Onhan sitä ihan toista lukea kuin kuivakasta asiatekstiä (vaikka luen sitäkin mielelläni, kun aihe on kiinnostava), varsinkin kun tekijä on oikea ja osaava. Ja Antti Heikkinen on. Hän hallitsee kirjoittamisen, tuntee kuvailemansa seudut omasta takaa ja osaa eläytyä asukkaiden elämään ja kohtaloihin, aina kunnan perustamisesta 1874 lähtien.
Tai jo pikkuisen aiempaakin, kun David (Taavetti, Sus-Tuavetti) Korkalaisen perhe alkoi muotoutua. Leskenä ja viiden pojan isänä hän yhytti Hildan emännäkseen ja otti nimiinsä tämän tulollaan olevan lapsen, Tuomaksen. Kirkonkirjoissa ei mainita todellista siittäjää, mikä lie aika yleistä, eikä sitä kukaan kaipailekaan. Paitsi monen sukupolven päässä Kerttu, joka innostuu sukututkimuksesta vuonna 2024.
Kerttu kertoilee etsinnöistään lukijalle aiempien sukupolvien kertomusten lomassa ja sitoo asiat siten näppärästi sukuun ja nykyaikaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin on lukea entisajoista, joissa myös kunnan vaiheet tulevat kuvatuksi perheenjäsenten elämän myötä.
Yksityiskohdista eräs minua kiinnostava oli meteoriitin putoaminen, jota kirjassa ihmeteltiin, vaikkei sukuun liitykään, mutta olen kuullut juttuja: avaruuskivi tipahti Varpaisjärven puolelle Lukkarilaan, josta isäntä Lyytinen suolta kumman mötikän löydettyään vei sen kotiinsa vuonna 1913. Siellä se pyöri lasten leluna vuosikymmenet ja hävisi: jäljelle jäi vain kylän fiksun papin tutkijoille lähettämä näytepala, jota voi käydä ihmettelemässä Helsingin Luomus-museossa taas keväällä 2025.
Davidin ja Hildan aikaan lukutaito oli vielä harvojen herkkua. Lehmiä pidettiin ja voita myytiin, mutta pääasiassa ”tukkirahojen turvin siinä talossa elettiin.” Metsänmyynnin varassa taisi koko kunta elätellä itseään. Metsäherroista oli moneksi, saamme lukea. Nälkävuosina nähtiin paljaaksi kuorittuja mäntyjä, kun pettuaineksia riivittiin, ja tilattomat kiersivät kerjuulla ja kuolivat, kuten Hildan isä. Hilda muisti aina lämpimän perunakeiton, jota orvoille tarjottiin ja parku tuli, kun lisää ei saanut ja nälkä oli.
”Semmoinen vanha mies murahti äidille, että jos akka saatana ei osaa pitää pentujaan mykkinä, niin niistä tehdään paisti. Että heillä Tiilikassa on syöty lapsia nälkäaikoina ennenkin eikä tuota hankaluutta nytkään. Kukaan ei kieltänyt sitä miestä niin pahoja puhumasta, mutta minulta loppui itkui kuin leikaten.”
Äiti joutui antamaan tytön kasvatiksi, ja siitä Korkalaisen suku sitten osin typistyi lukuisten kuolemantapausten myötä, niukinnaukin jatkui, kun Hildan Tuomas syntyi vuonna 1917. Ja hänen tarinansa vasta kiinnostava onkin ja kuvaa aikaa hyvin: poika kävi Amerikassa ansaitsemassa mutta palasi. Kotiseudulla rehotti viinanpoltto ja mustan pörssin kauppa. Espanjantautia pelättiin ja metsätöissä puurrettiin. Sosialistit intoilivat, osa lähti Venäjälle ”huomattuaan rautavaaralaiset liian tarmottomiksi totiseen työväenyhdistystoimintaan... aate paloi korkealla liekillä monessa pienemmässäkin pitäjässä...Rautavaaralla koko sota oli mennyt ohi kuin kytevän kynttilän liekki.”
Meijeriä ja hyviä teitä olisi enemmän tarvittu kuin kapinoita, tuumi Tuomas, mutta niidenkin saaminen oli hankalaa. Puusavottaa sentään riitti, metsäyhtiöillä oli tiukka ote paikallisista ja rikastumisen tahto, ja liiankin helppo oli houkutella niukkuuteen tottunutta väkeä arvokasta raaka-ainetta myymään. Kunta oli köyhä naapureiden irvileukojen mukaan, ei ”edes omaa käkeä. Sekin oli vaihdettu pulavuosina ohrajauhoihin." Vaikka Rautavaara tunnettiinkin paikkana, jossa metsätöillä saattoi hankkeessa käydä.
Elämä jatkui keillä jatkui. Sota käytiin, ensin yksi ja pian toinen, se Saksan kanssa veljeilty. Ainon pojan Eeron vaimo Alli ahersi ankarasti tilan pitääkseen. Maan talous alkoi kukoistaa, teknologia levisi. (Isovanhempani tekivät saman valinnan kuin kirjan ikätoverinsa: televisio piti saada ennen jääkaappia.) Sitten iski rakennemuutos: ennen pellot olivat ylpeydenaihe, mutta valtio alkoi vaatia niitä pakettiin! Voivuoristakin puhuttiin. Nuori polvi hankki muita töitä ja koulutusta. Kylä alkoi kuihtua.
Mistä päästään näihin päiviin, kun Kerttu jututtaa mummoaan Allia. Ajankohtaista on katsanto salametsästykseen, joka ei paikallisesti ole ollut ikinä salaista, olen ollut ymmärtävinäni.
"Tämä on niin metsäperukkaa, jotta helposti näille saloille yhen suden hautaa. Tai ahman eli petoelukan minkä tahansa. Sitä on näillä main iankaiken poltettu viinaa ja tehty vaikka mitä muuta koiruutta. En minä ole koskaan ajatellu Jumalan selän takana eläväni, mutta lain selän takana kyllä. Siitä on monta esimerkkiä, joita en sulle ala selostella. Turha on kyselläkään, en ala.
Ai mistäkö se johtuu?
Lie se, että mehtää on paljon ja ihmisiä vähän. Nykysin vielä vähempi."
Kirja käy läpi Suomen ja Rautavaaran vaiheet yhden suvun kautta 1800-luvulta tähän päivään. Lukemista helpotti suuresti kirjan alun sukupuu, jota kurkkailin usein: kenenkäs lapsi tämä olikaan. Tapahtuu paljon, myös sellaista, jota ei usein julkisesti puhuta. Antti Heikkinen on nivonut yhteen pohjoissavolaisia tositarinoita ja rippusen mielikuvitusta, joka istuu kokonaisuuteen saumatta: juuri tällaista pienen metsäisen mutta muuten varoiltaan vaatimattoman syrjäisen seutukunnan elämä on totisesti ollut. Tarinan voisi monistaa moneen kuntaan. Ihmisten keskinäiset suhteet eivät suuresti lämmitä, kun toimeentulo on niukkaa ja arki ankaraa. Uskon, että moni maalla ja etenkin Savossa sukujuuria omaava löytää paljon tuttua. Niin minäkin tein.
Hieno teos, josta kiitokset paitsi kirjailijalle myös idean esittäneelle Rautavaaran kunnan aiemmalle johtajalle Henri Savolaiselle ja kunnanvaltuustolle, joka rohkeasti hyväksyi kirjanteon kunnan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekä WSOY:lle viimeistelystä ja kirjan markkinoille saattamisesta. Kuntapäättäjien soisi ottavan tästä oppia paitsi tukeakseen kuihtuvaa kulttuurialaa - maamme henkistä juurta - myös kuntalaistensa yhteiseksi hyväksi ja iloksi. Suosittelen kaikille maamme historiasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaoppia opiskeleville. Suomen maaseudun 150 vuoden kuva yksien kansien välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti