Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan

Helene Schjerfbeckin mestaritöitä saa ihailla Ateneumissa, eikä niiden edessä voi kuin huokailla ja ihmetellä, millainen oli tuo nainen, joka eli nuoruutensa 1880-luvulla ja aikuisuutensa 1900-luvun alussa - miten hän pystyi tuona aikana, vaatimattomissa oloissa rakentamaan uran taiteilijana ja luomaan jotain niin hienoa. Ehkä hienointa ja ajattominta, mitä suomalaisesta taiteesta löytyy, jos minulta kysytään.

Kun Ateneum esitteli töitä suurnäyttelyssä vuonna 1992, se räjäytti pankin myös taiteilijaa koskevien kirjojen suhteen, ja monenlaisia julkaisuja on sen jälkeen tuotettu, sekä taidetta että taiteilijaa käsitteleviä, faktaa ja fiktiota. Hyvä niin. Lena Holger on Tukholman taidemuseon johtaja, asiantuntija, joka on julkaissut jo ainakin kolme Schjerfbeck-aiheista teosta, ensimmäisen jo 1990, Ruotsissa pidetyn näyttelyn yhteydessä (taas olivat länsinaapurit meitä edellä).

Tuorein kirjoista on henkilökohtaisin ja koskettavin, sillä se koostuu taiteilijan kirjeistä ”maalarisisko” Maria Wiikille. Saamme lukea hänen omin sanoin kertovan arjestaan, työskentelystään ja taiteestaan 1907 - 1928 eli 45 - 66-vuotiaana, mikä hieno tilaisuus - vaikkei taiteilija itse olisi kirjeitä halunnut julkistaa. Mutta aikaa on kulunut ja hänen taiteensa on niin eri asemassa kuin silloin, että julkistaminen on minusta perusteltua. Ei hän tiennyt olevansa jonain päivänä Suomen taiteen peruskiviä ja merkkihenkilöitä.

Kirjeitä on onneksi paljon, sillä tuolloin niitä kirjoitettiin ja vastaanotettiin lähes päivittäin. Ne kertovat kaikesta mahdollisesta isoista pieniin asioihin - aikansa sähköposteja. Meidän aikamme ihmisistä, merkittävistäkään, ei jää vastaavanlaista muistoa, jos sähköposteja ei tule arkistoitua tarkoituksella.

Holger on jaotellut kirjeet teemoittain, ei kronologisesti, ja sijoittanut joka teemaan lyhyen oman johdantonsa lukijan auttamiseksi. Tämä toimii minusta hyvin, koska elämänkerran voi lukea erikseen, ja ihailijat ovat varmasti niin tehneetkin. Kirjeissä mainituista töistä on kuvat, joten lukijan on helppo seurata kirjeen ajatusta. Paitsi jos unohtuu ihailemaan taulua, kuten usein tälle lukijalle kävi.

Tiedämme, että Schjerfbeck asui pitkään Hyvinkäällä ja Tammisaaressa Helsingin jälkeen, ja näissä paikoissa teki pääosan töistään. Näki hän hieman maailmaakin: nuorena hän matkusteli Euroopassa, mutta Venäjän hallinto esti sittemmin vapaan liikkumisen, ja kun olimme itsenäisiä, Schjerfbeckin kunto ei enää riittänyt matkusteluun. Terveys oli kehno lonkkavian vuoksi, jonka hän sai lapsena kaatuessaan, eikä hän voinut liikkua ja ylläpitää kuntoa normaalisti koskaan, mikä taas toi omat ongelmansa.

Rakkaudessakaan ei ollut onnea; takana oli purkautunut kihlaus ja jotain säpinää, mutta ei avioksi tai perheeksi asti. Tätä hän kuulemma suri, vaikka tekikin täysillä töitä taiteilijana eikä olisi malttanut nipistää siitä lainkaan aikaa kotitöille. Kirjeet kertovat yksinäisestä, vakavasta naisesta, joka terveyden ja raha-asioiden tola ei ollut paras mahdollinen, mutta sitoutuminen taiteeseen ja työteliäisyys oli. Edelleen ihailen ja ihmettelen sitä, miten hän sinnikkäästi raivasi tietään ja teki sitä, mitä rakasti, omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ei todellakaan normia siihen aikaan, naiselle. Hän oli edelläkävijä niin taiteessaan kuin sen tekemisessäkin. Yhteisön tuen puutteen lisäksi rahattomuus ja sairastelu olivat ikäviä esteitä, mallien saaminen myös jatkuva hankaluus, mutta silti hän maalasi. Modernista ajattelusta kertoo - näkyvimmän eli taiteen itsensä lisäksi tietysti - myös se, ettei hän koskaan halunnut olla ”naistaiteilija”, vaan taiteilija.

Uuden taulun löytyminen kiihotti lukijan uteliaisuutta ja lisäsi kirjan pläräilyä. Oliko mallina seppä Mäkisen lapsi, kuten monessa lapsitaulussa on, mutta kuka olisi lasta pitävä nainen? Nutturapäisen naisen takaa päin Schjerfbeck oli maalannut toisenkin, veljensä vaimon. Ehkä hän on tuossa salaperäisessä taulussakin, ja lapsi olisi Helenen veljenpoika tai -tytär? Tuskin vastaus on näin helppo, ja odotan innolla valistuneempia arvioita asiantuntijoilta.

Luin kirjaa pikkuhiljaa, kirjeitä sieltä täältä, osa on vielä lukemattakin. Yhteen putkeen tässä olisi liikaa tietoa. Mutta sopivissa erissä nautittuna äärimmäisen mielenkiintoinen, kaikille taiteesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Schjerfbeck oli sivistynyt nainen, joka luki paljon, joten loppuun sopii kirjallinen kommentti:

”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”

Kirjaan ovat tutustuneet myös ainakin Jaana ja Liisa.

Näyttely jatkuu Ateneumissa 14.10. asti, vielä ehtii!

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS 2012.