Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen kirjoittaa kiihkeänä ryöppyävän tarinan nuoresta miehestä, Jessestä, joka kertoo suhteestaan äitiinsä, tunnettuun kirjailijaan Marjatta Aaltoon. Aina lapsuusmuistoista äidin kuolemaan saakka ja vähän ylikin. Jesselle äiti on trauma. Vaikka äidin ja pojan tapaamisten välillä olisi vuosia, Jesse ei pääse irti, vapaaksi, tuosta kiehtovasta ja kamalasta naisesta, jonka edesottamuksia poika on oppinut pelkäämään, varomaan ja välttelemään.

Marjatta on taiteilija, joka jättää Jessen ja tämän isän Väinön pojan ollessa pieni. Sitä Jessen on vaikea ymmärtää tai antaa anteeksi. Äidin kuoleman jälkeen hän löytää tämän arkistot; päiväkirjat, muistiinpanot, tekstiluonnokset, ja alkaa niiden ja omien muistojensa pohjalta muodostaa oman käsityksensä - tai äitinsä käsityksen? - siitä, miten kaikki tapahtui. Millainen Marjatta oikeastaan oli.

Miten äidin luomisvoima ilmeni ja haipui vuorotellen, miten äiti suhtautui avioliittoon ja miehiin: mitkä voimat tätä ajoivat pois, kohti jotain muuta - yleensä hyvin alkoholipitoista - kuin normiperhe-elämä.

"Olen päättänyt, etteivät äidin tekemiset tule mielenrauhaani hetkauttamaan. Se on minulle kuka tahansa."

Jesse kuvaa ns. taiteilijaelämää, kirjailija- ja muusikkopiireissä liikkumista: myös Väinö oli muusikko. Marjatta pisti railakkaasti ranttaliksi, överiksi joka suhteessa, juhlimisesta itsemurhayritykseen saakka. Ohessa hän kirjoitti kirjoja, jotka myivät Remestä ja Hirvisaarta enemmän.

Nyt Jesse on itsekin vanhempi, isä, ja kipuilee edelleen: onko se kumma, tuon lapsuuden ja hallitsevan, itsekeskeisen hahmon varjossa eläneelle, huolestuneeksi oppineelle. Hän saa tehdä omat virheensä jo lapsesta alkaen ilman luotettavaa tukea. Ydinkysymys on kuitenkin se, kuka ja millainen Jesse on: mikä on häntä itseään, mikä äidin vaikutusta?

Teksti juoksee hengästyttävästi; jalka melkein naputtaa tahtia. Musiikilla on iso rooli. Tarinassa on paljon osallisia, mutta myös muita nimiä, tapahtumia ja paikkoja runsaasti. Paikkoja, pubeja, bändejä, tapahtumia, biisejä, monen alan väkeä. Paikoitellen suorastaan listamaisesti, vaikka ymmärrän, että kirjailija luo niillä ajankuvaa liikkuessaan muistoista toiseen tarinan nykyhetken lomassa - ja onnistuukin siinä erinomaisesti, ainakin tämän lukijan kohdalla. Jos puhutaan Alwari Tuohitorven keikasta Alibissa tai Olli Jalosen Finlandia-palkinnosta, Radio Helsingistä, Bar 9:stä tai Hakaniemen Rytmistä, Salama McQueenista tai Arto Nybergistä, on helppo sijoittua oikealle aikakaudelle.

Ostin tarinan, uskoin siihen täysin. Se ei kaunistele, muttei toisaalta kerro myöskään mitään sellaista, minkä ei voisi kuvitella tapahtuvan elävässä elämässä. Erityyppiset tekstijaksot - Marjatan tekstit, Jessen tekstit, lehtiartikkelit - pitävät kiinnostusta yllä, samoin arvaamattomuus. Tässä voi käydä miten vain, kenelle vain. Raportoiva, hieman etäinen ilmaisutapa pitää henkilöt tunnemielessä loitolla, mutta antaa heistä hyvän käsityksen. Lukija saa olla tarkkailija enemmän kuin mukana eläjä. Noudatetaanko jotain kaavaa? Se pitää jokaisen lukijan itse päätellä. Minä nautin lukemisesta ja pidän Ritvasta raikkaana avaajana kirjallisella urallaan.

Kenelle:  Kirpeänkuplivaa uutta kotimaista proosaa etsiville, poika-äitisuhteesta kiinnostuneille, sukupolvikuvausten ja kehityskertomusten ystäville.

Muualla: Taiten kerrottu, sanoo Tuijata, jolle kirjasta tuli mieleen muun muassa Jussi Valtonen, sama minullekin. Maisku vertailee Juha Itkoseen, mutta pitää Ritvasen tekstiä vauhdikkaampana, roisimpana ja hauskempanakin: olen samaa mieltä tästäkin. Onnistunut rytmitys toimii täydellisesti, julistaa Opus eka. Vahvaa, joskin rönsyilevää, tuumi Lumiomena.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Nimen mainintana, mutta kuitenkin.