Helsingin kaupungin Nuorisoasiankeskukseen kuuluu nuorten toimintakeskus Happi. Toiminnan yksi osa on nuorten teatteri Narri. Olen käynyt näytöksissä jo useampana vuosikymmenenä 80-luvulta alkaen, sukupolvikin on ehtinyt vaihtua: silloinen seuraamani esiintyjä on nykyisin ohjaajana Auringonlapset-nimisessä teatteriryhmässä.Suosittelen teatterinystäville - ja nuorten ystäville - Narri-vierailua! Sitä intoa, tuoreutta ja raikasta otetta ei laitosteattereista harmi kyllä usein löydy. Niin näyttelijät kuin ohjaajat ovat mukana täysillä ja tunteella, ja se välittyy yleisöön vahvasti.
Viimeisin näkemäni näytelmä, Kimpassa, jatkaa samaa linjaa. Näytelmä perustuu Lukas Moodessonin tuttuun leffaan, omana sovituksenaan. Taitavaa työtä! Ruotsalainen hyvinvointivaltio ja kommuuniasuminen elävät Narrin lavalla - puitteet ovat muuten ihan oikean teatterin kaltaiset stageineen ja katsomoineen, jopa kahvila löytyy Hapen alakerrasta - ja feminismi ja muut ismit vilahtavat silmien edestä monilukuisen henkilögallerian kautta.
Narrin näyttelijät venyvät moneen: nuoret muuntautuvat tarpeen mukaan niin pikkulapsiksi kuin perheestään vastuullisiksi aikuisiksi. Tarinan tuntevat tietävät, että roolit saattavat hieman mennä sekaisin tuossa itseään toteuttavien aikuisten yhteisössä. Lapset voivat olla aikuisia fiksumpia ja ihmissuhteet ovat tärkeitä joka iässä, on kyseessä 13-vuotias vaatekomerossa asuva tyttö tai kunnollinen omakotitaloasuja-svensson, joka paheksuu kommuunia mutta tirkistelee sen nuoria naisia ilokseen.
Hilpeän sivujuonteen tuo näytelmän aikakausi, 1970-luku, jota 13-17-vuotiaat näyttelijät eivät ole itse kokeneet, mutta aikuisemmat katsojat muistavat. Silti idea tuntuu olevan selkeä. Musiikki, tärkeä elementti, on taiten valittu: se noudattaa elokuvan linjaa, mutta toimii näyttämöllä erityisen tehokkaasti, koska tulee katsojaa niin lähelle, kuten koko tarina. Onhan näytelmä elokuvaa huomattavasti intiimimpi kokemus.
Lähden aina Narrin näytöksistä joko nauraen tai itkien tai molempia. Jopa mieheni, joka ei käy senkään vertaa teatterissa kuin minä, oli vaikuttunut. Rohkea ja moderni, sanoi hän, ja hämmästeli roolisuoritusten kypsyyttä.
Kenelle: Teatteria tekeville, teatterissa käyville, nuorten tekemisistä kiinnostuneille, muuten vain fiksua viihdettä hakeville.
Auringonlapset: Kimpassa. Narrin näyttämö, Helsinki. Ohjaus: Laura Mboup. Juliste: Joonatan Porras.
Wayward Pines
Jumitun mieluummin kirjaan kuin telkkariin, joten tv-sarjoista iso osa menee ohi. Nyt on kuitenkin alkanut pari uutta sarjaa, joita houkuttaa seurailla. Outlander liikkuu eri aikatasoissa, mistä aiheesta olen aina pitänyt - ja eka osa vaikutti lupaavalta, vaikka oli kovin lyhyt ensiesittelyksi.
Wayword Pinesia on markkinoitu supersuositun Twin Peaksin kaltaisena, ja luin kirjan ensin, kiitos kustantajan. Kieltämättä koukuttava! Ensimmäinen tv-jakso noudatti tarinaa suurinpiirtein, ja oli tosi hauska bongailla eroja kirjaan. Se menee telkkarijaksoa pidemmälle, joten tiedän nyt enemmän kuin te vain ruutua seuranneet... Ällistyttäviä käänteitä, joita ei olisi voinut etukäteen arvata, voin luvata!
Saa nähdä, miten telkkaritoteutus jatkossa etenee. Ruudussa helposti korostuvat fyysiset piirteet, kuten väkivalta; kirjaa lukiessa ne eivät ole niin päälle hyökkääviä, koska lukijan tajuntaa hallitsevat muutkin ajatuskulut kuin se päällimmäisenä näkyvä - tämä koskee mitä vain kirjaa, ei vain tätä.
Käykö sarjalle kuten Lostille, joka minusta lässähti liian pitkään vatvontaansa, vai tuleeko tästä huippusuosittu jo alussa mainitun sarjan tapaan? Tuskin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä. Twin Peaksin ajoista tv-kulttuuri on pirstaloitunut liikaa, joten Wayward Pines on omillaan. Erinomaisella toteutuksellaan ja näyttelijöillään, tosin. Katson jatkossakin, jos suinkin muistan, jos jaksan valvoa ja jos maltan irrottautua kirjasta.
Kirjana teos on suoraviivainen, simppelin koukuttava ja yllättäen, tv-sarjamainen. Ehkä jopa tehty sitä tarkoitusta varten. Helppoa, lyhyin lausein ja kappalein kirjoitettua iskevää viihdettä, hieman liiankin iskevää, mikä ei palkitse kaunokirjallista lukuelämystä etsivää. Mutta tarkoitukseensa sopivaa, tehokasta ja napakkaa. Multimediaa, tv:n kanssa. Ehkä jatkan tätä kirja/tv-yhdistelmää.
Kenelle: Tv-sarjoihin koukuttuville, helppoa luettavaa hakeville, ruutuviihteen katsojille.
Muualla: Kirjakirpun Jenni tuskin malttaa odottaa jatkoa. Erinomainen romaani, sanoo Annika K.
Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Kustantajan lukukappale, jonka annan kiertoon ensimmäiselle halukkaalle (yv tai kommentti).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti