"Yksikään tähti ei pala ikuisesti. Voisi sanoa myös 'Tämä on maailmanloppu' ja tarkoittaa sitä, mutta noin huolettomassa käytössä sanan merkitys latistuu ja unohtuu, että maailma tulee oikeasti tiensä päähän jossain vaiheessa. Ei 'sivilisaatio', tarkoitti se mitä tahansa, vaan koko maapallo.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät pienemmät loput olisi tuhoisia."
"On järkyttävää huomata olevansa illalla toisessa maailmassa kuin aamulla, mutta ei se loppujen lopuksi ole kovin harvinaista. Aamulla on onnellisesti naimisissa, ja päivän aikana puoliso kuolee; aamulla vallitsee rauha, ja illalla maa onkin sodassa; aamulla herää täysin tietämättömänä, ja illalla on selvää, että pandemia on saapunut."
Outo varoittaja on nimeltään Gaspery, joka teeskenteli toimittajaa päästäkseen Oliven puheille. Hänen sisarensa Zoey on Aikainstituutin huippututkija eikä saa kertoa työstään, mutta veli saa sen selville. Todellisuudessa on jotain vialla, ja sitä tutkijat yrittävät selvittää, Gasperyn avustaessa innokkaasti. Hän tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä, nykyisen HR-päällikön, Talian työhaastattelussa ja saa tältä hotellietsivän pestin. He ystävystyvät uudelleen.
"- Hyvää iltaa, Gaspery, nainen sanoi.
- Talia. Moi.
- Tutkit todella tarkasti aulan lattiaa.
- Minulla olisi aivan älytön kysymys.
- Kysy ihmeessä, Talia sanoin. - Minulla on ollut tylsä päivä.
- Pohditkohan sinä koskaan simulaatioteoriaa? Kysymys tuntui aiheelliselta, koska en itse juuri muuta ajatellutkaan.
Talia kohotti kulmiaan. - Tarkoitatko sitä, että elämme mahdollisesti simulaatiossa?
- Juuri sitä.
- Itse asiassa pohdin. En usko, että elämme simulaatiossa."
"Miten todellisuutta tutkitaan?" Gaspery saa kokea sen rankemmin kuin olisi kuvitellut. Kirjan juoni ei ole niin sekava kuin tämä juttu - helteellä aivoni eivät toimi senkään vertaa kuin tavallisesti -, ja loppuratkaisuineen se taatusti yllättää.
Eri aikatasoista huolimatta tarinaa on helppo seurata, ja kirjailija istuttaa siihen pitkin matkaa kiinnostavia yksityiskohtia ja henkilöidensä herkullisia huomioita. Kuten Oliven puhetta, jossa hän pohtii, miksi ihmisiä kiinnostaa niin paljon postapokalyptinen kirjallisuus; maailmanlopun tunnelma ja sen jälkeinen mahdollinen elämä.
"Huolemme on aiheellinen, ja on ihan ymmärrettävää ajatella, että kanavoimme huolemme fiktioon, mutta teorian heikkous on siinä, että huoli ei ole mitenkään uusi. Milloin emme olisi ajatelleet, että maailmanloppu on käsillä?
Äitini kertoi kerran sellaisen kiinnostavan jutun, että hän ja hänen ystävänsä olivat tunteneet syyllisyyttä siitä, että he synnyttivät lapsia tähän universumiin. Tämä tapahtui 2160-luvun puolivälissä..."
Hienon kiehtova tarina, joka omalla tavallaan vastaa niin pelkoihimme maailmanlopusta kuin teknologian kehityksestä sekä ajatuksiimme siitä, mikä merkitys ihmisellä on tuntemattoman avaruuden pienellä kiviplaneetalla. Scifiä, kyllä, mutta sulavassa ja ymmärrettävässä muodossa; ehkä kuvaisin enemmän tulevaisuuteen kurkistukseksi, visioksi eräistä todellisuuden mahdollisuuksista. Eikä kokonaisuus ole synkkä, vaan inhimillinen, jopa ajoittain riemastuttava.
Kirjassa on paljon samaa kuin kirjailijan menestykseen singonneessa Asema 11 -teoksessa, jonka arvioni ensimmäinen kappale sopisi hyvin tähänkin. Myös sitä seuranneessa kirjassa Lasihotelli toistuu osin samoja teemoja, mutta synkemmin eikä niin helposti seurattavina kuin kahdessa muussa. Kiinnostava kirjailija ja ajattelija Mandel joka tapauksessa on. Ja käännös kulkee taitavan luontevana.
Tämän voisin lukea
VastaaPoistaKannattaa, Mai! Jää jotenkin hykerryttävä olo.
Poista