Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. Klassikkohaaste 19.

Bongasin teoksen kansainväliseen kirjailijakyselyyn perustuvalta Maailman kaikkien aikojen parhaat kirjat -listalta. Kirjan komea nimi kiinnosti, ja ranskalainen kulttuuritausta, jota en juuri tunne. Proustiin en ole uskaltautunut, mutta tämä on Proustin jälkeen luetuin ranskalainen moderni klassikko, sanoo suomennokseen jälkisanat kirjoittanut Timo Hännikäinen. Tulkitsen "modernin" tarkoittavan 1900-luvun alusta alkaen julkaistuja kirjoja.  

Lisätietoja etsiessäni löysin mainintoja tyyliin "käänteentekevä ja järkyttävä", "maailmankirjallisuuden paras romaanilopetus",  "ilmaisutapa ei noudattanut mitään vallitsevaa muotia", ja vielä: ”Ihminen ei tämän teoksen luettuaan enää ole sama kuin ennen. (Frédéric Vitoux)”.

Ehkä olisin halunnut olla, sama siis. Lukeminen ei nimittäin ollut miellyttävää, kammottavaa oikeastaan. Päähenkilö Ferdinand Bardamu on alussa nuori kloppi, jonka lääketieteen "tai sen suuntaiset" opinnot takkuavat ja joka pestautuu sotaan hetken mielijohteesta, kahvilaväittelyn innostamana.

"Sattuikin niin sopivasti että sota oli juuri lähestymässä meistä kummankaan huomaamatta mitään, eikä minun pääni ollut enää oikein kunnossa."

Ensimmäinen maailmansota sai pään entistä huonompaan kuntoon, kuten arvata saattaa. Yllättävästi Bardamusta tulee hetkeksi sankari, hän haavoittuu lievästi ja saa sairaalajakson jälkeen lopulta vapautuksen. Miehen alunperinkin synkkä maailman- ja ihmiskuva on mustunut, hapantunut, eltaantunut entisestään. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia: omia ja vihollisia, tuttuja ja tuntemattomia, katuja ja maaseutua, tunteita ja huvituksia. 

Hän kadehtii rikkaita ja inhoaa köyhiä, halveksii äitiään, elostelee ja käyttää sanoja kaunis tai ihana ainoastaan muutamasta helliä tunteita (tai lähinnä himoa) herättävästä, ohimenevästä naisesta. Hänen maailmansa on ällöttävä, mutta niinpä hän tiedostaa olevansa itsekin saastaa ja rappiolla ja suomii itseään ankarasti - vaikka joskus nuorena saattaa vielä kuvata itseään nöyräksi ja hyväkäytöksiseksi.

Muiden tarkkailussa ja sanansäilässä hän on kyllä hyvä, eli siis kirjailija on, mikä ilmenee vimmaisuuden ja aistituntemusten tarkan välittämisen vahvuudessa. Ja terävinä kommentteina, jotka nekin hän onnistuu aina yhdistämään johonkin ikävään, kuten tässä (esimerkki ruotsalaisten vaaleudesta on kevyimmästä päästä): "Kuolleen ruotsalaisen ja yönsä valvoneen nuoren miehen välillä ei juuri ole näkyvää eroa." 

Mutta mitä sodan jälkeen, yleisen vihaamisen, vetelehtimisen, pennien laskemisen ja bordellikäyntien sijaan? Uutta miestä yritettiin rakentaa tarjoamalla hänelle työpaikkaa siirtomaista, vaikka hän haaveili Amerikasta. 

"Minä puolestani halusin vain häipyä helvetin kuuseen, mutta kun ei ole rikas täytyy olla olevinaan hyödyllinen ja kun en toisaalta päässyt opinnoissani mihinkään, oli keksittävä jotain. No Afrikkaan sitten, tuumin ja annoin passittaa itseni tropiikkiin, jossa kuulemma annos itsehillintää ja hyvää käytöstä riitti luomaan heti hyvän aseman."

Matkailu ehkä opettaa, mutta ei avarra. Afrikan jälkeen hän käväisee Amerikassakin (joka sekin on tietysti pettymys), mutta palaa Ranskaan. Ja yllättää jälleen: hän saa kuin saakin opintonsa loppuun ja lääkärinpaperit taskuunsa! Valitettavasti en voi sanoa, että miehestä kehkeytyisi yhtään kunnollisempi - jos itserakkauden rippeidenkin häviämistä ei lasketa - tai hänen elämästään seesteisempi, ajatuksistaan myönteisempiä. Sivun 300 paikkeilla teki mieli jättää kesken koko opus houreineen ja horinoineen, mutta sinnittelin.  

Sitten alkoi naurattaa kaikki se rypeminen ja vimmainen vellominen synkkyydessä. Mitä inhottavuuksia vielä seuraakaan? Tutkijat eivät ymmärtääkseni tiedä, oliko tämä kirjailijan tarkoitus vai ei; uskon, että ei, sillä lukijan silmille ei roisku huumorin tai velmuilun tippaakaan. Päähenkilö löytää paljon sivallettavaa paitsi ihmisistä myös yhteiskunnasta, ja ajankuvaus köyhän kansan elämästä niin Ranskassa kuin siirtomaissa onkin yksi kirjan antoisimpia puolia. Esikoisromaani perustuu osittain kirjailijan omille kokemuksille, eikä tämä vaikuta mukavalta mieheltä elämäkertatietojen mukaan. Hän osallistui kiihkeästi juutalaisvastaiseen julistamiseen myöhemmin, tosin tyylilleen uskollisesti ivasi myös saksalaisten "arjalaispotaskaa". Maailmankuva muistuttaa hälyttävästi päähenkilön ajatuksia.

Kirjoitustaitoja hänellä kyllä oli, ja teoksen katsotaan uudistaneen kirjallisuutta muun muassa ottamalla käyttöön kolmen pisteen käytön tehokeinona. Kääntäjä pahoittelee kirjan lopussa aiemman käännöksen virheitään, mutta sanoo teoksen "hurjan imun ja kaiken valtaavan vuolteen" olleen läsnä jo ensimmäisessä. Traagisuutta lisää se, että korjatun käännöksen saavuttua kustantamoon kääntäjä menehtyi sydänleikkaukseen ehtimättä nähdä lopputulosta kommentoituna saati painettuna. Sopii teoksen maailmankuvaan, sekin. 

Hienostelua ei tarvitse pelätä - mieleen tulevat ainakin Niklas Natt&Dagin kirjat. Kirjaa voisivat lukea elitismiä kaihtavat ja synkkyydessä viihtyvät, mutta herkille tai jo valmiiksi vihaisille ja negatiivisesti ajatteleville en sitä suosittelisi, saattaa vahvistaa epätoivoisia ajatuskulkuja. Jos ei sitä ota rempseänä liioitteluna ja syvänmustana huumorina tai terapiana, jolla omaa vihaa, kiukkua ja elämänpettymystä voi turvallisesti purkaa samastumalla, mieluummin kuin vaikka ammuskelemalla baareissa.  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. (Voyage au bout de la nuit, 1932). Siltala 2012, ensimmäinen suomenkielinen laitos 1966 (Tammi). Suomennos Jukka Mannerkorpi.

Mannerkorven korjatun käännöksen viimeisteli Ville Keynäs.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen 19. Sitä vetää tällä kertaa blogi Yöpöydän kirjat, jonka tekemä on myös haastelogo yllä.