JP Koskisen trilogia, joka alkoi Tulisiivestä ja Kaarlesta ja avasi Kuuran (Amerikassa Frost) suvun taustoja Haukansilmä-teoksessa Kaarlen isoisän Yrjön eli Georgen silmin, täydentyy nyt Georgen pojan, toimittaja Janne Kuuran kokemuksilla ensimmäisen maailmansodan aikoina.
Jos kuulostaa monimutkaiselta, vakuutan, ettei ole: ilmestymisjärjestys ei ole kronologinen eikä edellytä aiempien lukemista, kirjat suvun eri henkilöistä voi hyvin lukea itsenäisinä. Vaikka Janne vilahti mukana jo Tulisiivessä Kaarlen setänä.
Jannen urakehitys lehtimieheksi ei ollut ongelmaton, mutta sisulla hän lähtee kotoaan Suolasaaren Duluthista ja pääsee unelmiensa työpaikkaan, New York Timesiin. Ja koska 1910-luvulla alkanut suuri sota kolkuttaa ovelle, hänen sukuvikansa, seikkailuveri, vie nuoren miehen sotareportteriksi Eurooppaan. Reportterin statuksella ja lukuisilla lupalapuilla hän onnistuu näkemään niin länsi- kuin itärintamaa voidaakseen kertoa ihmisille, miten tilanteet etenevät.
Sota on mitä se on, pelkkää kauheutta. "En tiedä, kuinka hulluus eroaa urheudesta. Luulen, että urheita ovat ne, jotka jäävät hulluutensa jälkeen henkiin kertomaan tarinaansa." Ja politiikkaa: Jannen pohdiskelevat reportaasit eivät riitä yleisön janotessa tietoa rintamalinjoista, kilometreistä ja sotilasmääristä, vaan hänet komennetaan takaisin New Yorkiin rikostoimittajaksi.
Kuohuva kaupunki kasvaa hurjaa vauhtia, ja Venäjän vallankumouksen aatteet ovat yltäneet sinnekin. Levottomuuksia syntyy, rikosten määrä kasvaa. Espanjantautikin on riesana, vaikkei niin vahvasti kuin Euroopassa. Janne tapaa ensimmäisen kerran isoäitinsä, joka aikoinaan katkaisi välinsä Jannen isään Jannelle tuntemattomasta syystä.
"- Ajattelit tulla nopeasti ennen kuin kuolen, niinkö? - Vähän niinkin, virnistin ja sekoitin teehen hiukan sokeria. - Olen lukenut juttujasi. Ne ovat hyviä. Osaat ajatella ihmisiä, ja kunnioitat heitä. Isästäsi ei voi sanoa samaa."
Jannen vanhemmat Anna ja George asuvat edelleen Suolasaarella, Veikko-eno Suomessa on joutunut sisällissodan pyörteisiin eikä lettereitä ole tullut, mikä huolestuttaa perhettä. Jannen veli Timo toteaa suomalaisten sosialistien kironneen Mannerheimiä Duluthissa ja isänsä vähän innostuneen, kun Suomesta tuli oma valtio, "mutta kuten tiedät, isä ei oikein tunne olevansa suomalainen enää, eikä hän halua sekaantua mihinkään. Hän haluaa, että kaikki liivs him öloun." Timo ja Janne toteavat itse olevansa amerikkalaisia enemmän kuin suomalaisia. Jannen paras ystäväkin on alkuperäisasukas, intiaani Nopea Kettu - hienosti kirja sivuaa tuota amerikkalaisten häpeällistä kansanhävitystä. Silti Timoa kiehtoo venäläinen työläisten ihannevaltio.
Seuraamme sinnikkään ja toimeliaan Jannen vaiheita aina siihen saakka, kun suuren sodan loppumisesta on kulunut jo vuosikymmen. Yllättäviä käänteitä tapahtuu 1920-luvulla niin lähipiirissä kuin yhteiskunnassa, kuten suuri pörssiromahdus. Tekniikka kehittyy, Charles Lindbergh oli jo ylittänyt Atlantin lentokoneella! Janne on nähnyt elämässään monenlaista, myös ihmisen mustan puolen. Kaikesta huolimatta hän haluaa uskoa tulevaisuuteen. Onko uskolle katetta; nykylukija tietää enemmän kuin Janne tuolloin.
"Välillä näytti siltä, että ihmisten piti polttaa kätensä kiehuvassa vedessä yhä uudestaan, sillä muutoin kukaan ei uskonut veden olevaan kuumaa. Vaikka moni puhuja kehui ihmiskunnan kehittyvän, aloin hiljalleen epäillä, ettei niin ollut. --- Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Uskoin, että kaikki menisi hyvin."
JP Koskisen kirjailijanlahjat loistavat parhaimmillaan vetävässä tekstissä, jossa hän yhdistää luistavan lennokkuuden historiatietoon ja mielikuvitukseen. Nautinnollista luettavaa seikkailujen ystäville.
Saman tien oli kerrattava hieman aiempia trilogian kirjoja ja selailla myös muuta kirjailijan laajaa tuotantoa, kuten mainiota Murhan vuosi -sarjaa, jossa tyyli on myös vauhdikas mutta omanlaisensa, perinteiseen dekkarityyliin. Lisäksi tuotannosta löytyy koskettavia historiallisia romaaneja, humoristisia julkaisuja, scifiä ja lastenkirjoja sekä tietoa. Suorastaan uskomaton lista monipuolisuudessaan ja laadukkuudessaan, joka ei notkahtele, vaikka genre vaihtelee. Sama lennokkuus, sujuvuus ja imu sekä taustatiedon vankkuus. Ja sama miehisyys, sillä naisia kirjoissa näkyy vain pakollisen verran. Mutta naiskuvien ja -näkökulmien kirjoittajia riittää kyllä muualla. Koskinen on ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, kirjoillaan Rasputin ja Tulisiipi. Hänelle pitäisi kyllä perustaa jokin oma palkintonsa, joka huomioi koko tuotannon ja kaikki genret.
Olen ollut huomaavinani jänniä yhteyksiä kirjojen kesken, vaikken varmasti kaikkia ole tajunnut. On toistuvia teemoja - historia tietysti, ja sukujen salat sekä ilmastonmuutos, kuten selkeä yhteys romaanin Hukkuva maa ja tietoteoksen Hiilijalanjäljillä kylmien faktojen välillä. Tai eivät faktat sinänsä ole kylmiä, ne vain ovat. Kylmiä ne ovat vain sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat niihin. Tai miltä tilastot näyttävät.
Kirjailijan aiempia muun muassa (hakusanalla Koskinen löytyy blogista lisää, ja täysi listaus kirjailijasivulla):
Kuinka sydän pysäytetään (ehkä lempparini)
Kalevanpoikien kronikka (Kalevalaa velmusti mutta fiksusti mukaellen)
Aku. Elämäkerta. (tätä ette ole tienneet tunnetusta sarjakuvasankarista)
Murhan vuosi: Huhtikuun hiipuva rakkaus
Kenelle: Seikkailujen rakastajille, historiaan sukeltaville, sotakuvausta sietäville, vauhdikkaan ystäville.
Hei,
VastaaPoistaSain juuri luetuksi Ukkoslinnun. Sidoit trilogian hyvin yhteen.
Tekstiisi on tainnut livahtaa pikku virhe. Intiaaniystävän nimi on Nopea Hirvi, ei Nopea Kettu.