Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.

Tekijätapaamisessa ennen näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 

Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.

Luettavaa syksyyn - jatkuuko naistenviikko?

Naistenviikko on ohi, mutta huomaan lukijana viettäväni sellaista pidempään. Mistä johtuu, että eteen tupsahtaa tätä nykyä vain naisten kirjoittamia kirjoja? 

Postattujen lisäksi olen lukenut niitä kasoittain. Kaari Utrion kunniahaaste lävähtää kirjablogeissa kirjailijan 80-vuotispäivänä 28.7. Pian lisää Utrion tuotannosta! 

Postaamattomia mutta lukemiani kevään ja kesän kirjoja ovat julkaisseet Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä - komea kokoelma äitiyden aspekteista, eikä vain naisten tai biologisten äitien silmin, myös isät ja meidät bonusäidit on huomioitu. Muutenkaan esseekokoelma ei ole hymistelyä hyvästä pyhästä äitiydestä. Paskojakin äitejä on, ja aika paljon näiden välimailla. 

Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin kirja Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on niin rankka teos, että toivon löytäväni sanoja kertoa siitä lisää. Kunpa kukaan tyttö, minkävärinen ja -uskoinen hyvänsä, ei tuntisi olevansa yksin, vaikka maailma kivittää isoilla haasteilla.  

On käsittämätöntä, että kyyhkyskodossamme tapahtuu kirjan kuvaamaa väkivaltaa ja silkkaa rikosta: somalityttöjä silvotaan, ja heitä katoaa kummallisesti maastamme. Heitä naitetaan, käytännössä myydään, takaisin Afrikkaan - jossa moni heistä ei ole edes käynyt - julmien sukuperinteiden mukaan. Suomessa nostellaan olkapäitä ja todetaan menettelyn olevan "yhteisön" päättämä. Onko meillä yhteisö, joka saa rikkoa lastensuojelulakeja ja ihmisoikeuksia? Saako kuka tahansa perustaa vastaavan yhteisön? Hätkähdän: olen nähnyt näitä tyttöjä ennen koronaa lähijuna-asemalla koulumatkoilla, ihaillut heidän kauniita asujaan ja iloaan somista vaatteista, hajuvesistä ja ystävyydestä. Mutta he ovat kadonneet! Missä he ovat?

Elina Hirvonen on aina osannut painaa nappeja, jotka minua koskettavat, ja niin hän tekee kanssakirjoittajana tässäkin kirjassa. Tarinan kertoo Ujuni Ahmed, joka Wikipedian mukaan on somalitaustainen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka on "työskennellyt naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hän on puhunut erityisesti naisten sukuelinten silpomista sekä kunniaan liittyvää rajoittamista ja väkivaltaa vastaan." Lue lisää Ylen haastattelusta. Kirja ei sovi heikkohermoisille, viihdettä hakeville eikä hymistelijöille. Mutta jos olet jotain muuta, ehkä jopa päättävässä asemassa; juuri sinun pitää lukea tämä, vaikkei todellakaan tekisi mieli. Kansikuva: Anna Makkonen.

Mutta kirjasyksyä mietin nyt. Vuositilastojeni mukaan olen tavallisesti lukenut miesten ja naisten kirjoja suurinpiirtein saman verran. Nyt näyttää erilaiselta (määrällisesti kyllä aika samalta, eli noin 90 luetussa kirjassa mennään nyt, syksyllä tahti harvenee töiden takia). Tilasto täyttyy naisnimistä, ja tulossa ovat vesi kielellä odottamani uutuudet muun muassa Martta Kaukoselta, Petra Rautiaiselta, Karin Smirnoffilta, Kerstin Ekmanilta, Emma Kantaselta, Riitta Jaloselta, Leena Parkkiselta, Leena Lähteenmäeltä ja Anna Soudakovalta. Vaihtuuko naistenviikko naistensyksyyn?

Helpotus on huomata, että uutuuksia on tulossa myös joiltakin luottomiehiltä. Otettaisiinko miestenviikko seuraavaksi? Ainakin näitten seuraan heittäydyn syksyllä, kun uutuuskirjat ilmestyvät: Asko Sahlberg, Hanya Yanagihara, Tommi Kinnunen, Olli Jalonen ja Ian McEwan. Viihdelinjalta luen Antti Heikkisen Danny-elämäkerran, jännityspuolelta Max Seeckiä. (Jännitysnälkään Gummeruksen uutuuslistassa näkyy olevan myös Camilla Grebeä, vaikka miehiä nyt piti listailla...)

Stephen Kingin Myöhemmin on välipalakirja, joka ilman kuulua nimeä tuskin olisi ylittänyt julkaisukynnystä. Pidin yllätyksettömänä, mutta seuraavaa odotan silti. Kiitos Akseli Heikkilä, joka tyylikkäästi pelastit kotimaisen mieskirjailijoiden kevään. JP Koskinen on ahertanut ja ahertanee edelleen niin, että on vaikeuksia pysyä mukana. Dekkarien, lastenkirjojen ja historiallisen epookin sarjat ovat vahvasti elossa. 

Olisipa muuten hienoa, jos kaikki sesongin tai edes vuoden kirjat löytyisivät jostain helposta paikasta. Kuka jaksaa etsiä netistä kustantamoittain, kuten itse yritän tehdä (varmasti osa menee ohi). Vaatii paneutumista, jota ainakaan vanhimmilla lukijoilla ei välttämättä ole, ei ehkä edes nettiä. Ja iäkkäämpi kansanosa on juuri se, joka kirjoja ostaa, itselle ja suvulle. Heillä on varaa ja tahtoa, mutta ei tietoa. Tiedän tämän varmasti ja kokemuksesta, kuten lukuisista tädeistäni ja kasikymppisestä äidistäni, joka lukee innolla uutuudet kirjastosta ja ostaisi niitä itselleen ja muillekin, jos tietäisi, mitä on tulossa ja tarjolla. Ikuinen valituksen aiheeni tämä, tiedän, joten jätän tällä kertaa enemmät mussutukset kustantamojen yhteistyön tarpeesta, viestintäresurssien tehokkaasta käytöstä ja sen sellaisesta tylsästä.  

Ilon aihe puolestaan on aktiivinen kirjagram, jossa on hurjasti monenlaisia lukijoita antamassa lukuvinkkejä. Instan käyttäjä, suosittelen seuraamaan tägiä #kirjagramsuomi. Nopeasti löytyvät ne tilit, joissa on mieleistä sisältöä, samoin kuin kirjablogien kanssa, jos pidemmät tekstit maistuvat paremmin (netissä nimellä Kotimaiset kirjablogit, Twitterissä @kirjablogit).

Kirjasyksyä on ansiokkaasti jälleen kerran listannut Kirjasampo. Ja Kulttuuritoimitus.fi 

Syksyä, kirjamessuja ja muita kirjatapahtumia innolla odottaen kirjojen lisäksi ja sinulle hyvää loppukesää toivottaen! Kirjamessuista: Helsinki on tietysti must, ehkä tänä vuonna myös Turku, joka jäi viimeksi väliin, kun Tampereen kirjafestarit aloittivat ja messuilua tuntui kertyvän liian kanssa. En ole koskaan osallistunut Dekkarifestivaaleille (syyskuussa Helsingissä), mutta nyt harkitsen, aikataulu sopisi. Tapahtumaa on kehuttu hienosta tunnelmasta ja kirjailijavieraita on hyvä lista, vaikka kaikki kustantamot eivät (tässäkään) ole yhdessä mukana. 

Lukemisiin ja näkemisiin!