Ehtoolehdon tuho

Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat selviytyneet hoivakotinsa remontin aikaisesta evakosta Hakaniemeen ja asuvat jälleen Ehtoolehdossa Helsingin Munkkiniemessä.

Sataa ikävuotta lähestyvät hurmaavat leidit ovat lähes entisellään, mutta hoivakoti ei: remontti oli luultua suurempi, kokonainen pilottihanke pörssiyhtiön laariin euroja satavalle vanhustenhoitobisnekselle ja suomalaisen teknologia-osaamisen taidonnäyte.

Älyseinät, sirut, murut ja muut virtuoottiset apuvälineet ovat korvanneet henkilökunnan. Nyt vanhuksista huolehtivat muotoiluintensiiviset tuotteet, interaktiivinen telelääketiede sekä moniaistillisesti stimuloiva lisäketodellisuus. 

Miten sivistyneet ystävämme - joilta irtoaa kirja- tai oopperaviittaus tilanteessa kuin tilanteessa - sopeutuvat inhimillistettyyn kodinomaiseen ympäristöön, jossa ovissa ei ole kahvoja, ruoka koostuu erivärisistä lasten leikkipalikoista ja perhejoulu on vain kuva ruudulla? (Tosin Irma innostuu kovastikin virtuaalitodellisuuden monitotisista mahdollisuuksista, hän kun on niin innostumaan taipuvainen, toisin kuin skeptisemmät ystävänsä.) Mitä tapahtuu, kun hoivarobotti vajoaa psykoosiin tai vihulaisvaunusta katkeavat sähköt? Tai kun älykääpiöseinästä ei löydy nappulaa, josta painamalla saisi ensiapua?

Anna-Liisa entisenä äikänopena pitää lukupiiriä: tällä kertaa käsiteltävänä on Mannin Taikavuori, jonka tarinasta rouvat löytävät yllättävän paljon yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Hyvä suomen kieli on muutenkin tärkeä teema. Jerryn, laitoksen johtajan, jengi hei, parhautta -tyyppinen lasten kieli (Anna-Liisan termi) hihityttää rouvia.

Jerry määrittelee laitoksen strategian action pointit ja ottaa koppia, juurikin. "Kyse on prosessien sutjakoitumisesta resurssitehokkaassa tekoäly-ympäristössä. Allekirjoittanut tässä vain koordinoi operatiivista toimintaa paikallisella tasolla konsernin mission mukaisesti." 

Minna Lindgren ottaa jälleen herkullisesti kantaa vanhustenhoitoon, arvokkaaseen elämään ja kuolemaan ja yhteiskunnan varojen käyttöön. Lukijan hekottelu alkaa laantua vasta hetken kuluttua, kun asioita oikeasti alkaa miettiä. Lisäksi Lindgren vitsin varjolla marssittaa mietittäväksi teknologian järkevän käytön, suomen kielen kehityksen, yksisilmäisten lahkojen vaarallisuuden ja kasvottoman rahan vallan. Ratikat ja Helsinki tuovat tunnelmaa, ja kirjailija vie viihdyttävästi lupaamansa trilogian loppuun saakka, taidolla ja tarkkuudella. Toistan näköjään itseäni, ei uutta sanottavaa. Mahtaako kirjailijalla olla - lisää sarjaan tuskin ilmaantuu, eiköhän tämä vitsi ollut tässä. Point taken. 

Kenelle: Tehokkuuden nimiin vannoville. Heille, jotka aikovat elää vanhoiksi. Heille, joilla on vanhoja läheisiä. Teknologia- ja muille uskovaisille. Poliitikoille ja päättäjille. Fiksun viihteen arvostajille.

Muualla: Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla, sanoo Tuijata. Erinomainen kuvaus tämän päivän yhteiskunnasta - tarina on totta jo nyt, sanoo Ulla. Lindgren ei pelaa pelkällä huumorilla, sanoo Lukutoukka ja toivoo vielä yhtä kirjaa. Överimpi kuin kaksi edellistä osaa, sanoo Kirjavuorenpeikko.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho. Teos 2015.