Kirja ei jätä ankeaa oloa, vaikka Edwardille tapahtuu pahin mahdollinen: hänen perheensä kuolee lento-onnettomuudessa. Edward oli isän, äidin ja veljensä kanssa matkalla New Yorkista Los Angelesiin, mutta säilyy hengissä, ainoana koko koneesta. Millaista se on?
Napolitano kuvaa hienosti 12-vuotiaan lapsen näkökulmaa ja tuntemuksia. Hässäkkää ja julkisuutta, joka onnettomuutta seuraa. Avunpyytäjiä, tekaistuja sometilejä, aikuisten hämmentäviä yrityksiä lohduttaa - joitakin jopa lähes toimivia. Pojan yksinäisyyttä, vaikka hänestä huolehditaan, kun täti ottaa hänet omaan perheeseensä.
Mutta Edward vaikuttaa pikku hiljaa sopeutuvan, kuten lapsen muokkantuvana olentona kuvittelisi tekevän, ei nopeasti ja tuskin ikinä täysin, mutta omalla tavallaan heti ymmärtäen tapahtuman peruuttamattomuuden. Ikävä on arkinen kipu, tietenkin, ja ulkopuolisuuden tunne. Jotkut pitävät häntä lähes jeesuksena, jolla on supervoimia. Naapurin Shay-tyttö, jonka kanssa Edward ystävystyy, kertoo joidenkin olevan jopa kateellisia. Shay itsekin arvelee:
"- Lentokoneen turvallisuus on periaatteessa taattu, jos sinä tulet lennolle.
- Ei se niin toimi. Edward siirtää painopistettään keinussa, ja se kitisee. - Tuota muuten kutsutaan pelurin virhepäätelmäksi.
- Häh? Shay kysyy.
- Uhkapelurit vakuuttavat itselleen, että jos takana on pitkä häviöputki, voiton todennäköisyys kasvaa. Mutta he ovat tietysti väärässä. Kruunan heittämisen todennäköisyys on edelleen viisikymmentä prosenttia, vaikka olisi heittänyt kymmenen klaavaa peräkkäin.
- Kiintoisaa. Shay kallistaa päätään taakse keinun heilahtaessa ylös. - Minusta näet tuntuu seurassasi aina siltä kuin olisin luodinkestävä. Ihan kuin läsnäolosi suojaisi minua.
Edward tuskin kuulee, mitä Shay sanoo. Muistot veljestä ovat äkisti iskeneet häneen täydellä voimalla. Niin käy joskus, ja hän tietää, että se on vain kestettävä. Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi."
Jopa läheisimmiksi jääneet sukulaiset kun tuntuvat pelkäävän kontaktia ja aiheesta puhumista: tiedämme itsekin, miten vaikea on kuolleen läheiselle puhua. Arastelemme loukkaamista, surusta muistuttamista, "vääriä" sanoja - olisiko tuossa tilanteessa edes oikeita?
"Pahimpia ovat itkijät. Edward yrittää olla katsomatta, mutta heidän nyyhkäisynsä jylisevät urkujen laila ja imevät itseensä kaiken tarjolla olevan hapen. Tuntuu julmalta, että he syytävät tunteitaan häntä kohti, vaikka hänen oma surunsa ja pelkonsa on niin suunnatonta että hän joutuu piiloutumaan heiltä."
Edward ehtii kirjassa 18-vuotiaaksi nuorukaiseksi. Tarina seuraa vuorotellen hänen kasvuvuosiaan ja lentokoneessa matkustavia hetkeä ennen onnettomuutta. Porukka on sekalaista, myyntitykki Markista upporikkaaseen ilkeään Crispin-vanhukseen; ammattimaisesta ja hehkeästä lentoemännästä Veronicasta Pauliinaan, joka uskoo eläneensä satoja elämiä aiemmin; entisestä sotilaasta Benjaminista vahinkoraskauttaan vielä sulattelevaan Lindaan, ja monia muita. Kaikki ovat nyt poissa. Paitsi Edward.
Raju aihe, ja Edwardille julma: hän joutuu kasvamaan aikuiseksi lähes ilman aikuisten tukea. Mutta kirjasta jää yllättävän lohdullinen ja inhimillinen jälkimaku. Kaikesta me ihmiset joudumme ja pystymmekin selviämään. Lukiessani mietin monesti, miten tarina mahtaa päättyä. Ehkä loppu on hieman "helppo"? Toisaalta, Edward on siinä tosiaan vasta 18-vuotias, toivottavasti tarina jatkui onnellisesti.
Liitän jutun osaksi bloggaajien yhdettätoista Naistenviikkohaastetta, jota vetää Tuulevin lukublogi. Paitsi että kirjailija on nainen, naiset vaikuttavat Edwardin elämään eniten, äidin, tädin ja Shayn kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti