Sami Tissari: Krysa

Kirjallisuuspalkinnoista on iloa: tuskin olisin ilman Finlandia-palkintoehdokkuutta tästä kirjasta tiennyt muuta kuin kustantajan julkaisulistan maininnan. Ehdokkuus houkutteli lukemaan teoksen, jota sanotaan huimaksi vaihtoehtoishistoriaksi ja sci-fi-henkiseksi kuvaukseksi maailmastamme. 

Ja sitä se toki on. Myönnän, että ensimmäisen kolmanneksen aikana pidin kirjaa höpöhöpönä, mutta sinnikkäästi se kasvatti kierrettään kertomalla eräästä keksijästä, Neuvostoliitosta ja sitä hallitsevasta ylitekoälystä, krysasta. Ajassa olemme suurinpiirtein nykyvuosissa, jos sillä on väliä. Muun muassa eräs Bill Gates on vielä hengissä, tosin pari konkurssia läpikäyneenä iäkkäänä pitkäpartaisena ukkona. Edes maailman paras kompuutteripohjainen käyttöjärjestelmä ei pystynyt kilpailemaan ylivertaisen, itseoppivan, itseään kasvattavan, kaiken näkevän ja kuulevan tekoälyn kanssa. Konehan tekee vain sen, mitä sen käsketään tehdä. Äly on jotain muuta. 

Keksijä Rosenblatt onnistui sittenkin pyrkimyksessään luoda oppiva tekoäly, jota hän rakensi rottien ja muurahaisten avulla ja joka lopulta valloitti kaiken toiminnan maapallolla, ehkä Intiaa lukuunottamatta. Kunnes tarinan kertoja, Pavel Dybenko, tuhoaa kaiken. 

"Minä olen viimeinen ja ainoa, joka tietää, miten kaikki tapahtui. Kerron sen nyt sinulle. 

Tarkkana, pieni rujo ystäväni: tulevaisuutemme on varma. Vain historiamme on täysin epävarma."

Pavel kertoo tarinansa lapsuudestaan lähtien, tutustumme hänen hämmästyttävään perheeseensä Marfa-mummua myöten. He asuivat salaisessa Buratinon kaupungissa, jossa Neukkulan huippututkijat ja insinöörit kehittivät aseita, sukellusveneitä, mittalaitteita ja muuta valtiolle tuikitarpeellisia välineistöä. Vastakkainasettelusta Pavelin sosialistisen isänmaan ja USA:n kesken ei ole päästy eroon - Amerikan presidenttinä on muuten Sylvester Stallone - mutta moni muu asia on toisin. Aikuisena Pavel on töissä Aika-Voiman tehtaalla työhönottajana Suomessa.

Synteettisiä ihmisiä, robottiohjattuja ajoneuvoja, antropologisia kokeita ja älyä kiihdyttäviä kemikaaleja sekä kapseleita, joissa säilytetään geelihauteessa ihmisiä, jotka eivät vamman tai sairauden vuoksi enää muuten olisi olemassa. (Heidän kanssaan saattaa jopa kommunikoida.) Kirjailija vyöryttää vakuuttavasti tuon oudon maailmanajan lukijan silmiin kaikkine yksityiskohtineen, joissa poiketaan muistelemaan sotia, sivutaan kansan viehtymystä päihteisiin, kuvataan tekoälyn tuomia yllättäviä haasteita, joita syntyi muun muassa työvoiman resursoinnista vastaaville viranomaisille: 

"Valtion viranomaiset olivat tottuneet siihen, että töihin sijoitettavia ihmisiä oli laidasta laitaan. Ainahan sitä jossain tarvittiin muuraria, leipuria tai sirkuksen parrakasta naista. Homma ei vaatinut muuta kuin vähän viitseliäisyyttä. Aina sitä jotain löytyy, vaikka olisi kuinka kummallinen tapaus kyseessä. Yhtäkkiä heillä oli käsissään tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, joilla oli takanaan enemmän tai vähemmän samankaltainen koulutus ja työkokemus. Ja mihin nämä ihmiset olivat päteviä? Vakoiluun! Kuinka usein traktoritehtaan, telakan tai ravintolan johtaja tuli ilmoittamaan, että meiltä puuttuu muutama vakooja. Tiedustelussa hankittuja tietoja ja taitoja ei ole kovin helppoa soveltaa millekään muulle alalle."

Ei tarvita enää vakoojia eikä tutkijoita, kaikki on automatisoitu. Sähkökatkot alkavat olla ongelma. Perceptonit, kaikkialla toimivat robotit, jotka muodostavat krysan, vaativat virtaa toimiakseen. 

"Kukaan ei tiedä, miksi krysa alkoi tuottaa synteettisiä ihmisiä. On mahdollista, että ne olivat tapa, jolla krysa ilmaisi tunne-elämäänsä. Ehkä ne olivat sen mielikuvitusta."

Suomalaisista kerrotaan hurjia juttuja. Kuitenkin Pavelin äiti päättää, että perheen on muutettava Suomeen, jotta poika pääsee kouluun ja äiti saa töitä. Ei ollut hyvä idea, mutta takaisinkaan ei pääse.

"Meillä oli paha aavistus, että meitä ei taidettaisi enää Neuvostoliitossa kaivata. Me tiesimme ihan liikaa mahtuaksemme maahan, jossa ihmisellä meni sitä paremmin, mitä vähemmän hän oli asioista selvillä."

Henkilöidemme elämä jatkuu siihen saakka, kun ei enää jatku. Hurjan, fiktion ja faktan välillä polveilevan mutta yllättävän helposti ja intuitiolla seurattavan juonen lisäksi kirja on mainio parodia tai jopa ennustus siitä, mitä teknologiausko, kielitaito tai -taidottomuus, kansojen väliset konfliktit ja ylipäänsä kehitykseksi kutsumamme ihmiskunnan taipumus toheltaa ja sotkea asiansa saattavat aiheuttaa. 

Se voi olla allegoria ilmastonmuutoksesta, lopullisesta lopusta, tai mielikuvituksellista scifiä: näen silti keskiössä ihmisen, kaikkine outouksineen hyvässä ja pahassa, inhimillisenä olentona, joka pystyy keksimään melkein mitä vain - jos se edistää hänen omaa etuaan - muttei ehkä pelastamaan tulevaisuuttaan. Vauhdikas, rikas ja hulvaton teos Tissarilta, jonka kieli kuljettaa koko hullunmyllyä notkeasti. (Osin roisisti, mutta minkäpä mummulle mahtaa.) Mutta voittaako kirja Finlandian - arvelisin, että ei, tosin en uskonut myöskään Jussi Valtosen voittoon aikanaan. 

Kenelle: Mielikuvituksesta nauttiville, teknologiaan uskoville ja sitä pelkääville, tutkijoille ja tuotekehittäjille, ajoneuvoista ja muista keksinnöistä kiinnostuneille, maailmanmenoa ihmetteleville. 

Muualla: Kirja on runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista, sanoo Tähtivaeltaja-blogi.

Sami Tissari: Krysa. Aula 2022.