Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.
Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin.
Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.
Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa
Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin,
Marraskuun murhaavat myrskyt. Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta.
Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.
Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.
Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.
Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan
Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa.
Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis.
Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa.
Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä,
Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä.
Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten
Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.
Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista.
Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin!
Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri.
Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?
Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.
Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena. Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?
Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni.
Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli.
Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa.
Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.)
Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon.
Jutussa mainitut kirjat:
Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025.
JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.
JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.
Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.
Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen.
Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025.
Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025.
