit, joiden lähteinä toimivat muut tutkijat, taiteilijat ja kirjailijat. Muun muassa Stephen Hawking ja Arthur C. Clarke mainitaan monesti, mutta mukana ovat myös Tolstoi, Aleksis Kivi, jopa Reijo Mäki. Samoin Huxley ja Atwood; Valtaojan mielestä scifi-kirjallisuus on tärkeä kirjallisuuden laji, ovathan monet tieteiskuvitelmat jo toteutuneet.

Kerrassaan hienon ajatteluttava teos ja mainiosti rajattu kooste isoista teemoista. Paljon jää toki ulkopuolelle, mutta tässäkin on lukijalle nieltävää. Suuren tietomäärän ja rentouden lukijaystävälliseksi paketiksi yhdistämisen lisäksi kirjassa miellyttää valoisa ote, jolla huippututkijan esittämänä on erityisen suuri painoarvo. Olemme selvinneet jo paljosta, keinoja on olemassa selvitä edelleen, ja tulevaisuuden mahdollisuuksien määrä on rajaton. Jos haluamme niitä käyttää, emmekä vaikkapa possauta itseämme tähtipölyksi taivaalle poliittisissa taistoissa, tekee lukijan mieli tänään lisätä hieman pessimistisemmin. Valitettavasti kaikki eivät jaa Valtaojan näkemystä: "Kaikki tieteemme ja teknologiamme ovat vain apuvälineitä, inhimillisyyden ja ihmisyyden kasvun apuvälineitä." Tähtipölystäkin syntyy kuitenkin aina jotain uutta.

Kenelle: Ihmislajin tulevaisuutta pohtiville, huimausta sietäville, tiedonhaluisille.

Muualla: Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kova ja vaikea tiede kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää, sanoo Suketus. Kirjahillalle jäi kirjasta hyvä olo. Avartava, avaava ja innostava teos, sanoo Mummo matkalla.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta. Ursa 2017. Kannen maalaus: Tuomo Saali, Hiljaisuus.

Valtaojan Kaiken käsikirja vuodelta 2012

Helmet-haaste 2018 kohta 33: selviytymistarina. Ja osa Klassikkojen lumoissa -tietokirjahaastetta.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Jos edellinen hieman hymyilytti ja ärsyttikin kaiken sen name droppingin kanssa, joka tuntui jo vievän tarinalta  terää, tunnettujen nimien määrä ei tässä ainakaan vähene, päin vastoin. 

Koukuttavuudesta voin sanoa samaa kuin sarjan aiemmista: tarina pitää tiukasti kiinni niin pitkään kuin takakannen on saanut käännetyksi kiinni. Pariisissa työskentelevä Kirsti päättää muuttaa takaisin Suomeen, omaa muotihuonetta perustamaan. Tietenkin rakastettunsa kanssa - paheellisesti he elävät yhdessä pariisilaisessa hotellissa madame Elisabethin hoivissa, jossa tapaamme myös muita suomalaisia. Kuten Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin, joka "korvantaustat märkinä" harjoittelee maailmanmatkaajan elkeitä. (Kirsti ei seuraa kirjallisuutta kovin tarkasti.)

Kirstiä hieman huolettaa huhujen mahdollinen leviäminen Ida-äidin korviin. Eletään sentään vasta 1920-luvun loppupuolta. Mutta käytännön naisena hän ei stressaa turhia; vihkiminen kun on vain muotoseikka ja nopeasti hoidettavissa. 

Rakastettu Iivo on kuvanveistäjä ja vanha tuttu, asuihan hän Idan täysihoidossa pitkään. Nuoripari muuttaa Suomeen jännittävän laivamatkan kautta täynnä tarmoa ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ida ottaa heidät avosylin vastaan Albergaan, jossa Iisakki on huonona eikä Eljasta taksikyytihommilta juuri kotona näy. Kymmenvuotiaat kaksosveljet Veikko ja Voitto tuovat väriä elämään. Muotihuone Miilin kanssa käynnistyy, Iivolle löytyy tekemistä. Hän osallistuu muun muassa Topelius-patsaan tekokilpailuun. Taiteen tie on aina yllättävä! 

Tuttu Alanteen Heikki oli kysynyt "...tiedänkö, mitä avioliitto taiteilijan kanssa todella merkitsee. Ainaista rahapulaa, olin vastannut. Sitä että toinen on välillä niin työhönsä uppoutunut, ettei kuule eikä näe, ja välillä niin epätoivoinen, että häntä on lohdutettava kuin pikkulasta." 

Sen Kirsti kokee todeksi, mutta yllättävä on bisnesnaisenkin elämä, saa Kirsti huomata. Hän on vähintään yhtä käytännöllinen ja hyvä organisoija kuin äitinsä. Arkiset askareet sujuvat helposti, onhan hän ollut mestarin opissa ikänsä. Lisäksi hänessä on luova puoli, joka Idalta puuttuu. Mistä kumpuavat ideat vaatemalleihin, piirustustaito, värisilmä ja tyylitaju? Me sarjan lukeneet tiedämme, Kirsti ei. Hänellä on myös karismaa ja taitoa verkostoitua, niin ulkomailla kuin kotonakin.

Ajan naisten elämä tulee tutuksi kirjailijan tarkalla selostuksella töistä, ruuanlaitosta lapsenhoitoon, juhlien järjestämisestä työmatkailuun. Kirsti käy Albergasta (Leppävaarasta) junalla töissä muotihuoneellaan Bulevardilla. Hän kävelee sinne rautatieasemalta, joskus käytetään ajuria. Minulla on kartta liikennelinjoista vuodelta 1930; siinä kulkee jo ratikkakin (nelonen) Bulevardille, mutta Kirsti ei sitä ilmeisesti tarkkana tyttönä käytä tai sitten linja tuli vasta kirjan ajankuvan lopussa.

Jatkuva raataminen ilman nykyisiä mukavuuksia näkyy ja tuntuu: usein nuoripari kaatuu sänkyyn uupuneena. Mutta Kirsti osaa myös nauttia komeasta miehestään, niin kuumia hetkiä he Iivon kanssa viettävät, kun tilaisuus koittaa. Luonnollisena seurauksena syntyy pieni Viena-tyttö, yksityisesssä Salus-sairaalassa. Kun Idasta tulee rakastava isoäiti, paljastaako hän vihdoin Kirstille tämän syntyperän? Miten salaisuus vaikuttaa naisten väleihin? Ja miten asiaan liittyy Albert Edelfeltin patsaan julkistus, jossa sekä Iivo että Kirsti ovat mukana, onhan patsaan tehnyt naapurin Ville-setä. Niin kutkuttavaa...

Maan ja maailman poliittinen tilanne alkaa myös muuttua. Vaikka muotihuoneen asiakkaat vielä miettivät, ottaisi takin nutria- vai kärpännahkakauluksella, on tummia pilviä jo ilmassa. Perheen miehet joutuvat poliittisiin pyörteisiin, kun Pohjanmaalla järjestäydytään punaisia vastaan. Nimilistassa vilahtavat niin Kosola kuin Isontalon Antti. Miten käy - ison kuvan tiedämme historiasta, mutta emme Kirstin perheen kohdalta, jonka jätämme vuoteen 1930.

Manninen taitaa vetävyyden, jonka hän kutoo henkilöidensä elämään historiallisten faktojen kautta. Yksityiskohdat kiehtovat! Pariisin ja Helsingin paikkoja voi innostunut tutkia eri lähteistä, kuten asuntojen sijainteja tai kantaravintoloita. Vaikka vähemmälläkin imetyskuvauksella olisin pärjännyt, kumarran ja kiitän historiatietoa ja sen kuljetusta helposti seurattavaan tarinaan. Mainio naisen elämän kuvaus, pumpulipalloin heitellen: kuka meistä ei haluaisi olla viisas, kaunis ja rakastettu, taloudellisesti pärjäävä, naimisissa komean taiteilijan kanssa ja kiehtovaa sukua? 

Kenelle: Romanttisen historian ystäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, koukuttavan kaipaajille, haaveiden haikailijoille.  

Muualla: Elävää menneisyyttä, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Kirjasarjalla on oma fb-sivu, jossa kirjailija kertoo paljon lisää henkilöidensä ja tapahtumien taustoista. 

Sarjan edelliset kirjat:
Ruokarouvan tytär 2017
Ruokarouva 2016
Ensimmäiset kolme osaa 2013 - 2015

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava 2018.

Helmet-haaste 2018: haluaisit olla kirjan päähenkilö. 

Erkka Mykkänen: Something not good

Nuoren miehen elämä ja ajatukset! Ensimmäisenä aiheesta tulee mieleen Miki Liukkonen, joka juuri herätti kiinnostusta isossa maailmassa, syystä. Omalla sympaattisella ja lievän ironian terävöittämällä huumorillaan nuoren Veikon elämää kuvaa Erkka Mykkänen, ja jos näitä kahta vertaa, lukijalle noin tuhatkertaisesti helpommalla, kirjallisesti ja ajatuksellisesti tosin eri luokassa. Kuten Mykkänen videollaan sanoo, jos Miki ja Johannes Ekholm tekevät suureepoksia, riittäisikö myös tämä pieni?

Ihana kirja, sanoo joku somessa. No, en voi kieltää. Nautin ja viihdyin. Veikko ei ole enää teini - hän jopa käyttää Facebookia ja Twitteriä, noita ikäihmisten viestintäkanavia - mutta nuori kuitenkin, parikymppinen.  Hänen mukavasti muotoiltuja näkemyksiään on vaivatonta lukea. Teksti soljuu ja viihdyttää, ja pidän sitä kirjan pääideana, en niinkään autenttista nuoren ihmisen mielentilan kuvausta.

Veikko on opintojen ohessa töissä kirjastossa ja pääsee/joutuu haastattelemaan kirjailijavierasta.

"Tiedotteen mukaan kokeellinen runoilija oli kirjoittanut teostaan neljä vuotta. Veikko ei ymmärtänyt runoista mitään. Yleisöä tuli seitsemän. --- Veikko kysyi kokeelliselta runoilijalta kirjaston auditoriossa, että miksi kirjoitat näin. Runoilija ei ollut odottanut niin suoraa kysymystä, se oli hänestä äärimmäisen kiusallinen. Lopulta runoilija jaaritteli reitin kirkkaaseen vastaukseen, joka yllätti yksinkertaisuudellaan hänet itsensäkin. Runoilijan syy runoilla kokeellisesti oli sama kuin meillä muillakin tehdä tavallamme sitä, mitä sitten teimmekin. Kaikilla oli helpottunut olo."

Tietysti ovat tytöt, Kaisa etenkin. Ja Elin.

"Ihmisistä ja paikoista muodostaa toisinaan ihanteellisia mielikuvia, joita muistot ja toiveet ajan myötä koristelevat. Niitä mielikuvia saattaa sitten vaalia kuukausia tai vuosia tajuamatta, että mielen taka-alalle pystytetty hauras rakennelma ei ehkä vastaakaan todellisuutta."

Veikko on kuvitteleva, tunteva ja itkevä nuori mies, ei mikään äijä. Täydennykseksi löytyy Maija, joka on jotenkin "nextillä levelillä". Mykkäsen kuvaus sukupuoliroolien todellisuudesta osuu mainiosti kohdilleen.

"Ihminen voi olla ihminen vain kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka todellistavat hänet. - Pelottava ajatus, Veikko sanoi. - Että mua ei ole. - Täh, Maija sanoi ja hörppäsi. - Siinähän sie oot."

Veikko on sympaattinen ja ymmärrettävä nuori aikuinen oivalluksineen. Mikä herättää lukijassa epäluuloja. Myös tällaisia nuoria miehiä on olemassa? Totta kai on - tunnen ja tiedän heitä itsekin - mutta silti on vaikea uskoa, että tehdään kirja, jossa ei ole ylitsevuotavaa ahdistusta, vaivoin tukahdutettua väkivaltaa ja akuuttia itsetuhon pelkoa. Onko normaalia nostaa kirjan aiheeksi normaali nuori? Onneksi päähenkilöllä on sentään surkea kirjailijuuden yritys ja haikaileva mieli. Mutta missä on epätoivo, kaikkeuden tuska ja ranteenviiltely? Voiko tällaista edes kirjoittaa ja kirjaksi painaa?

Kyllä voi: Mykkäsen kirja on hengitystä ja hupia aikuisille lukijoille, jotka eivät saa nuorten näkökulmaa koskaan liikaa. Uskon sen hellyttävyydessään uppoavan moneen normilukijaan (eli keski-ikäisiin naisiin), mutta toivon, että myös nuoremmat lukijat sen löytävät. Tosin runsaat viittaukset populaarikulttuuriin naulaavat tarinan armottomasti tiettyyn aikaan ja ikään. Vähän kuin muistelmissa.

Kirja ei avaa suuria juhlavia näkymiä, vain ihmisen kokoisia reikiä maailmankatselukulmaan. Juoni on simppeli, mutta tunnelma on myönteinen, napakat lauseet mietittyjä, tekstissä huolellisen työn tuntu. Veikosta ja kirjasta on helppo pitää. Näen mielessäni vastamielenosoituksen kyltit ("Imelää!" "Hemmotellut possut!") Mutta on myös taso, joka on oikeasti tärkeä. Ehkä Mykkänen on kolmikymppisenä jopa jo iäkäs nuorista kertomaan, mutta ehkä juuri siinä iässä on tuohon vaiheeseen verran etäisyyttä, että voi sitä kuvailla. Mistä herää villi ajatus: olisiko noin kolmikymppisen ikä kirjan kirjoituksessa ylipäänsä paras ja herkullisin? Nuoruuden kokemukset mielessä, ikääntymisen kyynisyys ja urautumiset vielä edessä? Kuten Veikolla.

Kenelle: Tädeille. Kolmekymppisille. Nuorten ajatuksista kiinnostuneille. Vaivattoman ystäville.

Muualla: Tuijatalle kirja ei tuonut erityistä uutta aikuistumiskipuiluun, mutta viihdytti oikein hyvin. Opus Eka puhuu sisältörikkaudesta ja hyväntuulisuudesta, vaikka hieman ärsyyntyi loppua kohti.

Erkka Mykkänen: Something not good.

Helmet-haaste 2018: kirjassa viitataan populaarikulttuuriin - ahkerasti! Spice Girls, Jennifer Aniston ja Frendit, Justin Bieber, Metallica, The Wire, Fingerpori, Sinuhe, Sivullinen, Kauko Röyhkä, Juhasi, Rolling Stones, Stephen King, Bob Dylan, Youtube, Tinder, Sanni, Angry Birds, Harry Potter, Taru Sormusten herrasta jne.

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Viikilän lyhyitä juttuja suomalaisesta elämänmenosta on mukava lukea yksi tai muutama kerrallaan. Ne sisältävät arjen havaintoja ja mietteitä hitusen pidemmälle vietyinä kuin itse ehtii tai tulee ajatelleeksi, muttei kuitenkaan niin syvällisiä, että pinnistelemään joutuisi.

Jutut on ryhmitelty suomalaiselle luontevasti - vaikkei omaperäisesti - vuodenaikojen mukaan. Keväästä aloitetaan; jäiden lähdöstä ja ensirakkauksista, autokuumeesta ja kuivan asfaltin riemusta. Myös sinkkuus on kevättä, ja samanniminen tarina on oivaltava.

"Siirtymien parisuhteesta sinkkuuteen on siirtyminen olohuoneesta kuntosalille." 

Kesällä on hyttysiä, sukujuhlia, kesähittejä ja lööppejä: kesällä asettaudutaan kesävarustuksiin, joissa joskus myös hukutaan.

"Kun ensimmäiset lämpimät tulevat, naapurit tervehtivät toisiaan, toinen toppa-asussa, toinen shortseissa."

"Elämä on siinä mielessä epäreilu, että jos vasiten haluaa itselleen tilastollisen kuoleman, voi olla varma ettei sitä tule. Hairahdukset hyvässä elämässä sitä vastoin ovat tappavia. Huono taipumus muuten terveellisissä elämäntavoissa idättää kuolemantaudin. Raitis joka yllytetään kerran juomaan. Uskovan vaimon syrjähyppy. Näpistys. Ei veneeseen astuminen juhannuksena, vaan hyvään pyrkiminen."

Syksyllä syödään ja viihdytään kotisohvalla, pohditaan syvällisiä, kuten hulluutta, kahvia ja suomalaista masennusta.

"Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei kokisi olevansa huijari. Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus paljastua."

Ja maalivahteja, johon hommaan suomalaisilta löytyy kykyjä. Mutta Viikilä huomauttaa:

"Urheilulajia valitessa olisi hyvä ajatella maailman luonnetta. Elämässä ei selviä torjumalla ja törmäilemällä, vaan luovimalla, limboamalla, pujottelemalla, yli hyppäämällä ja karkuun juoksemalla."

Talvella on päivätön päivä - kesän yöttömän yön vastapainoksi. Joululta alkaa valo lisääntyä, pian luovutaan joulukuusesta, tehdään uudenvuodenlupauksia. Suomalainen laihduttaa ja kuntoilee.

"Suomalainen kunnollisuus on sitä, että täyttää itse keksimänsä velvollisuudet, vaikka henki menisi."

Osa jutuista naurattaa, osa mietityttää. Lämmin ote ja humaani mieli tekevät tekstistä sympaattisen. Tekstejä on kuultu aiemmin radiosta, itsekin satuin joskus autossa mökkimatkalla kanavalle, jossa S-ryhmän sponsoroimia juttuja luettiin. Koska kohderyhmänä olivat kaikki aikuiset suomalaiset, oletan, ehkä jopa erityisesti keski-ikäiset, eivät aiheetkaan tavallisuuden yli lennä, mutta runoilija Viikilä taitaa kauniin kielen. Näinkin sen kanssa voi toimia: kirjallisuuden salakuljetusta kaupallisuuteen!

Finlandia-voittoon yltäneet hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksen tasolle kokoelma ei koskettavuudessaan tai tunnelmassaan täysin eriluonteisena tietenkään nouse, vaan on parhaimmillaan ohessa, palasina nautittuna. Välipalakirja, välikirja?

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi. Otava 2018. Päällys: Elina Warsta. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2018: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kaikilla naisilla ei tikitä biologinen kello ainakaan häiritsevän kovaa, ja Laura kuuluu heihin. Lapsien hankinnasta hän ei ole haaveillut, antoisasta rakkaussuhteesta tietenkin. Hän on aikuinen ja itsellinen nainen, joka hakee vertaistaan. Tavattuaan Mikon hän saa paitsi unelmiensa miehen myös kolme bonuslasta, jotka ovat joka toinen viikko Mikon ja Lauran luona. Pari hankkii yhteisen talon, jonka pihalla kasvaa omenapuita, portin pielessä onnenpensas. Tämä on hyvä paikka elää, nauttia toisistaan ja lapsista.

Haastava kuvio jo sinänsä, sanoo skeptikko heti alkuunsa, ja kiinnostava kirjan aihe. Mutta suurin haaste ei ole uusperhe, vaan aivan jokin muu, jota Laura ei olisi ikinä osannut kuvitella. Mikosta paljastuu pelottavia piirteitä.

"- Mä en enää koskaan halua nähdä sun sukua, Mikko sanoi sysipimeällä maantiellä jossain Tampereen jälkeen. - Mitä? Nehän tykkää susta. - Ei tykkäis jos tietäis millainen mä on ollu sulle. Siihen oli vaikea vastata, sillä tiesin Mikon olevan oikeassa. Ja samalla tiesin, ettei tämä ollut todellinen Mikko. Näin kävi, kun herkkä sielu uupui ja voimavarat hupenivat. Olin työskennellyt taiteilijasielujen kanssa, eikä tämä ollut minulle uutta." 

Sopu-koira tiesi sen ensin. Se tärisi ja pakeni heti, kun isännän mieliala muuttui. Myös lapset aavistivat, mutteivat osanneet kertoa. Laura on perheestä viimeinen, jolle selviää, ettei Mikon mielenterveys ole kunnossa. Hänen arkeensa astuu väkivalta ja sen pelko, arvaamattomuus, jatkuva toisen mielentilojen tarkkailu, varautuminen yllätyslähtöihin keskellä yötä.

"Mihin minä olisin siitä lähtenyt? Viiden ihmisen tavarat oli juuri kannettu vihreään rintamamiestaloon, lapset kirjattu kouluihin, Mikon työpaikka siirretty Helsinkiin, nyt minä peruisin sen kaiken mikä meitä odotti? Sitä paitsi Mikko oli sairas, eikä sairauden takia ketään voinut jättää."

Mannisen kerronta on intensiivistä ja järkeenkäypää. Juuri näin nainen ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen - me muut kun päivittelemme, miten se voi olla mahdollista. Salakavalasti ja niin, ettei asiaa usko todeksi; huonoille hetkille löytyy aina perusteita, kaikki on selitettävä parhain päin - on kova kynnys myöntää, ettei todellisuus olekaan sitä, miksi sen itse kaavaili ja asetteli. Kun kaikki muut palikat loksahtavat paikoilleen, vain yksi ei. Ja se yksi väärä romahduttaa koko kuvion.

"- Tiedäthän sä että mä en oikeasti tekisi sulle mitään pahaa? Se oli vaan tyhjää puhetta. - En mä voi tietää. Me tarvitaan apua. Sä tarvitset apua. - Miten niin sä et voi tietää? - Sä makasit mun päällä leipäveitsi kädessä ja sanoit että sä tapat mut."

En tiedä, ovatko kirjailija-Laura ja kirjan Laura sama henkilö - ilmeisesti ainakin osittain ovat - eikä se asiaa muuksi muuta. Manninen on sanoittanut inhotun ja salaillun aiheen, tekee sen ymmärrettäväksi ja näkyväksi. Kirjan Lauraan on alkuvaiheessa helppo samastua kenen tahansa suhdetta rakentavan. Vahva tunnelma kantaa läpi tarinan ja jättää muistiin jäljen, jota ei voi mielessään olla vertaamatta lyönnin jättämään monenkirjavaan mustelmaan.

Sanoittaminen on jopa liiallista; muutamista kohdista ja kappaleista olisin luopunut. Inhoan lukea italicia, ne osuudet eivät antaneet lisää, vaikka tarkoitukseksi arvailin Mikon mietteiden valaisemisen (eivät valaisseet). Jotkin tekstikappaleet yltyivät minulle, tiiviin ystävälle, turhan yltäkylläisiin sanatulviin. Plussapuolta edustaa realistiseksi uskomani yhteiskunnan palveluiden kuvaus, tai paremminkin palvelemattomuuden: Lauran tuntuu etsinnöistään olevan mahdoton saada apua mistään instanssista, ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu.

"Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän Mikon diagnosointi, ja taas sain huomata, miten heikoilla väkivallan kohde oli." 

Leikitään, että ennen perheen - uus-, ydin- tai minkä tahansa - perustamista pitäisi jokaisen käydä kurssi ja suorittaa "ajolupa". Jos sellainen olisi olemassa, Mannisen kirja voisi olla yksi pakollinen tentittävä kurssikirja. Tarkoitus ei olisi pelotella tai estää suhteita; tilannetta ei voi etukäteen tietää eikä itseään siihen kuvitella, ei Laurakaan voinut. Vaan antaa välineitä siihen tilanteeseen, jossa saattaa itsensä löytää. Tietoa ja sanoja sille, että väkivalta on rikos, tekijää ei tarvitse ymmärtää, uhriksi joutuminen ei ole oma vika eikä sitä tarvitse salata.

Sillä perheväkivalta ei ole ääri-ilmiö: juuri luin Amnestyn tutkimuksesta, jonka mukaan kolmasosa suomalaisista naisista kertoo kokeneensa väkivaltaa ja Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa. Ystävistäsi, työkavereistasi ja muista tutuistasi siis joka kolmas saattaa tuntea aiheen nahoissaan. Se on järkyttävän paljon, niin paljon, ettei asiaa voi sivuuttaa olankohautuksella: ei koske minua. Tärkeä ja vahva teos.

Kenelle: Hereillä pysyville, realiteetit tunnustaville, väkivaltaa itse tai tutun kautta kokeneille, ajan ilmiöistä tietoa haluaville.

Muualla:  Riipaisevan realistista, sanoo Nanna. Koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu, sanoo Tuijata ja toteaa Mannisen kerronnan ylittävän tavanomaisen.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY 2018. Kansi, jonka väritys tulee tarinasta - heidän värinsä - Satu Kontinen.

Helmet-haaste 2018: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Kirjan nimi ja parin keskenään käyttämä lause on Zen Cafen tuotannosta.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Kirja koostuu 18 novellista, jotka vievät lukijan Helsingin Kruununhakaan tai Alppilaan, ratikkaan tai henkilöautoon, ABC-aseman kautta Itä-Suomeen, lääkärille tai työpaikalle - paikkoihin, joissa ihmisiä elää ja asuu; hoitaa itseään, toisiaan ja työtään. Myös rannalle, ollaan Siellä missä Salpausselkä vajoaa mereen, mikä on yhden novellin komea otsikko.

Nainen on kalliosaarella lintuseuran mökillä innokkaan luontoharrastajamiehensä ja tämän ystävän kanssa. Auringon lämmön voi tuntea, samoin kuuman kallion takapuolen alla ja hikoilevan ihon, kun nainen katselee merta, purjeveneitä, sukeltajia ja tunnustelee kallion pinnan jäkälää.

"Painan omantunnon kirvelyn piiloon. Tämä on suloinen kaaos arkien jonossa."

Ihmissuhteesta on kyse. Niiden ytimien kuvaajana Puukko on taitava, samoin tunnelmien ja tilanteiden luojana. Hänen kielensä on selkeää ja lörpöttelemätöntä, silti paljon kertovaa. Kuin tutun puhetta kuuntelisi: tätä kieltä ymmärrän. Ja sitä maailmaa, jossa hänen henkilönsä elävät, eri-ikäisinä, usein jo iäkkäinä, kokeneina.

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Oikeastaan kaikki novellit voisivat sijoittua mihin vain näistä osioista, joiden otsikot kuvaavat mainiosti kirjan sisältöä. Parhaaseen novellitapaan kirjoituksissa seuraa usein kiinnostavan tilanteen rakentelun jälkeen yllätys. Palkkio lukijalle!

Toisen osan Selkeitä ohjeita -novelli kertoo Irinasta, joka elää pakonomaisen säänneltyä elämää kerrostaloasunnossaan.

"Irina odottaa, että puhujat ehtivät nousta seuraavaan kerrokseen ja avaa vasta sitten oven. Hän ei halua joutua keskelle hyvää huomenta, mitä kuuluu -keskustelua. Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä."

Irina rakastaa Stingiä ja elämäkertojen lukemista. "Hän kokee kirjojen ihmiset nykyään syvemmin kuin oikeassa elämässä kohtaamansa." Miksi näin on, mitä Irinalle on tapahtunut, miettii lukija. Tarina vilauttaa mielikuvitusta härnäävästi vihjeitä vastauksesta.

Novellissa Kutistuminen Elsa pyytää terveyskeskuksesta estolääkettä kutistumiseen. Tytär soittaa: "- Miten sun jalat? - Hyvin ne. Terveyskeskukseen mennessä kaaduin mäessä. Mutta pääsin itse kävelysauvan avulla ylös. Kiitin ohimennessäni miestä, joka oli koko ajan katsellut matkan päästä, miten selviän. - Miksi sä menit terveyskeskukseen? - Minulla on osteoporoosi. Sen takia minä olen kutistunut. - Äiti, sun pitää hankkia rollaattori. - En ota. Eteinen sotkeentuu."

Puukko tuo näkyviksi arkisia tilanteita draamoineen ja huumoreineen, jättää osoittelematta, luottaa lukijan ymmärrykseen. Tarinat eivät äidy fantasiaksi eivätkä absurdin puolelle, eivät edes rikoksen polulle, vaan pysymme tukevasti tässä maailmassa. Täytyy sanoa, että (yllättäen) nautin tästä paljon - niin paljon kuin irrottelevaa mielikuvitusta ihailenkin, on jotenkin helpottavaa pitää hetki jalat maassa ja katsoa ympäristöä sellaisena kuin se on; sellaisena kuin se silmiin näyttää ja käsiin tuntuu. Kun ihmisellä on paljon kilometrejä takana, kertyy pakosti taitoa lukea mutkia. Juuri sitä Puukko tekee ja saa lukijan helposti matkalle mukaan. Lukemisen miellyttävyyden kruunaa virheettömyys, huoliteltu teksti ja kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa. Kiitollista ja laadukasta luettavaa.

Eräs novellihullu kaverini jaksaa muistutella genren ansioista, ja sukelsinkin siihen tammikuussa urakalla (lista alla). Yhä enemmän viehätyn lajista, joka tiiviin ilmaisunsa vuoksi vaatii omanlaisensa keskittyvän lukuotteen. Tieto siitä, että tarina on lyhyt eikä kaikkea kerrota, kutkuttaa ja houkuttaa. Yksi hyvän novellin merkki on se, että teksti jatkuu lukijan päässä kirjan sulkemisen jälkeen, ja tämä toteutuu Puukon novelleissa erinomaisesti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleista puheen ollen, kannattaa muistaa myös Pieni novelliblogi, jota seurailen satunnaisesti. Puukon novelleissa on samantyyppistä viehätystä, jota on monissa blogin tarinoissa, "arkisaduissa aikuisille".

Kenelle: Aikuiselle, näkökulmia arkeen kaipaavalle, novellien ystävälle.

Muualla: Hyvää lukukokemusta kiittelee myös Kirjakko ruispellossa. Psykologinen ote oli napakka, kerronta modernia ja pinnanalaiset jutut taitavasti esitetty, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirjanurkkaus piti etenkin kerronnan moniäänisyydestä.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa 2018. Kansi ja ulkoasu Amelia Nyman.

Stresa on uusi kustantamo, josta lisätietoa verkossa. Sain kirjan kustantanjalta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 kirja sopii vaikka kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa (Stingin elämäkertaa).