Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Kirjan nimi viittailee synkkään sotateemaan, mutta itse teos ei näyttäydy synkkänä. Se sisältää sota-aiheiden lisäksi pohdintaa muun muassa musiikista ja kirjoittamisesta, ja etenkin erään nuoren pojan tiestä siihen pisteeseen, missä hän on nyt - ja siitä pisteestä. 

Matkalla oli intti, jonka kirjailija suoritti siviilipalveluksena museotöissä ja jaksona Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Läheisen Teboilin nurmikolla tiivistyvät ajatukset sodasta, ja viihtyisä ympäristö kutsuu mukaan lonkeroa juomaan tunnettuja idän suhteita kommentoineita henkilöitä, kuten Matti Vanhasen ja Eero Heinäluoman. 

Vaikka kirjailija ilmoittaa, ettei ihmisyys ole ensimmäisenä hänen agendallaan, tekstissä on mukana hämmästyttävän paljon persoonia, isoisästä Black Sabbathin jäseniin* ja Tommi Liimattaan. Kirjoittajaa koskettaneiden taiteilijoiden työtä ruoditaan, urheiluun otetaan kantaa omakohtaisin kokemuksin, kuten esseissä kuuluu ("Urheilija on kuolematon, kirjailija korostetun kuolevainen"), kulttuurillista omimista ja fiktion vapauksia käsitellään ("...taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan" ja kirja-alan "kohuja" sekä kirjallisuuden roolia ruoditaan. ("Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala.") Niin, Jumala, hän on läsnä niin kirjassa kuin kirjailijan arjessa rukoiluineen ja messukäynteineen, kuten Hurskaisella aina. Ehkä vielä tiiviimmin kuin musiikki ja muu kulttuuri, joka sekin on hänen kirjoituksilleen ominainen aihe.

Kirjakohuista ja omimiskähinöistä olen samaa mieltä kuin kirjailija, pintavaahtoa, mutta kuolinilmoituksista en: hän ei niitä kannata, kun minusta niiden pitäisi olla Hesarin mobiiliversion vakiosisältöä, niin että henkilöitä voisi hakea nimellä. Tietopankki poistuneista olisi arvokas.

Hyvän kirjan tavoin esseeteos antaa paitsi ajateltavaa myös tietoa. Kuten Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä, jolle tietysti kävi köpelösti (teloitettiin). Tai kirjailija Teuvo Saavalaisesta (vertaa Klaus Ove Knasgård). Löysin myös samastumiskohtia, pellon reunasta teininä lähteneenä, kun hän vertaa Kruununhakaa synnyinkuntaansa Peltoniemeen:

"En kiirehtisi väittämään, että rodullistettu, suomen kielen hallitseva ja helsinkiläinen kirjailijanalku lähtisi automaattisesti mittavammalta takamatkalta kuin itse lähdin, kun aloin 16-vuotiaana kirjoittaa Peltoniemessä. 

Kulttuurisuvun vesa ja rodullistettu päätyvät samaan lukioon. He ovat perustaneet yhteisen runopodcastin ennen kuin kaltaiseni on ehtinyt omin silmin nähdä Kirjatalon interiöörin."

Huumorin tyyli näkyy tekstinäytteistä. Osuvia havaintoja, tarkoin lausein, häkellyttävänkin suorapuheista ja rehellisen oloista tekstiä, jota on kiinnostava lukea. Näinkin voi mies ajatella ja kokea, onneksemme kirjoitustaitoisesti.

* Tiesitko, että Hurskainen on kirjoittanut Ozzy Osbournesta esseekirjan, nimeltään Ozzyteksti? Minä en, ennen kuin googlasin tuotantoa tätä juttua varten.

Lue myös Antti Hurskaisen Suntio, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2023.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala 2024. 

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio kertoo uskosta uudistavasti, sanoi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistuksessa esiraadin puheenjohtaja Kirsi Ranin. Totisesti, niin tekee!

Suntio, nimeltään Turtola, on miettinyt uskonasioita paljon ja hartaasti. Hän pyrkii noudattamaan omaa uskonnollisuuttaan myös käytännössä, niin työssään kuin pienen tytön yksinhuoltajaisänä. Pitkä kokemus tekee työstä helppoa ja näkemyksistä koeteltuja. Lapsen kasvatus ei ole aina helppoa, vaikka he ovat tiivis pari. Kaikkensa Turtola silti tekee.  

Turtola käy jatkuvaa keskustelua uskosta, moraalista ja ihmisen kiperimmistä kysymyksistä kirkkoherra Sirénin kanssa. Tällä on omat ongelmansa, suntion mielestä miehen uskokaan ei aina vaikuta puhtaalta. Kiviä ei silti heitellä, tietenkään, vaan sanan säilä heiluu. 

"- Käsi sydämelle, Sirén. Kumpaa pidät parempana työmiehenä: sellaista, joka hoitaa hommansa, vai sellaista, joka hoitaa hommansa rakkaudella?" 

Rakkaus puhuttaa enemmänkin: "Onko parempi rakastaja se, joka rakastaa vaieten, vai se, joka kertoo kaikille miten etevä on rakkaudessaan?"

"- Ylpeillä ei ainoastaan saa vaan täytyy. Selaa päivälehteä, katso laatudraamaa, lue kotimaista kertomakirjallisuutta, osallistu kirkon vapaaehtoistoimintaan, elä yhteiskunnassa tai edes sen liepeillä ja huomaa: hiljainen rakkaus on rikos."

Olemmeko liikaa tunteidemme ohjaamia? "Miksi valuviin nesteisiin tulisi luottaa?" Jos Jeesus on herra, tunteeko kansa häntä kohtaan herravihaa? Ovatko ihmiset viihdyttävimmillään menetettyään malttinsa? Onko toivo uskonnon varavirtalähde? Taiteesta keskustellaan myös, sillä kirkkoherraan viitaten suntio toteaa: "Koemme molemmat vastuuta tutustua työtämme sivuaviin taideteoksiin."

Keskustelujen ohessa Turtola säilyttää roolinsa käytännön miehenä. Siihen liittyy niin rikos kuin rangaistuskin. Kuinka vankka usko kirkkoherralla lopulta on, sitä koetellaan toden teolla, kun tapahtumat kääntyvät lukijan kannalta täysin yllättävään, outoon suuntaan. 

Loppuosa kirjasta on suntion kirjeitä hänen elämässään vaikuttaville henkilöille, vaikka hän väitti:  "En osaa tehdä tehdä lauseita. Käsittelen puisia, kivisiä ja metallisia asioita." Kirjeitä lukee kuitenkin ahmien. Selitä, taustoita!

Antti Hurskaisen tiiviin tarkasti muotoiltu ja osuvasti iskevä teksti yllätyksellisine sisältöineen on nautinnollista luettavaa. Se herättää takuuvarmasti ajatuksia uskonnon ominaisuuksien lisäksi armosta ja pelosta, itsekkyydestä ja rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Isoja asioita käsitellään kunnioittavasti, ihmisyyttä ymmärtävästi. 

Kirja on helppolukuinen, sanastolla ei hienostella. Sisältö on silti painavaa, se paitsi ajatteluttaa myös kammottaa, pilkahduksina jopa huvittaa, nostaa tunteita laidasta laitaan. Vaikea löytää verrokkia, kirja on niin omanlaisensa! Kim Leine tuli mieleen, tiristetyssä muodossa. Yksi asia häiritsi: dialogia on alkupuolella niin paljon ja pitkästi, etten aina pysynyt mukana, kumpi keskustelijoista puhuu, kun nimiä ei toistellen mainita (sinänsä sujuvuutta edistävä ratkaisu, ja sitaatin sisällöstä voi päätellä paljon). Mutta se oli helppo tarkistaa peruuttamalla ja jakamalla puhevuorot mielessään. 

Tyyliin sopiva ulkoasu kruunaa teoksen. Luin sitä lounasravintolassa ja hekottelin itsekseni, että minun ehkä luullaan olevan hyvinkin hengellinen: kirja näyttää vanhan ajan virsikirjalta viininpunaisine kansineen ja kullattuine nimineen (ristikin löytyy, mutta sisäsivulta). Kanteen on kirjoitettu "käsin" "omistajan" nimi (myös kustantajan) mustalla tussilla. Hieno teos, sisältä ja ulkoa. 

Kenelle: Uskoa ja ihmisyyttä ajatteleville, yllättävää ja älyllistä luettavaa hakeville, isoja kysymyksiä pohtiville mutta arjessa eläville.

Muualla: Tuijata sanoo kirjaa tarkan lauseen romaaniksi ja miettii, onko kirjoittajan sukunimi enne. 

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. Muotoilu Aleksi Salokannel.