Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

Käytännön ihmisenä minulle asia on selvä: jos lainaat toisen tekstiä tai kopioit kuvan jonkun nettisivulta ilman lupaa tai lähdettä mainitsematta, syyllistyt rikokseen, siinä missä kirjan tai taulun kaupasta taskuunsa pihistäjä. Tekijänoikeuslaki on olemassa. Aineeton työ on yhtä arvokasta kuin esine, jos ei jopa arvokkaampaa, olen ajatellut.

Kyllä, tuo on hyvä ohjenuora edelleen arkielämään, uskon. Mutta kirjan luettuani huomaan, ettei asia ole aivan niin yksinkertainen. Meillä on intertekstuaalisuus, taiteellinen vapaus ja muotoja, jotka perustuvat nimenomaan toisilta lainaamiseen, kuten kollaasitekniikka - joka naurattaa minua käsitteenä aina, anteeksi vain, sillä se tuo mieleeni erään tekijän, joka kopioituaan kirjaansa pitkät pätkät toisen tekstiä puolustautui tämän termin avulla (ja kieltäydyn nyt tietoisesti näkemästä mahdollisesti arvokasta lopputulosta omana taideteoksenaan, jota se voi joissakin tapauksissa olla). Kuka määrittää rajan, jossa kyse ei ole ikonisten Aika velikultia -sitaattien tyyppisistä lainauksista, joissa lukijan oletaan ymmärtävän lauseen lainaukseksi yleistiedon pohjalta?

Ei kukaan, jää vaikutelmaksi. Oikeuteen tapauksia menee yllättävän harvoin. Kirja kertoo esimerkkejä teoksista, joissa on koottu lainauksia uudeksi kirjaksi vain sen takia, että testataan lukijoiden ja kriitikoiden kirjallisuudentuntemusta, aikomuksena paljastaa juju myöhemmin. Mutta myös niistä, joissa lainaukset on tehty vaivihkaa ja kuvitellen, että täydestä menee, eikä kukaan tarkista, onko teksti omaa. Otetaan vastaan kiitoksia, apurahoja ja kirjallisuuspalkintoja, vaikka teksti on härskisti kopioitu sellaisenaan suoraan tai käännöksenä tai vain hieman muunnellen, lähdetietoja kertomatta.

Taiteellisen työn lopputulos voi myös koostua muuntelusta sekä vaikutteista ja lainauksista ilman  hyötymistarkoitusta, aidosta uuden luomisen halusta. Silloin tapaus on kinkkisempi. Uudelleen yhdistellen tai esittäen, vaikkapa tarina toiseen aikakauteen sijoittaen, on mahdollista tehdä täysin erilainen teos, esittää asiat eri valossa, eri näkökulmasta. Mielelläni lukijana luen kaikenlaista tekstiä välittämättä alkuperästä. Mutta pitääkö lähteet avata silloinkin?

En ymmärrä, miksi lähteitä ei voisi kertoa, jos ne ja/tai lainaukset ovat tekijän tiedossa. Selitykseksi ei minusta riitä taiteellinen työ tai edes muunnos; jos kyseessä on hyvä teos, ei sen arvoa alenna muiden teosten käyttö tekemisessä. Päinvastoin, avoimuus nostaa teoksen arvoa jo sinällään, lähteet kertovat tekijänsä asiaan paneutumisesta. Fanifiktio avaa yleensä innoittajansa selvästi, samoin monet historialliset romaanit. Mutta jos luemme elämäkertaa, jonka tekstistä suuri osa on lainattu kohteen alkuperäiseltä kirjoittajalta asiaa mainitsematta, mennään jo eri alueelle. Tai kollaasia, jossa on usean tekijän tekstiä ympättynä uuteen ympäristöön ja eri yhteyteen kuin alkuperäinen. Kenen tekstiä oikeastaan luen? Haluanko olla harhautettu? Tai fiktion lukijana: kuinka harhautettu haluan olla?

Identiteettihuijaukset ovat yksi väärennöksen muoto, opin kirjasta. Kirjailija voi käyttää peitenimeä, mikä on hyväksyttyä, jos kustantaja (tai apurahan myöntäjä) sen tietää, noin pääsääntöisesti. Keinoa käytetään paljon, kuten tiedämme, joskus myös taloudellisen hyödyn toivossa, joka taas ei ole laillista, jos se tapahtuu kustantajalta ja rahoittajilta salaa. Muistanette näitäkin tapauksia, tai ainakin sen yhden. Muita väärinkäytön muotoja ovat mm. itseplagiointi (kyllä - pohdintaa, miten paljon kirjailija voi lainata itseään) ja väärennetty plagiaatti, johon liittyy, hui, kirjahulluus.

"Sama tauti sai Don Quioten hyökkäämään tuulimyllyjä vastaan ja rouva Bovaryn ryhtymään avioliiton ulkopuolisiin romanttisiin seikkailuihin. Kirjahulluuteen sairastuva ei enää kykene erottamaan todellisuutta fiktiosta vaan elää elämäänsä kuin olisi romaanin henkilö."

Pelottavin osuus asiassa on se, että lainauksia voi tehdä tahattomasti. Itsekin luen sekä työkseni että harrastuksekseni paljon kirjoja, asiatekstejä ja somea; miten varmistan, että kirjoittamani blogissa ei ole ajatusta, joka on napattu jostain muualta, mutta kuvittelen sen omakseni, kun se mieleeni kirjoittaessa juolahtaa? Pyrin välttämään tätä lukemalla tekstini huolellisesti ennen julkaisua (ei aina onnistu kiireessä) ja olemaan lukematta blogiarvioita kirjoista, joista tiedän itse kirjoittavani (luen joskus kuitenkin niistä, joista en ole varma, kannattaisiko kirja lukea vai ei). Lainaukset merkitsen lainausmerkein ja fonttityyppiä vaihtamalla. Silti en voi koskaan olla satavarma vaikutteista.

Toisin on niillä kirjailijoilla, jotka koostavat teostaan tietoisesti lähdeaineiston pohjalta. Puhumattakaan teoksista, joiden elimellisenä osana käytetään jonkun muun tekstiä. On pieni vaiva listata lähteet kirjan loppuun, mutta suuri merkitys tekijänoikeuden ja etenkin uskottavuuden kannalta. Erään kirjailijan mielestä niin ei kuulemma voinut tehdä, koska lukijat eivät pitäneet siitä, kuulin hänen kertovan kirjamessuilla. En niele tätä: lakien noudattamista hieman yliampuvastikin tuskin kukaan kieltäisi, eikä lähdeluetteloa ole kenenkään pakko lukea.

Jos arvostamme henkistä ja taiteellista työtä, annamme kiitoksen niille, joille se kuuluu, eikä se ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Eikä tämä juttu kerro lainkaan otsikon mukaisesta kirjasta, vaan ajatuksista, joita se herättää. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa: kirja kertoo paljon esimerkkejä väärennöksistä tai niiden epäilyistä Suomessa ja muualla sekä tulkinnoista, joita niiden pohjalta on tehty ajan mittaan - myös käytännöt ja lait muuttuvat. Todella mielenkiintoista, vaikka tapauskuvaukset ovat niin perusteellisia, että osan luin kursorisesti. Sain kuitenkin hyvän käsityksen plagioinnin monista muodoista ja väärennöksien monitulkintaisuudesta eri kirjallisuuslajeissa.

Kenelle: Paljon kirjoittaville, paljon tekstiä kuluttaville, oikeusseikoista tarkoille.

Muualla: Kirjallisuuden opettajan aarreaitta, sanoo Jari Olavi Hiltunen. Tekstiluola ruotii kirjaa ja tarjoaa lisää linkkejä.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. Komean arvokkaan kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.