Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?
"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."
Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.
"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."
Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan.
"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa."
Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?
"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.
Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."
Tekstiä kuljettaa kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.
"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."
Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen.
"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."
Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin.
Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti