Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Uutuuskirjat vievät niin vastustamattomasti mukanaan, että paljon vanhempaa kirjallisuutta on jäänyt lukematta. Kuten Eeva Joenpellon uran huippu, Lohja-sarja, joka alkoi ilmestyä 1974 ja nosti kirjailijan aikansa suurten menestyjien joukkoon.

Miksi? Uteliaana yritin selvittää asiaa aloittamalla Joenpellon elämäkerrasta. Aiemmin olin lukenut muutaman yksittäisteoksen. Nyt otin esiin Vetää kaikista ovista, Lohja-sarjan avauskirjan.

Aivan alku tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta. Sodanjälkeinen Suomi ja sen maaseutu, köyhyys ja niukkuus. Mutta jotain tapahtui, henkilöt alkoivat elää. Oskari Hänninen Salme-rouvineen ja tyttärineen, myöhemmin vävyineen, Grönruuska ja hänen poikansa Vieno. Hännistä Joenpelto kuvaa herkullisesti, ja samalla aikansa isäntämiehen persoonaa ja ajattelutapaa yleisemminkin. Talous on hallinnassa, naisten kanssa kinkkisempää.

"Hänninen mietti kesällä usein mitä hänen oikein olisi pitänyt tehdä, ettei onnettomuutta olisi sattunut. Tai eihän se nyt edes ollut mikään onnettomuus, naisen kiusallista metkuilua vain."

Salme on vahva ja viisas nainen, Joenpellon kirjoille tyypilliseen tapaan. Hän mukautuu olosuhteisiin ja on realisti, rakastaa ja kasvattaa kahta tytärtään aikuiseksi parhaansa mukaan, eikä se ole vähän.

"Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin."

Joenpellon teksti on täynnä hienoja, suorastaan aforismimaisia lauseita, joilla hän kuvaa ihmisiään ja yhteiskuntaa, jossa eletään. Kovaa yrittämistä parempaan taloudelliseen hyvinvointiin ja tulevaisuuden turvaamiseen, nöyryyttä sotakurituksen jäljiltä, pieniä mutta konkreettisia haaveita, perheen ja kodin perustamisen tarvetta, iloja ja pettymyksiä.

"Mutta ihminen erehtyi surkeasti. Ylimalkaankin piti suhtautua varovasti siihen mitä ei tiedä ja koputtaa vain empien vieraille oville."

Isännät Julin ja Hänninen tuovat herkullisesti mieleen miehet Alastalon salissa. Samaa näyttämisen halua, puhumattomuutta ja itsepäisyyttä - ja kun jotain sanotaan, se on painavaa. Ajatuksia sen sijaan on paljon.

"Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.Ja silti oli rakennettava vain, istuttava kokouksissa, laulettava lauluja, uskottava voimiinsa, pyrittävä oikeaan, pidettävä puoliaan, seistävä joukossa tai kyyhötettävä kolossaan, miten asiat milloin vaativat. Sillä vain siten elämä meni eteenpäin, maailma parani rahtusen."

Lämmintä huumoria - jos kipeyttäkin - tuovat Salmen ja Grönruuskan keskustelut siitä, miten elämä meni kuten meni. Kun ikää alkaa kertyä, näitä alkaa pohtia. Pidin Hännisiä vanhoina ihmisinä, kunnes tajusin, että itse asiassa hehän ovat kirjassa minua nuorempia! Grönruuska muistelee Salmelle tämän seurusteluaikaa Hännisen kanssa. Murre tuo oman hauskan lisänsä mainioine sanoineen, jotka asiayhteydestä on helppo ymmärtää, vaikkei sanaa olisi koskaan kuullut.

"Ja sit se rupes hommaamaan omaa puarii ja sää olit nii töötteelläs ja tälleelläs ja kekkava et."

Mainion elävä tarina ja vahva teksti vielä tänäkin päivänä: aion lukea myös sarjan jatkon ilman muuta.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista. WSOY 1974. Yläkuvassa pokkarina 11. painos, 2010.

Postaus on osa kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haastetta, jonka käynnisti Tuijata ja jonka postaukset julkaistaan tänään 17.6, Joenpellon syntymäpäivänä. Tuijan blogista löytyvät linkit muihin Joenpeltoa muistaviin blogeihin.