Uutuuksia: Maarit Verronen, Aino Vähäpesola, Niko Hallikainen

Maarit Verronen kuvaa herkullisen arkisesti ja viistosti tavallisia tilanteita ihmisten kesken. Novelleissa ei ole mitään yliluonnollista tai kummallista (tällä kertaa), vaikka takakansi vihjaa muuta, mutta tarkkailevan kertojan havainnot ja katseen suunta tekevät lukemisesta jännittävää. Verronen osaa tämän lajin mestarillisesti. No, aloitusnovelli Maailmanloppu menee  tieteiskuvittelun puolelle, sillä kerrotun kaltaista koetta tuskin on tehty. Mutta muuten pysytään maan tasalla. 

"Oli ikävää menettää osa uskostaan ihmiskunnan kehityskelpoisuuteen, mutta minkä teit: olemattomaan ei kannattanut uskoa."

Useissa on mukana Tiina, aikuinen nainen, hahmo, joka eri nimisenä eri aikakausina esiintyy usein kirjailijan tuotannossa. Verrosen loppunousut ovat mahtavia; ne ovat päinvastaisia, alasvetoja. Fanfaarit eivät soi eikä mikään räjähdä, käy niin kuin yleensä arjessa käy. Se yllättää ja riemastuttaa lukijaa, usein vähän nolottaa. Juuri noin itsekin varmaan vastaavissa tilanteissa toimisin, kertomatta kenellekään.

Maarit Verronen: Hyvä näin. Aviador 2023. Kansi Satu Enstedt.

Kaiken trauman, rikosten ja dystopian keskellä (puhun siis kirjoista, en elämästäni) tekee hyvää lukea Aino Vähäpesolaa. Hän osaa näyttää, että elämässä on paljon hyvää. Ja sen, miten siitä voi arjessa ajatella. Jo Onnenkissa viehätti myönteisyydellään, toisinkoinen jatkaa linjaa: eletään omaa elämää, huolehditaan itsestä ja läheisistä niin, että asiat sujuvat sen verran kuin niihin voi itse vaikuttaa, nautitaan yksityiskohdista. Ollaan tietoisia itsestämme ja tekemisistämme, ei vain ajauduta tilanteisiin. Saati anneta jonkin mahdollisesti ohimenevän tunteen ottaa ohjakset. 

Ihailen kirjan Viiviä, mutta onko hän liiankin itsekontrolloiva ja turvallisuushakuinen? Mielestäni ei, hän osaa myös tuntea ja sanoittaa tuntemuksiaan sekä tehdä nopeitakin päätöksiä, itsetuntemuksensa pohjalta. Hänessä on tosin varovaisuutta, joka on herännyt jo varhain, syy selittyy kirjassa. 

Kirja-alan ystäville lisäherkku on Viivin kustannustoimittajan ammatti. "Viivin työ oli pohjimmiltaan jotain, mitä tehdään toiselle. Se oli mahdollista tehdä vain toiselle." Työ on Viiville tärkeää, siitä kerrotaan paljon. Hän ei tee töitä Finlandia-ehdokkaille, vaan lähinnä oppaita ja viihdettä. Viivi on hyvä löytämään merkityksiä, myös työstään. Taas herää epäilys: käytetäänkö häntä hyväksi, jos hän haluaa pysyä vain taustalla, tehdä toisille? Vastaukseni on edelleen ei, ymmärrän häntä hyvin. Framilla oleminen ei kaikille ole tärkeintä. Ymmärtääkö sen Manu, jonka kanssa saattaisi syntyä erityislaatuinen suhde? 

"Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi. Oliko toinen suorastaan pettynyt häneen samasta syystä, joka hänelle itselleen oli hänen ylpeytensä, suurin onnistumisensa?"

Arkista, turvallista, usein samastuttavaa nuoren naisen elämää. Nautin vierailusta Viivin elämässä.

 

Kun kaikki on ihan hyvin.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. Kansi Jussi Karjalainen.

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on varmasti kirjapalkintolistoilla ja tapaus sinänsä, ja syystä: se on eheä, omakielinen, autenttisen oloinen ja rehellinen kuvaus pojasta ja yksinhuoltajaäidistä pojan itsensä kertomana, seitsemän vuoden ikäisestä peruskoulun loppuun. Mestarillista, notkahtamatonta kerrontaa, joka elää luontevasti pojan kasvun myötä. 

Pojan ääntä ei aikuinen voi vastustaa, niin kekseliäs ja todellinen se on. Mietin monta kertaa, miten kirjailija voi muistaa asioita noin tarkasti, jos kyse on oikeasti eletystä lapsuudesta. Ehkä osa tai paljon on keksittyä, mutta voisi olla totta, uskoo lukija auliisti. Vaikka poika vaikuttaa välillä suorastaan ylifiksulta. 

"Poika kysyy multa, ootko sä tyttö vai poika.

Olen luullut sen olevan niin selvää, ettei selvää vastausta yhtäkkiä olekaan, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni näin.

Mä olen kahdeksan, tokaluokkalainen. Mun lempivärini on tummansininen tänä vuonna."

Koska äiti on sairaanhoitajana usein poissa jopa öitä, poika kuluttaa aikaa ylenmääräisesti omien ajatustensa, tv:n ja herkkujen kanssa.

"Seitsemältä puhelin soi, kaikki on hyvin. Mä sanon puhelimeen mua kyl vähän jännittää. Äiti sanoo, omas kodis ei oo mitään pelättävää. Mä sanon, telkkarist ei tuu mitään. Äiti vastaa, ens kerral käydään vuokraamassa sulle ostarilta video. Suljen luurin, sitten kotona on hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan." 

Kirja kasvaa yhden perheen tarinaa suuremmaksi. Itä-Helsingin lähiöissä aikaa viettävien lasten eri yhteiskuntaluokat näkyvät ja tuntuvat lasten elämässä. Ajankuva vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kauppakeskuksineen, Filmtowneineen, kaverisynttäreineen ja lähiöbaareineen piirtyy eläväksi. Niin lasten kuin aikuisten osalta. Lämmin ja rakastava suhde äitiin lämmittää lukijaa.

"Äiti on maailman huolien kaatokaukalo, josta osa valuu muhun, koska me asumme samassa kodissa. Mun on oltava reipas. Äiti saa sairaalalla niin paljon hyvää aikaan, ettei se tunnu niin suurelta vääryydeltä, kuinka yksin mä välillä jään."

Pojan kasvu lapsesta murrosikään ja oman seksuaalisuuden löytäminen toivottavasti houkuttaa myös mieslukijoita, poikalapsuuden eläneitä tai poikia kasvattavia, luokasta riippumatta. 

"Mä menen kouluun lähinnä toipumaan viikonlopuista. 

Haluan suojella muuta maailmaa kaikelta, mitä tunnen."

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava 2023.