Jälleen kerran mietin, miten ihmeessä kirja taipuu näyttämölle: teos, joka ei ole helppo edes luettuna. Ja jälleen kerran totesin, että erinomaisesti. Luottamus ammattilaisiin ja hyvään tarinaan kasvoi jälleen.
Tarina kertoo Bekimistä, suomalaisesta nuoresta miehestä, ja hänen albaaniperheensä vaiheista. Isä ei ole enää elossa, mutta vahvasti läsnä; äidistä sukeutuu meillä tavallinen toppatakkimummo. Mutta juuret kannattavat Bekimiä, joka nuoren tavoin etsii itseään ja olemisen tapaansa, lisähaasteena toisen kulttuurin tausta. Miten kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka on erilainen kuin mihin on kasvatettu ja synnytty? Vaikka poika oli niin pieni Suomeen vanhempiensa kanssa tullessaan, että on elänyt enemmän suomalaisena kuin jugoslavialaisena, ei vanhempien vaikutus ole mitätön.
Isän muisto ei ole vain autuutta; mies ei hyväksynyt poikansa valintoja ja toimi aviomiehenä myös kehnosti, kuten katsojille avautuva äidin tarina nuoresta tytöstä tähän hetkeen kertoo. Äidin rooli on suurin paitsi Bekimin elämässä myös näytelmässä. Se valottaa katsojalle albaanien tapoja ja naisen asemaa siellä ja täällä, konkreettisesti.
Mutta Bekim itse, ja hänen käärmeensä ja kissansa ovat kuitenkin päähenkilöitä. Käärmeen viileänkarhea iho kietoutuu hänen ympärilleen karussa poikamiesboksissa, kun hän tarvitsee ystävää ja lohdutusta.
Kissa, poikaystävä, ei pidä käärmeestä, vaan pelkää ja inhoaa sitä. Silti kissa muuttaa Bekimin luo asumaan. Ja kuten tiedämme, kissa kaipaa jatkuvaa silitystä, joten miten käy...
Symboliikka kuulostaa kummalta, mutta on herkullista ja monitulkintaista. Selväksi käyvät perusasiat: Bekimin taistelut taustansa ja seksuaalisen identiteettinsä kanssa, vaikeudet löytää ja olla oma itsensä. Kipu on väliin käsinkosketeltavan riipaisevaa, mutta eteenpäin vievää: en silti toivoisi kenenkään joutuvan niin tiukille kuin nuori mies joutuu. Voisiko aikuisuuteen astua helpomman kautta? Mutta ilman iloa ei olla, siinä(kin) mielessä Bekim on tavallinen nuori mies. Vaikka enemmän ajatteleva - tai ehkä hänellä vain on enemmän ajateltavaa? Katsomo saa kuitenkin liikutuksen, kauneuden ja huumorin hetkiä palkakseen monin tavoin, joista näyttämöllä hienoimpia ovat käärmeen ja kissan roolit.
Perusvire on melankolinen, ilo ja toivo väreilevät silti, kuten nuoren tarinassa kuuluu. Toni Harjajärvi Bekiminä on tasaisen varma ja uskottava, Sari Puumalainen äitinä jokseenkin tutun maneerinen, vaikka suomalaisnaisen toppatakkivaiheessa hyvinkin todellinen.
Petri Liski käärmeenä ja Ville Tiihonen kissana (ja molemmat muissa rooleissaan) loistavat ja riemastuttavat! Se käärmeen kiemurtelu alas kirjahyllyä ja kissan flirtti!
Näyttämö Bekimin kodissa toimii. Koin hieman häiritseväksi jatkuvan taustanvaihdon äidin tarinassa; aloin miettiä enemmän sitä, miten lavastajat ehtivät tehdä työnsä kuin sitä, miten tarina etenee. Vaikka upeita näkymiä oli tarjolla, ja joka kerran sai yllättyä ja ihastella. Äiti ei silti tarjonnut samastumisen tai liikutuksen kohtaa, vaikka tarina olisi tarjonnut siihen aineksia. Ehkä hyvä niin: oli keskityttävä Bekimiin, jonka kokemukset tuntuivat aidoilta ja koskettavilta. Ja käärmeeseen ja kissaan; kaikkiin eri suuntiin, jotka nuorta miestä vetävät.
Kipeää ja osin hulvattoman hauskaa, kuin elämä ikään. Etenkin nuoren elämä (sanoo täti). Hieno ja koskettava esitys, josta pidin paljon. Ja päätin lukea kirjan uudestaan.
Kenelle: Ajatteleville, identiteettiään etsiville tai etsimisen jo päättäneille, koskettavaa kaipaaville, sopeutumista ihmetteleville, miehen kasvua seuraaville.
Muualla: Upeastihan kaikki soljui, toteaa Teatterikärpänen.
Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia. Perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen kirjaan.
Ohjaus: Johanna Freundlich. Rooleissa: Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen.Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Puvut Emilia Eriksson. Valot Kalle Ropponen. Äänet Antti Puumalainen. Naamiointi Petra Kuntsi.
Kuvat: Kansallisteatteri.
Lippu: Bloggariklubin jäsenenä.
Tarina kertoo Bekimistä, suomalaisesta nuoresta miehestä, ja hänen albaaniperheensä vaiheista. Isä ei ole enää elossa, mutta vahvasti läsnä; äidistä sukeutuu meillä tavallinen toppatakkimummo. Mutta juuret kannattavat Bekimiä, joka nuoren tavoin etsii itseään ja olemisen tapaansa, lisähaasteena toisen kulttuurin tausta. Miten kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka on erilainen kuin mihin on kasvatettu ja synnytty? Vaikka poika oli niin pieni Suomeen vanhempiensa kanssa tullessaan, että on elänyt enemmän suomalaisena kuin jugoslavialaisena, ei vanhempien vaikutus ole mitätön.
Isän muisto ei ole vain autuutta; mies ei hyväksynyt poikansa valintoja ja toimi aviomiehenä myös kehnosti, kuten katsojille avautuva äidin tarina nuoresta tytöstä tähän hetkeen kertoo. Äidin rooli on suurin paitsi Bekimin elämässä myös näytelmässä. Se valottaa katsojalle albaanien tapoja ja naisen asemaa siellä ja täällä, konkreettisesti.
Mutta Bekim itse, ja hänen käärmeensä ja kissansa ovat kuitenkin päähenkilöitä. Käärmeen viileänkarhea iho kietoutuu hänen ympärilleen karussa poikamiesboksissa, kun hän tarvitsee ystävää ja lohdutusta.
Kissa, poikaystävä, ei pidä käärmeestä, vaan pelkää ja inhoaa sitä. Silti kissa muuttaa Bekimin luo asumaan. Ja kuten tiedämme, kissa kaipaa jatkuvaa silitystä, joten miten käy...
Symboliikka kuulostaa kummalta, mutta on herkullista ja monitulkintaista. Selväksi käyvät perusasiat: Bekimin taistelut taustansa ja seksuaalisen identiteettinsä kanssa, vaikeudet löytää ja olla oma itsensä. Kipu on väliin käsinkosketeltavan riipaisevaa, mutta eteenpäin vievää: en silti toivoisi kenenkään joutuvan niin tiukille kuin nuori mies joutuu. Voisiko aikuisuuteen astua helpomman kautta? Mutta ilman iloa ei olla, siinä(kin) mielessä Bekim on tavallinen nuori mies. Vaikka enemmän ajatteleva - tai ehkä hänellä vain on enemmän ajateltavaa? Katsomo saa kuitenkin liikutuksen, kauneuden ja huumorin hetkiä palkakseen monin tavoin, joista näyttämöllä hienoimpia ovat käärmeen ja kissan roolit.
Perusvire on melankolinen, ilo ja toivo väreilevät silti, kuten nuoren tarinassa kuuluu. Toni Harjajärvi Bekiminä on tasaisen varma ja uskottava, Sari Puumalainen äitinä jokseenkin tutun maneerinen, vaikka suomalaisnaisen toppatakkivaiheessa hyvinkin todellinen.
Petri Liski käärmeenä ja Ville Tiihonen kissana (ja molemmat muissa rooleissaan) loistavat ja riemastuttavat! Se käärmeen kiemurtelu alas kirjahyllyä ja kissan flirtti!
Näyttämö Bekimin kodissa toimii. Koin hieman häiritseväksi jatkuvan taustanvaihdon äidin tarinassa; aloin miettiä enemmän sitä, miten lavastajat ehtivät tehdä työnsä kuin sitä, miten tarina etenee. Vaikka upeita näkymiä oli tarjolla, ja joka kerran sai yllättyä ja ihastella. Äiti ei silti tarjonnut samastumisen tai liikutuksen kohtaa, vaikka tarina olisi tarjonnut siihen aineksia. Ehkä hyvä niin: oli keskityttävä Bekimiin, jonka kokemukset tuntuivat aidoilta ja koskettavilta. Ja käärmeeseen ja kissaan; kaikkiin eri suuntiin, jotka nuorta miestä vetävät.
Kipeää ja osin hulvattoman hauskaa, kuin elämä ikään. Etenkin nuoren elämä (sanoo täti). Hieno ja koskettava esitys, josta pidin paljon. Ja päätin lukea kirjan uudestaan.
Kenelle: Ajatteleville, identiteettiään etsiville tai etsimisen jo päättäneille, koskettavaa kaipaaville, sopeutumista ihmetteleville, miehen kasvua seuraaville.
Muualla: Upeastihan kaikki soljui, toteaa Teatterikärpänen.
Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia. Perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen kirjaan.
Ohjaus: Johanna Freundlich. Rooleissa: Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen.Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Puvut Emilia Eriksson. Valot Kalle Ropponen. Äänet Antti Puumalainen. Naamiointi Petra Kuntsi.
Kuvat: Kansallisteatteri.
Lippu: Bloggariklubin jäsenenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti