Lyhytarviot: käännösuutuuksia

Uutuuskirjoja tulvii, osin itse valittuina, osin kustantajien lähettäminä arvostelukappaleina. Jälkimmäisiä edustaa Taivas on meidän, jonka imelä alaotsikointi tökkii välittömästi. "Kun kaikki on menetetty, jää jäljelle rakkaus." Jepjep.

Mainittua faktaa kieltämättä ja yhtään väheksymättä tilannetta, jossa lapsi sairastuu parantumattomasti, tunteikas kuvaus ei kosketa, vaikka on vetävä ja taitavasti rakenneltu - jo aiheeltaan, joka saa vanhemmat vapisemaan, ja hyödyntää sitä häpeämättä. Tekstin nokkeluudet tuntuvat vain korostavan irvokkuutta, fiksu sanailu alleviivaavan eroa tosielämän ja kirjan välillä. Siinä purraan huulta ja on "kamalaa - kertakaikkiaan kamalaa - joutua puhumaan siitä." En oikein tiedä, kuka kirjaa tarvitsee: tuoko se säihkettä elämään romanttisen draaman ystävälle tai lohtua lapsensa menettäneelle tai sitä pelkäävälle? Minulle satu toi hetken irtioton arjesta ja luin sen nikottelematta. Jälkimaku ei ole miellyttävä. Mutta voiko tästä aiheesta ollakaan?

Luke Allnut: Taivas on meidän (We own the sky). Otava 2018. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale.

Muualla: Lapsia ei tilata, ne saadaan, muistuttaa Leena Lumi ja sanoo kirjoittajan jättävän meille valon ja rakkauden. Hidasta elämää -blogi ymmärtää jälleen minua enemmän ja sitoo hienosti sisällön surun tunnettuihin vaiheisiin. Unohtakaa kaikki edellä sanottu.

Huh, mikä tilanne! Joan on eläintarhassa nelivuotiaan Lincoln-poikansa kanssa, kun paikan valtaavat asemiehet, jotka haluavat tappaa. Ja ovat jo aloittaneet. Joan yrittää salata tilanteen pojalta niin pitkään kuin mahdollista ja samalla hakeutua suojaan. Mikä ei ole helppoa, koska tietoa tappajien määrästä ei ole. Ja miksi joku ammuskelee eläintarhassa?

Joan on onneksi fiksu ja tuntee paikan hyvin. Ja poikansa tietysti; hän saa puhumalla tämän toimimaan kuten pitää, hiljenemään kun on tarvis piilotella. Mutta kuoleman uhka on koko ajan käsillä.

Jokaisen vanhemman peruspelkoon iskevä trilleri alkaa vetävästi ja on asetelmaltaan samastuttava - kuka ei kävisi julkisissa paikoissa, kuten eläintarhassa, kuka ei olisi lukenut koulu-, tori- ja katuampumisista, jotka satunnaisuudessaan ovat mielettömiä ja kauhistuttavia: olemmeko turvassa enää missään?

Kokonaiseksi kirjaksi jännite kestää nipin napin kitkutellen. Tekstillisesti kelpoa, ajoittain oikeasti jännittävää. Myös tappajien motiiveja avataan, muttei se herätä myötätuntoa. Enemmän surua siitä, että näin vinksahtanutta on ja voi olla, kuten uutisointi meille jatkuvasti kertoo. En osaa sanoa, toimiiko lukeminen enemmän pelkojen käsittelykanavana (hyvä) vai pelotteluna (paha). Taivun jälkimmäiseen, mutta lukija valitsee itse. Ja kyllä, jos aloittaa, pakko se loppuun asti lukea. Kenelle suosittelisin? Vanhemmille, jotka etsivät jännitystä ja motivaatiota  lapsiarkeen, ja muille, jotka osaavat ja haluavat eläytyä hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita. S&S 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Kansi Anders Carpelan, taitto Jukka Iivarinen.

Muualla: Kerronta on vahvaa, selkeää ja hyvin fyysistä, sanoo Helmi Kekkonen, myös pienten lasten äiti. Pienen lapsen ja äidin läheisyys on kuvattu hienosti, sanoo Kirjan pauloissa.

Nyt osuu! Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika ei ole trilleri, vaan viihdekirja, brittiläisen vinksahtaneeseen huumorityyliin. Jouluviikko perheen kesken kuulostaa kyllä trilleriltä ja henkilöt ovat kliseitä, mutta soppa, jonka kirjailija saa aineksista aikaan, maistuu makealta.

Perheen tytär Olivia on ollut lääkärinä avustustöissä Afrikassa, Liberiassa, jossa leviää vaarallinen haagvirus. Kun hän palaa lapsuudenperheensä luo jouluksi, koko porukka joutuu viikoksi karanteeniin, niin pikkusisko Phoebe poikaystävineen kuin vanhemmat, ruokakriitikko-isä Andrew ja sisustussuunnittelija-äiti Emma. Ja yllättäen myös amerikkalainen Jesse - homo ja vegaani, luonnollisesti pidättyvään tapaan kuvattuna - joka sai juuri selville, että Andrew on hänen biologinen isänsä.

Näette varmaan kuvion. Viihdyin ja hihittelin. En edes tullut ajatelleeksi kielen toimivuutta, eli toimii hienosti. Mainiota aivojen lepuutteluluettavaa brittiviihteen ystäville.

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Tammi 2018. Suomennos Karoliina Timonen.

Muualla: Kirjojen keskellä liikututaan ja todetaan kerronnan olevan todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta.