torstai 10. huhtikuuta 2025

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia.

Valtaisaksi räjähtänyt dekkarigenre on vaikea ottaa haltuun: tarjontaa on niin paljon ja sarjamuotoinen julkaiseminen lisää tekijöiden ja teosten määrää niin hurjaa tahtia, että perusteellinen seuranta on mahdotonta. Otavan ja Kirsin Book Clubin järjestämässä lukupiiri-illassa saimme tutustua moniin uutuuksiin ja keskustella dekkaritrendeistä, joista meille kertoi Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo. Kiinnostavan keskustelua odotellessa hyppäsin mukaan tanskalaisten toimittajien Kim Faberin ja Janni Pedersenin dekkarisarjaan sen neljännessä osassa, ja kokemus oli yllättävän nautittava.

Voimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus. Dementoituneiden vanhusten hoitokodissa sattuu epätavallisen paljon kuoleman- tapauksia. Ministerin poika tapetaan. Poliisit Juncker ja Kristiansen kollegoineen saavat töitä enemmän kuin tarpeeksi hajautuessaan tutkimaan tapauksia, joten priorisointiakin on tehtävä, ajan tapaan. 

Ihailen kirjoittajien napakkaa otetta lukuisten juonilinjojen ja rönsyjen koossapitämiseksi. Vaikka tapahtumia on paljon, kokonaisuus ei tunnu sekavalta. Tarina etenee niin huumejengien, sotaveteraanien, luontohörhöjen kuin poliisien läheisten kansoittamassa ympäristössä hämmästyttävän luontevasti, ja lukija voi luottaa määrätietoisen etenemisen johtavan johonkin. 

Mukana ovat tutut peruselementit, tai kliseet, voisi sanoa: perheistään vieraantuneet uranrakentajat, homouttaan piilottelevat, eriuskoiset sukupolvet, influensserit, sosiaalityöntekijät, viranomaisten toiminta harmaalla alueella, huumekauppa, aseteollisuus... mutta myös epämääräisesti kasvava pelon tuntu, mikä tekee dekkarista dekkarin. 

Aiempiin sarjan
kirjoihin viittaillaan sen verran, että jotkut tapahtumat selittyvät, vaikka henkilöt jäävät osin vieraiksi, kuten Signe Kristiansen, joka on siirretty Junckerin Vaarallisten rikosten osastolta Järjestäytyneen rikollisuuden osastolle. Sarjaa seuranneet tietänevät tästäkin paljon enemmän:

"Hänelle on arvoitus, miten hän ylipäätään sai nykyisen virkansa. Toki hän on taitava poliisi, sen hän tietää hyvin. Mutta hän on ajan saatossa myös uhmannut monia käskyjä, joten hän oli varautunut siihen, ettei hän koskaan nousisi järjestelmässä korkeammalle kuin ylikonstaapeliksi. Ehkä hän onkin saanut potkut ikään kuin ylöspäin. Ehkä joku oli laskeskellut, että häntä on helpompi hallita, kun hän on johtotehtävissä."

Junckerin poikaa
uhataan, jolloin hänen on puhuttava ex-vaimonsa kanssa - tämä on lähestynyt entistä miestään viime aikoina epäilyttävän usein. Onko hänellä toimittajana omia tarkoitusperiä? 

"- Sinä et kyllä hitto vieköön ole ihan viisas, Catherine sähähtää.
- Kasper on aikuinen mies, Jucker yrittää puolustella itseään. - Emme voi sekaantua siihen, miten hän elää elämäänsä. 
Hän kuulee itsekin, miten typerältä se kuulostaa. Charlotte pudistaa alakuloisena päätään, ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. 
- Hän on meidän poikamme, Martin, ja hän on sitä aina riippumatta siitä, miten vanhaksi hän tulee tai miten vanhoja meistä tulee."

Tapahtumien aikajänne on viikko, johon sisältyy paljon. Hieman liikaakin, ainakin ihmisiä, sillä kaikkien rooli tai motiivit eivät jää mieleen. Vauhtia, jännitystä ja aikakauden ilmiöitä riitti. Tavaraa oli niin paljon, että yhteiskunnallisuus jäi lähinnä ilmiöluetteloksi vanhustenhoidon ongelmista ilmastonmuutokseen. Kritiikkiä tai ratkaisuja ei esitellä, maailma on mustavalkoinen. Rikkaat ovat julmia, köyhät kilttejä tai muuten epäilyttäviä, poliisit ylettömän hienokäytöksisiä, vaikkeivat jauhot heidänkään pusseissaan puhtaita olisi, kuten viittaillaan. Mutta kaikesta vyörytyksestä huolimatta luin kirjan innolla ja uteliaana loppuun saakka ja ihailin ammattikirjailijoiden taitoa pitää kokonaisuus kasassa ja edistää sitä vauhdikkaasti. Voisin kuvitella lukevani sarjan muitakin osia, jos aikaa riittäisi.

Kirjojen alussa olevia mottoja en usein osaa yhdistää itse teokseen, joten olen päätellyt niiden olevan merkityksellisiä lähinnä kirjailijalle itselleen. Mutta tässä motto iskee mojovasti. Kertoo myös klassikkokirjailijoiden ajattomasta viisaudesta (ja hienoisesta mahtipontisuudesta kirjailijoiden taholta):

"Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaisteen uuntaan." 

Charles Dickens

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia. Like 2025. Suomennos Jaana Palanterä.

Kuvat lukupiiri-illasta (se ”kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika”, josta Kirsi Ranin puhuu Lukupiiri-kirjassaan, oli läsnä) otti Kirre Ranin. Keskikuvassa esittelen dekkaria, alimmassa Sini Paloheimo.













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti