Suomi on kuningaskunta,
joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa.
Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja
itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti
sotakorvauksia.
Suomi sen sijaan
kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut
sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja
Markku Veijalainen ahkera mediamies.
Tutunkuuloisia nimiä
vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja
Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson
Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen
Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta.
Kaikkea hallitsee
viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna
sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori
kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään
ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.
Nuori kunkku ei
kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu
virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.
Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä.
Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.
Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.
Tuomas Kyrö: Kunkku.
Siltala 2013.
Taisit sittenkin lopettaa kirjan liian aikaisin...
VastaaPoistaSaattaa hyvin olla niin. Kenties vielä joskus katson Penan tarinan loppuun asti. Aina keskeyttäminen jää harmittamaan itseäkin.
Poista