Olli Jalonen: Karatolla

Sillan ja Valon liitto - rakkauskertomukseksi mainittu, mutta oikeastaan se on vain osa kirjaa. Liitto on hyvin lyhyt ja hyvin epävirallinen. En tajunnut ennen lukemista, että kirja on jatkoa vuonna 2000 ilmestyneeseen Yhdeksään pyramidiin: jos sen olisi lukenut, se olisi varmasti tuonut syvyyttä tarinaan ja selittänyt muutamia asioita, mutta hyvin se upposi näinkin, itsenäisenä.

Valo on mies, joka ideoi mahtavat ympäristötaideteokset, pyramidit, eri maihin ja maanosiin, jotka hän on määritellyt itse uudestaan. Samoin hän on miettinyt peruselementit, joita hän käyttää pyramidien ”rakennusaineina”, teemoina. Prahaan tehdään pyramidi tulesta, Reykjavikiin vedestä, Bergeniin lumesta, Helsinkiin jäästä, Avignoniin ilmasta, Krakovaan maasta, Santiago de Compostelaan valosta… Jokainen kertoo omaa tarinaansa elementin roolista ihmisen historiassa. Brysselin rakennusaine, savu, vertautui vanhaan tapaan laskea kylän taloja, ”savuja”, ja kuvaa siten taloudellista aktiivisuutta ja vaurauden kasvua. Bolognan pyramidi symboloi pysyvyyttä ja se louhittaan syvälle kallioon, ja niin edelleen. Reykjavikia kuvataan paikoista eniten, koska siellä tapahtuu käänteitä.

Kirjassa on miehekkään insinöörimäinen ote, maantiedettä, rakenteita ja rakentamista selvitetään, pyramidista on jopa kaaviopiirros. Valo on paitsi luova ideoija ja taiteilija, myös tehokas projektinjohtaja, joka onnistuu saamaan hullulle hankkeelleen kaupungeilta rahoituksen. Hän palkkaa pulaisikseen Sillan ja Martin, joiden kanssa kierretään maailmaa, ja kun pyramidit on tehty, on pian aika alkaa purkaa niitä. Bolognaa lukuun ottamatta jokaisen on tarkoitus olla vain määräaikainen. Kuten aina, suunnitelmiin tulee muutoksia. Valo sairastuu, kuolemanvakavasti. Silla hoitaa asioita hänen puolestaan - ja omasta puolestaan.

Kertojana on välillä Valo itse, välillä nimetön kertoja tai Silla, joka nousee keskiöön.

"En muista enää mitä Valo sanoi mutta jotakin tärkeää. Joskus muistaa vain sanomisen hetken mutta ei mitä on sanottu.”  Niin, se rakkaustarina, se ei ole kovin kaunis, vaikka tuo muutamia hyviä hetkiä. Silla saa siitä kuitenkin paljon.

Tarina on erikoinen, kuin uni - henkilöt ovat yksiulotteisia, olemassa vain tässä tarinassa - silti kummallisen kiehtova. Unta muistuttavat myös ajoittainen toisto ja oudot yksityiskohdat. Loppuosan laivamatka tuntui kyllä jo jankkaukselta. Kirjan nimi on minusta (myynti-)tarkoitushakuisesti liiankin kummallinen, vaikka termi selitetään; se on nuotio tai kokko, joita Pohjanmaalla poltetaan.

Koko kirja tihkuu symboliikkaa. Valo sairastuu, pysyväksi tarkoitettu hajotetaan, rakkaus häviää ennen kuin ehtii kasvaa… Taide sokaisee hetkeksi silmät, tuo tarkoituksen elämään, mutta myös suurin ja pysyvin monumentti hajotetaan. Onko kaikki lopulta vain väliaikaista? Onko mikään pysyvää?

Ja miksi Martti lähti loukkaantuneena pois kesken projektin? Ehkä syy löytyisi aiemmasta kirjasta. Sen verran uteliaisuus heräsi, että luulen lukevani senkin. Jalonen on monipuolinen kirjoittaja, joten jos on pitänyt Poikakirjasta, tämä voi aivan erilaisena olla yllätys.

Kirjan on lukenut myös Päkä.

Olli Jalonen: Karatolla. Otava 2012.