Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Richard Adams: Ruohometsän kansa. Klassikkohaaste 18.

Todellinen klassikko, huomasin. Nimittäin kun kerroin joillekin tämän lukeneeni, reaktio oli aina sama: pyöristyvät silmät, nytkö vasta? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Jälleen kiittelen kirjabloggarien klassikkohaasteen ideaa, jonka ansiosta tähänkin kirjaan tutustuin. Tämä on jo 18. haastekerta, joten ainakin niin monta klassikkoa voin todistetusti sanoa lukeneeni (olen kyllä lukenut niitä ennen blogiaikoja ja salaa senkin aikana). Klassikot säilyvät taidokkuudellaan, koskettavuudellaan ja ajattomuudellaan lukijoiden suosiossa, ja Ruohometsän kansa sisältää vaaditut ominaisuudet. 

Kirja kertoo villikanien laumasta, joka joutuu etsimään uuden asuinpaikan. Kun ihminen uhkaa jyrätä kotikylän, vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa selvitä hengissä. Onko ajankohtaisempaa aihetta kuin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto, maapallon olosuhteiden muuttaminen osalle lajeista kestämättömäksi elää?

Adams ei mene ihan noin pitkälle, mutta lukijan ajatukset menevät, tässä ajassa. Kanien maailmaan kirjailija upottaa lukijan taitavasti ja samastuttavasti. Yhteisö muistuttaa ihmisten yhteiskuntaa: yksilöistä löytyvät sankarit, pelkurit, peesaajat, tukijat, hankalat, sitoutumattomat, uskolliset, tietämättömät ja muut tyyppiesimerkit, joihin niin ihmisiä kuin näköjään kaneja voi jaotella. 

Pähkinä on viisas, kertomuksen pääkani. Hänen toverillaan Viikalla on taito, johon Pähkinä on oppinut luottamaan: Viikka tuntee uhkaavat vaarat etukäteen. Se järkyttyy näystä, jossa yhteisölle käy kehnosti. "Pähkinä, kuuntele nyt mitä minä sanon. Usko jo, meidän päällämme ihan lähellä on jotain kamalaa ja meidän pitää lähteä pois." Pähkinä ei olisi halunnut uskoa Viikkaa, "mutta sitä pelotti olla uskomatta." Siksi hän kertoo näystä myös ylikaniinille, jota asia ei hetkauttanut. 

Siksi Pähkinä joutuu tekemään itse suuren päätöksen. Hän ja Viikka lähtisivät etsimään uutta asuinpaikkaa. He saavat houkuteltua mukaan pienen joukon kaneja, jotka joko hakevat jotain uutta tai vain haluavat seurata Pähkinää ja uskoa Viikan ennusteeseen. Tästä alkaa kirjanmittainen seikkailu, joka vie kanit hurjiin taisteluihin, täpäriin tilanteisiin, vaaroihin ja hienoihin onnistumisiin. Kun ajattelee kanien kokoa ja voimia, kovin suuria maailmanmatkaajia heistä ei sukeudu, mutta mittaluokassaan merkittäviä suoriutujia ja sankareita.

Liikuttavia, hauskoja ja pelottavia tilanteita matkalla syntyy. He muun muassa tutustuvat ällistyttävän sotilaallisesti organisoituun kaniyhteisöön, jota johtaa kenraali Ratamo. Ongelmaksi nousee paitsi hengenvaara Ratamon joukkojen taholta myös naaraiden puute uudessa, toivottavasti vakiintuvassa pakenevien kanien yhteisössä: kaikki mukaan lähteneet olivat koiraita. Miten taata yhteisön tasapaino ja jatkuvuus? Ratamon kylässä - tai armeijassa - naaraita on yli tarpeen. Huima idea houkutella naaraita mukaan johtaa erimielisyyksiin ja verisiin yhteenottoihin. Pähkinän tiimin taistelujohtaja Rautatammi kehottaa Pähkinää ottamaan järjen käpälään ja toteaa:

"Pähkinä, en olisi sen hetken tulevan jolloin joutuisin puhumaan sinua vastaan. Mutta minun on sanottava, että hankkeesi päättyy tuhoisasti. Tiedän kyllä, mitä sinulla on mielessä - laskelmoit, että kenraali Ratamolla ei ole Vatukan tai Viikan veroisia kaniineja. Siinä olet oikeassa - tuskin on. Mutta se ei muuta sitä, ettei kukaan voi viedä sieltä pois naarasjoukkoa."

Hurmaava tarina koskettaa ajankohtaisuudellaan, ikiaikaisuudellaan ja vetävyydellään. Se on seikkailu, kertomus ystävyydestä ja sitoutumisesta, sodasta, rauhasta ja sovittelusta, yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta, yhteisön voimasta ja persoonallisuuksista. Jopa lapsuuden traumojen, hallinnon ja hierarkioiden eri muotoja - autoritäärisestä demokratiaan - ja vammaisuuden teemoja käsitellään. Ja monia muita kanssakäymiseen vaikuttavia asioita. 

Oli surullista havaita kanien jatkuva pelko ja varuillaan olo, niin muiden lajien kuin kanssaeläjien uhkan vuoksi. Tarinassa on paljon taistelua ja väkivaltaa, etenkin loppupuolella, mitä ei ollut mukava lukea. Mutta tajusin, että näin lajit, myös ihmiset, toimivat. Varomme, varaudumme, hyökkäämme ja puolustamme, koska siihen löytyy aina hyvä syy. Miten järjetöntä, oman lajin kesken. 

Kirjailija tuo hienosti esiin kaniuden olemusta, joka on toinen kuin ihmisen. Se näkyy heidän toiminnassaan hykerryttävästi koko kirjassa, mutta muutamia eroja on myös kirjoitettu auki: 

"Kaniinit ovat ihmistä paljon herkempiä tajuamaan oman itsensä ohella kokonaisuuden." "Kaniineilla on omat tapansa ja muodollisuutensa, mutta ihmismittapuilla ne eivät kestä kauan ja niitä on vähän." 

Ymmärrän, ettei kirja ole luontokirja tai eläinopas. Se on silti niin ovelasti laadittu, että katson eri silmällä kaneja ja mietin, että olisi hyvä, jos katsoisimme kaikkia lajeja niiden lähtökohdista, osana luontoa ja maailmaa, jossa ihmislajinkin tulisi pärjätä. Nykyisin ei niin valitettavasti tapahdu, ja se on vakava uhka meidän lajillemme, joka on täysin riippuvainen ympäristöstään, vaikkei halua sitä tunnustaa.

Kenelle: Ajattoman seikkailutarinan ystäville, uljaan kerronnan lumoa kaipaaville, luontokatoa ja lajien selviytymistä miettiville, eläinten ystäville, elämän perustotuuksien etsijöille.

Muualla: Kirjakaapin kummitus luki kirjan aiemmin klassikkohaasteessa ja sanoo tarinaan muodostuvan raastavaa jännitettä. Yöpöydän kirjat -blogisti sanoi kirjan aiheuttaneen sukupolvelleen traumoja. Opettajien Lukufiilis sanoi kirjan olevan sellainen, jonka jokaisen tulisi lukea.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (Watership Down). WSOY 1975. Suomennos Kersti Juva. 

Luin kirjasta vuoden 2018 pehmeäkantisen painoksen kirjastolainana. Elokuva- tai tv-versioita en ole katsonut. 

Kirjablogien klassikkohaaste 18. Haasteen vetäjä: Ankin kirjablogi.

Haastekuva Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Naistenviikkohaaste.

Salainen haaveeni on lukea kaikki Keltaisen kirjaston kirjat. En oikeasti taida siihen kyetä, jo saatavuussyistä, mutta ajatus kiehtoo. Nyt nappasin divarista sarjaa vuodelta 2000.

Jayne Anne Phillipsiltä olen aiemmin lukenut Murhenäytelmän sekä Koneunia. Jälkimmäisestä on kauan (suomennettu 1985), joten sisältöä en muista, mutta muistan hämmentävän tunnelman: tajusin jotenkin, että kyseessä on hieno kirja ja taitava kirjailija mutta en päässyt juttuun sisälle kuin osittain. Suomeksi sanottuna en ymmärtänyt. (Jännä muuten, että monesti kirjasta jää mieleen juuri tunnelma, ei se, mitä kirja käsitteli.)

Kate on muuttanut Mattin kanssa Bostoniin. Samaan taloon muuttaa Katen äiti, joka on kuolemansairas eikä pärjää enää yksin. Kate huolehtii sekä äidistään että tuoreesta vauvastaan. Lisäksi talouteen kuuluvat osan ajasta Mattin kaksi pientä poikaa edellisestä liitosta. Häätkin pitäisi järjestää ja isään - joka erosi Katen äidistä jo aikaa sitten - pitää yhteyttä.

Lapsuudenperhe, oma perhe, uusperhe: toimittaja-kirjailija Katella on äkkiä paljon uusia rooleja. Mutta hän ei stressaa hössöttävästi, kuten tuossa tilanteessa saattaisi, vaan lipuu luontevasti niin äidiksi, äitinsä hoitajaksi kuin äitipuoleksi ja aviovaimoksikin. Paineita ja väsymystä, niitä toki on. Phillips päästää lukijan Katen pään sisään, seuraamaan tämän ajatuksenjuoksua, joka virtaa tapahtumien välissä ja vierellä kuin joki, joskus jopa juonen hukuttaen.

"Hetken joukko ui Katen sumuisissa silmissä kuin nykyaikaisen elämän impressionistinen kuvastuma. Tai ehkä oli vain niin että nykyaikainen elämä oli ikään kuin jatkuvan muutoksen prosessi."

Kirjaa on luettava tarkasti ja hereillä. Vaikka niin tein, ihan kaikkia Katen ajatuksia, joita Philips kuvaa niin muistoina, unina kuin tämänhetkisinä, en tavoita loppuun asti: mutta ymmärrämmekö koskaan aivan täysin toisiamme. Hyvin inhimillistä ja taiten tehtyä tekstiä, joka tarjoaa laajasti tarttumapintaa kenelle tahansa naiselle: kokemuksista löytyy varmasti jotain, joka tuntuu tutulta. Minulle esimerkiksi vanhenevat vanhemmat ja uusperheen asiat.

"Hän oli kerran sanonut Mattille, aikoinaan kun he olivat vasta rakastumassa toisiinsa, että tahtoisi 'tuoda jotakin' poikien elämään, jotakin mitä heillä ei olisi jos he eivät olisi koskaan tulleet tuntemaan häntä." 

Phillips kuvaa kauniisti Katen suhteita vanhempiinsa ja keskinäistä kiintymystä puolin ja toisin. Vauva Alexander jatkaa sukupolvien ketjua, jonka Kate näkee kahdeksikonmuotoisena. Samat asiat toistuvat, ihminen alkaa avuttomuudesta ja hoivantarpeesta ja siihen myös päättyy; käymme jokainen kahdeksikon kiemuraa läpi oman osuutemme verran.

Pysäyttävä ja viisas kirja, vaikkei helpoin luettava. Sitä ihmettelin, että amerikkalaisuudestaan huolimatta tarina tuntui läheiseltä. Elämäntavat saattavat erota, mutta perusasiat eivät.

Kenelle: Äideille ja tyttärille, isojen elämänmuutosten äärellä oleville tai niitä kokeneille, kirjalta haastetta toivoville

Muualla: Kirjavinkkien tiivis arvio. Muualta en löytänyt juuri tätä Phillipsiä - en kuitenkaan epäile etteikö sitä olisi luettu paljonkin, mutta ennen blogien olemassaoloa.

Jayne Anne Philips: Äidin aika. Tammi 2000. Suomennos Kersti Juva. Päällyksen suunnittelu: Markko Taina.

Naistenviikkohaasteeseen sopivaa luettavaa, monen naispolven mitalta. Logo: Tuija Takala, jonka blogi Tuijata toimii viikon emäntänä. Muita naistenviikonpostauksiani tässä.
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aiela 
Anu Kaaja: Leda

Murhenäytelmä

Jälleen kirja, jonka jälkeen piti hetkeksi keksiä muuta tekemistä kuin lukemista, sen verran selkäpiitä kylmäsi. Murhenäytelmä on nimensä mukainen, joka on suorasukainen käännös sisällöstä, alkuperäisnimi (tapahtumapaikan nimi) olisikin ollut suomalaiselle lukijalle käsittämätön.

Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asta Eicher löytää uuden rakkauden kirjeenvaihtopalstalta. Toivo herää: kääntyisikö onni, saisiko nainen miehen rinnalleen ja saisivatko lapsen huolehtivan isäpuolen? Kirjan nimestä jo arvaamme, ettei niin käy. Käy paljon pahemmin.

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alkuvaiheissa ja loppuosa menee sitä selvitellessä, pitää Phillips jännitystä yllä koko tiiliskiven verran. Pahaenteinen, välillä näennäisen rauhallinen ja jopa mystisen unenomainen tunnelma väijyy lukijaa jatkuvasti ja kaappaa huomion loppuun asti.

Tarina perustuu - valitettavasti - tositapahtumiin. Phillipsiin tapahtuma Amerikan pikkukaupungissa vuonna 1931 on tehnyt suuren vaikutuksen, ja hän osaa upeasti kutoa sen ympärille kaunokirjallisen verkon, joka vangitsee. Kauhun tunnelma syntyy suurelta osin faktoista, joita kirjailija esittää: mukana on todellisia valokuvia ja otteita aikansa asiakirjoista ja lehtijutuista.

Asta ei löydä rakkautta, vaan kuoleman. Sama kohtalo odottaa monia muita naisia, joita kirjeystäväherra kosiskelee, rahojen toivossa, kuten käy ilmi. Auervaara-ilmiöstä puhutaan meillä naureskellen, mutta psykopaatteja on ollut ja on edelleen oikeasti olemassa, eikä se naurata. Arvaamattomuus ja täydellinen piittamattomuus muiden tunteista ovat armottomia iskuja niiden kasvoja päin, jotka yrittävät selittää tapahtumia.

Emily yrittää. Hän on lehtinainen, joka tekee tapauksesta juttuja toimeksiantajalleen, mutta jää siihen kiinni enemmän kuin ammattimaisesti kuuluisi. Sinkkunainen löytää uusia puolia itsessään näiden menneiden tapahtumien tai niihin tutustumisen kautta. Tapahtumat muuttavat hänen elämänsä monin tavoin. Jotenkin mystisesti mutta lukijalle täysin ymmärrettävästi hän tuntee syvää yhteyttä kuolleeseen perheeseen, etenkin tytär Annabeliin. Mutta selviävätkö vanhat arvoitukset ja saako syyllinen rangaistuksensa? Mitä jälkeenjääville jää?

Kirja on niin rakenteeltaan kuin tekstiltäänkin taitava ja laadukas, vetävä lukuromaani. Hieno, jännitteinen ja monipolvinen tarina, joka edustaa kunniakkaasti Tammen Keltaista kirjastoa. Toi tunnelmaltaan ja kurjien kohtaloiden ihmisiltään mieleen Oatesin, mutta ei ole niin karu, vaan runsaampi, rönsyävämpi ja maagisempi. Pidin siitä, että erilaisia elementtejä ja langanpäitä on paljon. Pidin myös siitä, että kirjailija muistuttaa meitä siitä, että ennen verkko- ja someaikojakin on osattu käyttää mediaa niin hyvään kuin pahaan. Ja siitä, ettei psykopaatti nettiä tarvitse. Vanhat hyvät ajat eivät olleet pelkästään hyviä.

Muualla: Leena Lumi tuntee Phillipsiä enemmänkin. (Minulle kirja oli kirjailijan ensimmäinen, ja hieman epäilen, etteivät laulavat kaskaat ja soljuvat tajunnanvirrat olisi minun juttuni.)  Mummo matkalla ei viehättynyt, eikä kirja hänen mielestään sovellu Keltaiseen kirjastoon. Ullan mielestä kirja on Phillipsin paras ja toi mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältän ja Alice Hoffmannin Punaisen puutarhan.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä. Tammi 2014. Suomennos Kersti Juva.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Mutta aika... miten aika ensin jämähtääkin paikoilleen ja sitten tekee meille temput. Pidettiin itseämme kypsinä, kun oikeastaan vain turvattiin selustaamme. Kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata. Aika... annapa ajan kulua tarpeeksi, niin parhaitenkin perusteltu päätös näyttää huteralta ja kaikki selviöt häilyviltä."

Tony on jo hyvän matkaa keski-iässä, kun hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet muistelemaan menneitä. Vaikka hän sanookin, ettei ole nostalgia-ihmisiä, hän kuitenkin alkaa selvittää, mitä tapahtui - miksi hän saa oudon muistutuksen lapsuuden ja nuoruuden ystäväpiiristään.

Keskipisteessä on Adrian, erikoinen ja älykäs ystävä, johon yhteydenpito katkesi elämän viedessä toisaalle, kuten nuorena usein käy. Kun Tony palaa vanhoihin tapahtumiin, hän kohtaa samalla henkilökohtaisen keski-iän kriisinsä: ajan kulun oivaltamisen uudella tavalla ja menneisyyden tajuamisen eri silmin. Asiat - ja ihmiset - näyttäytyvät nyt toisenlaisina kuin hän on ne aiemmin kokenut. Niin menneet ystävyydet kuin oma hajonnut avioliitto ja suhde tyttäreen joutuvat  tarkastelun alle, uudelleen arvioitaviksi.

Kirjan pohdiskeleva, hieman salaperäinen sävy on kiehtova. Ja ajan merkitys erityisesti: en usko, että kirja olisi minua puhutellut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta nyt se todella sen tekee. Tonyn tavoin minäkään en ole nostalgia-ihmisiä, joten pystyin hyvin eläytymään hänen tuntemuksiinsa. Uskon, että jokainen käy jollain tavalla vastaavan mietinnän läpi jossain vaiheessa; kuka aiemmin, kuka myöhemmin, kuka kevyemmin ja kuka raskaimman kautta. Aika muistuttaa olemassa olostaan jollain tavalla. Mitä olen tehnyt oikein, mitä väärin? Tonykin olisi todennäköisesti joutunut samaan pohdintaan ilman tarinassa kerrottua alkusysäystäkin, jostain muusta syystä, jonain toisena ajankohtana. Vai olisiko hän elänyt elämänsä loppuun asti "samoilla silmillä", nuoren pojan viattomuudella ja itsekeskeisyydellä?

Yksityiskohdilla on tässä fiksussa kirjassa paljon väliä, ja niitä pohditaan pikkutarkasti, julmastikin. Jännitystä luo muistojen törmäys todellisuuteen, jonka selvittämisessä lukija saa olla mukana. Hieno kuvaus iästä ja muistista, ihmisen ajassa olemisesta.

Tätä onkin luettu paljon! Arviot Kirjainten virrassa, Ilselässä, Rakkaudesta kirjoihin -blogissa, Lukutuuliassa, Sinisen linnan kirjastossa ja monella muulla.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. WSOY Aikamme kertojia. 2012. Suomennos Kersti Juva.