Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Tanskalainen Olga Ravn on kirja-alan monitoimija: kirjailija, runoilija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Työelämä on kiinnostanut minua jo yli 40 vuotta, joten nimi houkutteli lukemaan: tulevaisuuden työpaikka, millainen se olisi?

Pelottava, sanoisin yleistunnelmasta, joka kirjasta jää. Sijainti on avaruus, tarkemmin avaruusalus, joka on matkalla kohti kaukaisuutta. Sen matkustajat tietävät, etteivät he näe Maata enää koskaan – sitä ei ehkä enää ole tai matka on jo liian pitkä – ja tämä vaikuttaa vahvasti keskinäiseen dynamiikkaan ja mieliin. Joista osa on ihmisen, osa ihmisenkaltaisten, jotka on tehty, ei synnytetty, vaikka alkuperä ei heistä ulospäin näy. He ovat biomateriaalia, joilla on ladattavat käyttöliittymät eli he ovat päivitettäviä. Ajattelultaan he ovat kuitenkin ihmiseen nähden erilaisia. Vai ovatko?

”Minulle on kerrottu, että tunnereaktiomallissani on ongelmia. En kuulemma pysty hoitamaan tehtäviäni niin kuin pitää, koska tietyt tunteet on säädetty virheellisesti.”

Mitä on eläminen, jos elää kuin säilykepurkissa? Alkaako sisältö pursuta ulos hallitsemattomasti jossain vaiheessa? Ilmeisesti niin voi käydä, sillä aluksella alkaa tapahtua ikäviä, väkivalta yllättää ihmiset. Työnkulku häiriintyy, tai tuotanto, kuten he itse sanovat. Mitä he tuottavat - ruokaa, ymmärtääkseni. Jälkeläisiä eivät, paitsi ihmisenkaltaisia, joita valmistetaan. Heillä on myös mystisiä esineitä säilytettävänä ja vartioitavana.

”En ole koskaan ollut mitään muuta kuin alainen. Minut on luotu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut lapsuutta. Olen kuitenkin yrittänyt kuvitella lapsuuden. Ihmiskollegani sanoo toisinaan, ettei halua tehdä töitä, sitten hän sanoo jotain hyvin merkillistä, jotain aivan hupsua, miten se menikään. Hän sanoo olevansa enemmän kuin työnsä. Vai sanooko hän, että ei ole pelkästään työnsä? Mutta mitä muutakaan sitä olisi? Mistä ruoka tulisi, kuka pitäisi seuraa? – Seisoisiko sitä silloin vain kaapissa? Pidän kovasti tästä ihmiskollegastani, hänen käyttöliittymänsä on vaikuttava."

Jonkinlainen komitea keräsi todistajanlausunnot kaikilta työntekijöiltä selvittääkseen heidän suhteitaan huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin, tarkoituksena tutkia tapahtumia. Numeroiduista lausunnoista, joista teksti koostuu, voi usein päätellä, onko äänessä ihminen vai kaltainen, mutta ei aina. Se jos mikä on pelottavaa, sillä eristyksissä ajattelu saattaa muuttua oudoksi inhimilliselläkin olennolla. Kuka lopulta muistuttaa ketä? Millainen ihminen on tulevaisuudessa? 

"Kaipaan kotoa eniten shoppailemista. Tiedän kyllä, että se on hupsua. Jos en pystynyt ymmärtämään jotain tulevaa tapahtumaa, kuten silloin kun sain tämän työpaikan, lähdin shoppailemaan matkaa varten, ja sillä tavalla ymmärsin että se todella tapahtuisi.”

Ja mikä on ihmiselämän arvo, kuolevaisuudessaan? Voiko rakennettu olento ymmärtää sitä - hehän uusiutuvat itse, eikä kuolemaa ole? Aluksen toimintaa seurataan ja johdetaan tiiviisti ulkopuolelta. Jää tarkentamatta, kuka tai mikä päättää aluksen toimista, johto on kasvoton ja näkymätön. 

”On vaarallista, jos organisaatio on epävarma siitä, mitä sen huostassaolevista esineistä voidaan pitää elävinä.”

Kylmä ja outo tunnelma jää lukijan mieleen, sisältö herättää ajatuksia ja kysymyksiä pitkäksi aikaa. Jotenkin resonoi nykymaailmaan, kun perusperiaatteet järkkyvät ja mielipuolisuus valtaa alaa. Työtä tehdään tietämättä sen tarkoitusta, johto on kasvoton ja sen päätökset käsittämättömiä, kukin yrittää vain selviytyä hengissä, aina siinä onnistumatta. Robottimainen tekeminen syö tekijäänsä.

”Maasta eristäytyminen on verottanut voimiani enemmän kuin ikinä olisin uskonut.”

Olga Ravn: 2100-luvun työpaikkaromaani. Kosmos 2022. Suomennos Sanna Manninen, kansi Elina Äärelä.  

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Knut on setämies, se on todettava heti. Hän on kirjoittanut yhden menestyskirjan ja useita ei-menestyneitä, mutta on identiteetiltään vahvasti kirjailija ja osa Norjan kulttuurieliittiä. Tai ainakin haluaa olla, mutta käytännössä se on hankalaa. Rahasta on jatkuvasti pulaa eikä kirjoittaminen luonnistu, keskittymiskyky on hukassa.

Alkoholia kuluu runsaasti, ja ex-vaimo Lene on edelleen mielessä, vaikka tämä on ollut naimisissa Terjen kanssa jo kauemmin kuin aikoinaan Knutin. Poika on jo omillaan, eikä halua pitää yhteyttä. Huippuajat ovat siis ohi. 

"Vasta kun kaikki oli ohi ja Knutista oli tullut menneen talven lumia, hän oli oppinut yhtä ja toista, jonka avulla hän olisi pystynyt käsittelemään sitä mikä oli ohi. Sama pätee kaikilla elämänalueilla: sinä päivänä kun ihminen on täysinoppinut, hänen taitojaan ei yleensä enää tarvita."

Knutin on vaikea pysyä mukana ajan ilmiöissä. Ei siinä, että seksuaalisuus pusketaan naamaan taiteessa mitä kekseliäimmin keinoin:

"Knut on nähnyt tämän monta kertaa 80-luvulta lähtien: nuoret naiset esittelevät itseään aggressiivisella tavalla, ainakin Knut kokee sen aggressiivisena, kuin he kääntäisivät sukuelimensä nurin koko maailman nähtäväksi vuotoineen ja kuukautisverineen, kovassa valossa ja voimakkain kontrastein. Näissä tilanteissa Knutista tuntuu aina että hänet tehdään naurunalaiseksi, että hänen haluaan pilkataan karrikoimalla hänen himonsa kohdetta, esittämällä se vastenmielisenä."

Mutta monessa muussa, kuten siinä, että koululainen voi luvalla laatia kirjallisuusesitelmän kirjaa lukematta. Tai että Knutista kiinnostuneilta vaikuttavat naiset saattavat asettaa hänet narrin tai jopa ahdistelijan rooliin. Knut ei ole rikollinen, mutta hänellä on taipumus innostua helposti, ainakin naisista. Eikä osaa varautua siihen, että näiden motiivit eivät aina ole hyväntahtoisia. 

"Minusta on pitkään tuntunut, että olen irrallani ihmiskunnasta, olen kuin sivuraiteelle jätetty junavaunu, ja nyt myös sivuraide on irrotettu rataverkosta."

Sääliä hän ei tarvitse, sillä tilanteisiin hän ajautuu ihan itse, muttei osaa toimia uuden ajan säännöillä.  Kun naiskirjailija Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla - ja kirjassaan - syyttää häntä ahdistelusta, asia kulminoituu. Onko ok, että nainen väittää tilannetta ahdisteluksi, kun Knut muistaa sen aivan toisin? Kenen totuus on totuus? 

"- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni. 

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin."

Norjalainen Nina Lykke on fiksu ja hauska kirjoittaja, joka on harkinnut sisältönsä tarkkaan. Hän tökkii aluetta, jolle on suorastaan kyseenalaista mennä metoo-aikana, tuomalla esiin setämiehen näkökulmaa. Setämiehiä on monenlaisia, ja Knut on yhden alalajin edustaja. Onko tämä ihmislaji ärsyttävyydestään huolimatta jotenkin ymmärrettävä tai siedettävä? Napakka teksti kirvoittaa naurua ja myötähäpeää. Ehkä myös rajojen ja hyväksikäytön mietintää eri kulmasta kuin yleensä.

Aiemmin Lykke on viihdyttävästi kirjoittanut väsyneistä viisikymppisistä naisista, kuten Kohonnut riski -kirjassa lääkäri Elinistä ja kirjassa Ei, ei ja vielä kerran ei opettaja Ingridin kolmiodraamasta, jossa jokainen osapuoli saa kertoa näkökulmansa. 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Gummerus 2024. Suomennos Sanna Manninen. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Nina Wähä: Babetta

Ruotsalainen Lou on saavuttanut monen nuoren naisen haaveen: hän on maailmankuulu filmitähti, joka asustaa rantahuvilassa Ranskassa ylellisyyden ympäröimänä. Lapsuudenystävä Katja saapuu lomalle Tukholmasta Loun pyynnöstä. Katja kertoo tarinaa kiinteästä suhteesta, jaetuista ja jakamattomista asioista, elokuvamaailmasta, unelmista ja todellisuudesta, joka on hänelle uutta. 

Jopa Lou tuntuu Katjasta välillä tuntemattomalta, vaikka he ovat aiemmin jakaneet kaiken. Silti Katja tukee ystäväänsä kaikin tavoin, solahtaa tuttuun rooliinsa heidän kahden välillä: luotetuksi, kannustajaksi, ihailijaksi.

"En suinkaan ole kykenemätön luomaan ihmissuhteita. Mutta luulen että usein ihminen valitsee roolin, ja se tapahtuu varhaisessa vaiheessa niin perhesuhteissa kuin rakkaussuhteissakin, mutta myös ystävyydessä. Lou on aina ollut se, joka kulkee edellä. Meidän kahden suhteessa. Se joka vetää puoleensa kuin magneetti. Minusta tuli jo varhain se, joka kulkee perässä. Tavallisesti en kulje perässä, siis muissa suhteissani."

Hän vakuuttaa lukijalle moneen kertaan rakastavansa Louta ja tekevänsä mitä ikinä tämä pyytää, kun vain saa olla tämän kanssa yhdessä. "Tosin helppoahan se on sanoa että uhraisi mitä tahansa jos ei ole mitään uhrattavaa." 

Huvilan omistaa elokuvaohjaaja Renaud, huomattavasti Louta vanhempi mies. Ermelinda ja nuori Romeo toimivat talonhoitajina ja hoitavat käytännön kotitaloustyöt.

Ihmettelen, ettei Katja uskalla kysyä parhaalta ystävältään mieltään askarruttavia asioita, kuten Renaud-suhteen luonnetta tai edes tavallisempia, kuten milloin Lou ehtii katsoa uutisia tai miksei hän koskaan kerro äidistään. Onko naisten ystävyys, saati rakkaus, sittenkään niin ehdotonta kuin hän kuvaa? Voisiko olla, että yksi suhteen kantava voima on kateus, puolin ja toisin? Katja on älykäs, mutta ei ole juuri menestynyt rakastamallaan elokuva-alalla tai muuallakaan. Lou on strategisempi, hän kertoo. 

"Lou on kurinalaisin ihminen jonka tunnen. Joskus mietin, onko hänellä edes tunteita kuorensa alla. Ei, se kuulostaa kauhealta, totta kai hänellä on tunteita, miten hän muuten voisi olla näyttelijä, mutta ilmeisesti hän osaa pitää tunteet todella hyvin kurissa. Hän pystyy ottamaan tunteet esiin tarvittaessa ja panemaan ne sivuun sitten kun niitä ei hänen mielestään enää tarvita. Oletan että siksi hän ottaa niin harvoin yhteyttä. Vaikka hän sanookin, että olen hänen paras ystävänsä."

Teksti soljuu kiinnostavasti Katjan sisäisenä puheena, jota ryydittävät ja arkistavat mukavasti nuoren naisen puhekieliset sanonnat. All that jazz. What's in it for me? Elokuvista puhutaan paljon: Babetta on se elokuva, joka teki Loun kuuluisaksi ja jonka juonta seurataan kerronnan lomassa - se ei peilaa kirjan nykytilannetta, oikeastaan täysin päinvastoin. Seksi on luonteva osa päivien kulkua, ulkonäöstä huolehtiminen tietysti Loun ammatin huomioiden olennaista. 

"Mietin miltä tuntuu olla niin menestynyt tai viehättävä, että suhtautuminen ympäröivään maailmaan perustuu aina eräänlaiseen kannattavuuslaskelmaan."

Intensiivinen ja omalajinen teos. Ei kokeellinen, sitä välttäville tiedoksi. Tunnelma ja askarruttavaan loppunousuun (tai kahteen) päättyvä juoni jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Koin häivähdyksiä Elena Ferranten ystävyys- ja naiskuvauksista, pohjoismaisen viileällä katsannolla esitettynä. Hieman hidas rakentelu, mutta nautin hyvän tekstin lukemisesta, ei aina tarvitse olla kiire. 

Nina Wähä on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Pohjois-Suomessa Torniossa ja jonka hieno kirja Perintö oli - syystäkin - suurmenestys etenkin Ruotsissa.

Kenelle: Ystävyyskuvauksesta kiinnostuneille, toden ja epätoden eroja miettiville, elokuvaviittauksista pitäville, luksuselämän ihailijoille.

Nina Wähä: Babetta. WSOY 2023. Suomennos Sanna Manninen.

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg on lukijalle haastava kirjailija; hänen kirjoistaan kun ei koskaan tiedä, mitä ne sisältävät ja millainen sävy niissä on. Kielenkäyttö on aina taitavaa, mielikuvitus niin avaraa, ettei edes taivas ole rajana. Usein mukana on teknologia jollain tavalla, usein lapsuuden vaikutus ja kaipuu yrittää ymmärtää itseä ja ihmisiä yleensä jollain meille vielä toistaiseksi tuntemattomalla tavalla, syvemmin, jopa fysiikan lait ja muut tieteen asettamat rajat ylittäen.

Juuri tähän keskitytään nyt. Mies nimeltä Peter Høeg (kannanotto autofiktiomuotiin?) tapaa lapsuudenystävänsä Lisan yrittäessään hakea apua toiselle lapsuudenystävälleen Simonille. Simon haluaa kuolla. Lisa johtaa huippusalaista neurotieteiden laitosta, joka on kehittänyt ihmismielen kuvantamismenetelmän. Se mahdollistaisi pääsyn toisen ihmisen tietoisuuteen, mikä saattaisi auttaa selvittämään juurisyitä itsemurha-alttiuteen tai muuhun pinnalta katsoen käsittämättömään toimintaan, vaikka lamauttaviin pelkoihin tai sairauksiin, joihin ei löydy fysiologista syytä. Etsitään malleja, toistuvia motiiveja, jotka johtavat tiettyyn seuraukseen. Tuodaan ne ihmisen itsensä tietoisuuteen, jolloin tilanne saattaa muuttua. Pelottava mutta kiehtova ajatus! Lisa kertoo:

"- Osaamme kuvailla ulkomaailmaa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta omalle sisimmällemme meillä ei ole kieltä. Pääkielissä ei ole sille sanoja. Meillä yksittäisillä ihmisillä ei ole sille sanoja. Sama pätee myös fysiologiaan. Useimmat meidän asiakkaistamme joutuvat todella näkemään vaivaa, jotta tuntisivat sydämensä. Juuri kukaan ei tunne maksan rytmiä. Munuaisten kiertoa. Ruansulatus aistitaan vain pinnallisesti. Me emme osaa puhua mielen ja kehon yhteydestä. Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä."

Lisa on tiedenainen, joka todella uskoo voivansa auttaa ihmisiä - ja tekeekin niin hoitaessaan potilaitaan uudella menetelmällä. Mutta miten pitkälle teknologia voi mennä? Voiko menneitä tapahtumia peukaloida ja yrittää siten muuttaa nykyisyyttä? Ja kestäisikö ihmisen, tiukan tieteilijänkään, psyyke sellaista vastuuta? Miten paljon ihmisen oikeastaan kuuluu tietää - ehkä mielemme rajoituksille on syynsä? Kuten hautausurakoitsija sanoo Peterille:

"- Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla?

Ensin hänen julmat sanansa lamaannuttivat minut. Sitten tajusin etteivät sanat olleet julmia. Vaan myötätuntoisia. Hautausurakoitsija ei ollut ammattimaisen myötätuntoinen vaan suorasukaisen rehellinen. Ja hänellä oli sydämen rohkeutta sanoa jotain täysin asiayhteydestä poikkeavaa, hautausurakoitsijan käsikirjasta poikkeavaa. Katsoin häntä. Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti."

Kirja on yhdistelmä scifiä, trilleriä, psykologiaa ja filosofiaakin, siinä mielessä, että teknologian kehittyessä ja esimerkiksi tekoälyn yleistyessä ihmiskunta joutuu pohtimaan rooliaan ja vastuutaan eri tavalla kuin ennen. Tunnelma on unenomainen ja synkkä, vaikka välähdyksiäkin esiintyy, kuten inhimillisiä tunteita nimeltä suru tai rakkaus. Kirjassa puhutaan aidon yhteyden etsinnästä ja tajuan sen aarrearvon - tiedätte nuo nopeat harvinaiset hetket, kun tunnet täysin ymmärtäväsi toista ihmistä - mutta sellaisen etsiminen mittarien ja mallintamisen avulla tuntuu kornilta. Tai ehkä kirjailija haluaa sanoa juuri sen.

En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, asetelma on niin vaikeasti eläydyttävä ja sisältö mielestäni junnaava;  kuin kirjailija ei löytäisi sanoja tavoittamaan tarkoitustaan, joten asioita pitää kuvailla moneen kertaan, mutta tunnustan sen ansiot ajatusten herättäjänä.

Muita Høegin kirjoja: Rajatapaukset, Norsunhoitajien lapset.

Muualla: Monitasoinen, mielikuvituksellinen, ajatuksia herättävä ja koskettava, sanoo Kirjaluotsi. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Sanna Manninen. 

Päällys Emmi Kyytsönen. Lukukappale kustantajalta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunne, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale. 

Omavaltaista menettelyä ja muita lyhytarvioita

Kesäkiirettä pukkaa: ei kumma kyllä ehdi juuri lukea ja vielä vähemmän blogata. Siispä lyhyesti muutamasta, jotka haluan kuitenkin pitää esillä ja mielessä. Lukuiloa sinullekin!

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on omavaltaisen omintakeinen tarina Ester Nilssonista. Ester on älyllinen, fiksu ja äärimmäisen järkevä, mutta tunnepuoleltaan melkoisen kypsymätön nuori nainen. Ja yksinäinen - tai sellaiseksi itsensä tunteva, niin avomiehen kuin ystävätärkuoron seurassa. Nimittäin hän rakastuu suinpäin taiteilija Hugo Raskiin, joka ei kieltäydy nuoren naisen imartelevasta kiinnostuksesta, mutta ei itse ota suhdetta muuna kuin mukavana viihteenä - tai siltä lukijasta alkaa näyttää. Voi Ester! Hän unohtaa avosuhteensa siinä silmänräpäyksessä, viittaa kintaalla ystävättärien hyville neuvoille ja uskoo vihdoin löytäneensä Sen Oikean. Ester rakentelee mielessään täydellisen suhdekuvion ja syvällisen yhteyden ihannoimaansa mieheen. Mutta kuinka todellisuudessa käy?

Kirjailijan lakoninen esitystapa korostaa Esterin persoonaa - eihän hän ole rönsyävää eikä tunteellista tyyppiä, noin periaatteessa - ja saa lukijan välillä pyrskähtelemään jos kohta voivottelemaankin tytön toimia ja miehen reaktioita. Alkaa epäilyttää: onko kuviossa kenties toinen nainen? Tehokkain pettäjä on kuitenkin Ester itse. Itsepetos voi olla elämää suurempi, tiedämme kaikki me, jotka olemme olleet epätoivoisesti rakastuneita. Hauska ja viisas, mustanpuhuva chic-lit-romaani. Tosin idean tultua selväksi tarina alkoi toistollaan jo hieman puuduttaa ennen loppuhuipennusta (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua loppuvajoamasta)?

Kenelle: Yksipuolisesti rakastuneille, sydämensä särkeneille, kiusallisen rakkauden kohteena oleville.

Muualla: Karoliina tapasi kirjailijan, mutta inhosi Esteriä. Jutusta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin.

Bingossa rasti ruutuun "Romantiikka"

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Siltala 2014. Suomentanut Sanna Manninen.

 - - - - - -

Minna Lindgrenin huumori kolahtaa minuun aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että vitsit eivät ole pelkkiä vitsejä, vaan niillä on aina vissi tausta ja totuuspohja. Ehtoolehdon pakolaisten tarina on vielä villimpi, Lindgrenin kynä terävämpi ja havainnot nasevampia kuin edeltäjässään Ehtoolehdossa. Jos tämän jälkeen ei tule mieleen miettiä vanhustenhoidon tolaa, on aivokuollut ihminen. Nimittäin kirjailijan mukaan kaikki hoitoon liittyvät tapahtumat ovat tosielämästä. Sekin, jossa juuriharjalla... no, lukekaa itse.

Mutta kirja on hersyvän hauska, ja nauraa saa paljon - eivät 95-vuotiaat Irma ja Siirikään jää valittelemaan, vaikka palvelutalo menee remonttiin ja leidien on etsittävä väistötila, joka löytyykin kätevästi Hakaniemen torin laidalta. Lisämauste Helsinkiä tunteville ovat tutut paikat, nimitykset ja ratikka-ajelut, joita kuulemma presidentti Koivistokin alkoi harrastaa tiettyyn ikään päästessään, ehkä kirjan innoittamana?

Minna Lindgren: Ehtoolehden pakolaiset. Teos 2014.

Kenelle? Kotimaisesta fiksua huumoria arvostaville, vanhuutta pelkääville.

Muualla: Annika piti ja toivoo lisää - ja sarjaan on muuten jo tekeillä kolmaskin teos - Anni ei niin innostunut jatko-osasta, Tuija kuvaa kirjaa perusteellisesti.

 - - - - - -

Aino Malmbergin Yksinkö on viehättävä wanhan ajan tarina, chick-lit vuodelta 1903. Anna Hemmer on yksinäinen, kaunis ja pelottava, miesten mielestä, kunnes perhostieteilijä Olli Hart joutuu tutustumaan häneen paremmin. Yksinäiset sielut kohtaavat, ykseys syntyy, elämä kevenee. Ainakin näin toivoisi. Ajan kielessä puetaan palttoota, tunnetaan ijäisyyksiä, ihmetellään evolutsioonia. Kaunis ja haikea, hieman ylitunnelmoivakin lopulta, vaikka henkilöitä ja helsinkiläisten arkea kuvataan erittäin elävästi ja huumorilla tässäkin - ratikoiden sijaan ajetaan hevoskärryillä. Yliopistomaailmassa liikutaan, Lapviikkiin joutumista pelätään, juhlimassa käydään. Tuon ajan suosittu ravintola oli nykyisen Alppilanpuiston kalliolla sijainnut Alppila, josta alla Helsingin kaupunginmuseolle kuvanneen suursuosikkini Signe Branderin kuva.

Kenelle? Helsingin historiaa harrastaville romantikoille, mennyttä muisteleville.

Bingossa rasti ruutuun "Alle 200 sivua".

Aino Malmberg: Yksinkö. Otava 1903, uusintapainos Pilot-kustannus Oy 2008. Löytyy myös Elisan e-kirjana, kuten Luru kertoo - häneltä kirjan bongasin. Sen on lukenut myös Laura Honkasalo Sinisessa kirjahyllyssään.

Delhin kauneimmat kädet

Keski-ikäinen Göran Borg pitää itseään ammattilaisena toimittajan työssään, mutta se ei auta, kun joutuu esimiehen epäsuosioon. Potkut yllättävät, ja niiden jälkeisessä sekavassa tilassa Göran tulee lähteneeksi kaverinsa järjestämälle ryhmämatkalle Intiaan.

Intian eksoottisuus lävähtää kasvoille - ja etenkin vatsaan - tuntuvasti. Göran on jämähtänyt monin tavoin, mutta oudot uudet kokemukset antavat miehelle uutta puhtia. Intia tekee valloituksen Göranin mielessä, mutta monta hassua tilannetta syntyy, kun hän tutustuu sikäläiseen elämänfilosofiaan. Jossa pyritään tasapainoon, on kyse sitten viskin ja veden suhteesta tai muuten vain elämästä nauttimisesta. Jossa löytyy jumala joka tarkoitukseen. Jossa ei tunneta lahjuksia, vaan ansaittu provisio. Ja niin edelleen.

"Ymmärrättehän, herra Gora, että kaikessa on kyse tasapainosta. Mausteet ovat kuin luonnonlääkkeitä, mutta niitä täytyy osata käyttää. Esimerkiksi tuoretta chiliä syödään aina chapatiin käärittynä, aivan kuin chili olisi paleleva mies ja chapati lämmin viltti. Sitten annetaan hampaiden jauhaa suun perällä, jotta ei häiritä kielen keskusteluja kitalaen kanssa."

Kaiken erilaisuus koti-Ruotsiin verrattuna antaa Göranille tervetullutta perspektiiviä niin, että hän jopa pystyy havittelemaan uutta ihmissuhdetta haudottuaan vuosia avioeroaan. Eli Göran rakastuu, mutta tämä ei mielestäni ole kirjan pääpointti - vaan iloinen elämänmuutos kaiken kaikkiaan.

Ja hauskasti kerrottuna, nauroin monta kertaa milloin Göranin pomolle, milloin intialaisten nokkeluuksille ja lempeän kärsivällisille opetuksille siitä, miten maassa oikein pitää toimia. Kommelluksia ja kielen varjolla hassuttelua perinteiseen viihdekirjatyyliin. Kirja toimii myös viihdyttävänä Intia-johdatuksena; ruotsalaisella kirjoittajalla on ensi käden tietoa asuttuaan siellä neljä vuotta. Mutta mikään syväluotaus tämä ei siis ole, vaan silkkaa kevyttä huvitusta. Ympäristön kuvaus, hajut, maut ja äänet ovat vahvat - jos kirjoihin voisi liittää hajun, tässä se olisi paikallaan.

Sopii Intian matkasta haaveileville, keski-ikäisille urautuneille, ja Mari A:n kirjablogi kertoo myös kirjan annista Bollywoodin ihailijoille - kuvan kanssa (naiset, kannattaa vilkaista).

Mikael Bergstrand. Bazar 2013. Suomentanut Sanna Manninen.