Näytelmässä ei oikeastaan keskustella merkityksestä, vaan kadonneen etsiminen näytetään muilla keinoin. Kolmikko käy läpi kaikkia mahdollisia vaiheita elämässään, jossa ei yleensä olemista ihmetellä. Ja kun joudutaan ihmettelemään, ollaan pulassa, tai jossain, ainakin hämmennyksissä. Silloin voi vaikka kirota suomalaiskansallisesti tai huudella toistuvasti v-sanaa, kun ei muuta keksi. (Ja näinhän monet tekevät. Minä miellän sanan hyvin nuorten teinien kieleksi, enkä innostunut sen toistelusta, halpaa naurattamista, sanoo täti.)
Tai voi miettiä, milloin on viimeksi syönyt. Vai olisiko nurkan takana jotain, mitä kannattaisi käydä katsomassa, auttaisiko se? Ainakin kampausta voi vaihdella. Sekin naurattaa yleisöä, kun taas vedetään niin yli (nauratti minuakin). Ulkoisen muuttaminen ei taida itse ongelmaan auttaa. Piristeet ehkä vähän. Mutta kahvikin on loppu.
En väitä ymmärtäneeni näytelmän kaikkia hienouksia, vähän väsähdinkin hetkittäin överiin tykitykseen ja toistoon toistoon toistoon – sitähän elämä on, toistoa. Nauruntyrskähdyksiä herättivät absurdeimmat vedot, huippunäyttelijöiden taidot ihastusta. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela hoitavat hommansa ammattilaisten suvereniteetilla. Heidän vilkkaasti vaihtuvat ilmeensä, eleensä ja liikkeensä ovat nautinnollisen taidokasta katsottavaa, puhe täydellisesti hahmon sisältä. Jonkin verran mukana oli improvisaatiota, luulen, sillä näyttelijöitä itseäänkin nauratti välillä (mukavaa nähdä työstä nauttimista, enkä ole nyt ironinen).
En väitä ymmärtäneeni näytelmän kaikkia hienouksia, vähän väsähdinkin hetkittäin överiin tykitykseen ja toistoon toistoon toistoon – sitähän elämä on, toistoa. Nauruntyrskähdyksiä herättivät absurdeimmat vedot, huippunäyttelijöiden taidot ihastusta. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela hoitavat hommansa ammattilaisten suvereniteetilla. Heidän vilkkaasti vaihtuvat ilmeensä, eleensä ja liikkeensä ovat nautinnollisen taidokasta katsottavaa, puhe täydellisesti hahmon sisältä. Jonkin verran mukana oli improvisaatiota, luulen, sillä näyttelijöitä itseäänkin nauratti välillä (mukavaa nähdä työstä nauttimista, enkä ole nyt ironinen).
Nuori muusikkonainen elää omaa elämäänsä vanhenevista päähenkilöistä sivussa, häneltä ei merkitys ole kateissa. Tanssijan hahmo lienee taiteen heijastus sekin, tai sitten vain niitä outoja tyyppejä, joihin sattuu ohimennen törmäämään. Näytelmä elää metaforasta toiseen. Elämästä on kysymys, tietysti. Tylsästä, toistavasta, pienissä ympyröissä pysyvästä, turhaa sälää keräävästä, pelottavasta (nurkan taakse ei näe, ja joku toinen voi saada paremman roolin, eikä ylipäätään ole tietoa, kuka täällä määrää), järjettömän tuntuisesta, jos asiaa pysähtyy miettimään. Siinä auttaa vain yhteys toisiin, ehkä jopa valta toisiin, joko otettuna tai annettuna, arvelen näytelmän sanovan. Lopussa muusikkonainen laulaa kuin enkeli, rauhoittaa tilan ja tunteet omalla sanomallaan. Mietin, onko tämäkin hieman helppo keino yleisön kosiskelemiseksi; niin paljon se eroaa muusta esityksestä, ettei yhteys vaikuta ns. saumattomalta. Ringa Mannerin upea ääni helisee kuitenkin vaikuttavasti.
Yleisön hörötys ihmetytti minua välillä: nauramme itsellemme, vai kuvitteleeko joku olevansa viisaampi kuin henkilöt lavalla? "Onko tuo jokin merkki?" Ehkä en vain osaa nauraa itselleni tai olen liian vanha tälle näytelmälle, kun en ollut tippua tuolilta. Nauru voi olla myös pelkoreaktio. Joku sanoi jopa itkeneensä esityksen jälkeen. Surullisen puoleisena minäkin sen koin - voi meitä hyvinvoinnissamme kärvisteleviä! En enää painiskele merkityksen etsinnässä, joten isoa kolahdusta ei tapahtunut, vaikka myönnän esityksen ansiot.
Lavastus, puvut ja tekniikka toimivat säröittä. Miellyttävää älyllistä keskustelua odottavalle tai kovaäänisyyttä välttäville en esitystä suosittele. Kiinnostavaa ja erilaista katsottavaa se on joka tapauksessa ja harmittaisi, jos sitä ei olisi kokenut, vaikka ymmärrän, etten ole otollisinta kohderyhmää. Kannattaa kokeilla itse.
Luettavaa:
Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin.
Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä. Kantaesitys 22.9.2023.
Teos Akse Petterssonin ja työryhmän, ohjaus ja dramaturgia Akse Pettersson.
Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka, muusikkonaisena Ringa Manner, tanssijana Jyrki Karttunen.
Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, valot Anna Pöllänen, maskit Riikka Virtanen, äänet Turkka Inkilä. Laulujen sävellys Ringa Manner.
Kuvat: Q-teatteri, Pate Pesonius
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti