Räinän romaaneista tämä on ensimmäinen lukemani. Se kiinnosti, sillä mitä oikeastaan tiesin isovihasta 1700-luvulla? Sen, että venäläiset pyrkivät miehittämään Suomena tuntemamme ruotsalaisten alueen. (Ja että Topelius kirjoitti aiheesta sadun Koivu ja tähti.)
En tiennyt konkreettisista teoista, joita vainolainen teki ryöstämällä ja tappamalla asukkaita etenkin Pohjanmaalla, jonka itäinen hallitsija oli määrännyt "siivottavaksi" saadakseen suojavyöhykkeen ruotsalaisia vastaan. Silmittömän julmasta, mielipuolisesta väkivallasta tulee mieleen nykyinen Gaza tai Ukraina. Ihmisiä vietiin orjiksi - kuten nimismies Lillbäckin talosta kaikki kolme poikaa - tai kidutettiin mitä julmimmin, uunissa polttamisesta raiskauksiin, jäsenten leikkaamisista pakkaseen jättämisiin. Lapsiakaan ei säälitty. Kansa pakeni piilopirteille ja metsiin, mutta suuri osa ei päässyt verilöylyjä pakoon.
Isovihan aikana ei ollut tiedotusvälineitä avun pyytämiseen eikä ihmisarvoa kunnioitettu, ainakaan kasakoiden joukossa. Ei sillä, että tieto ihmisoikeuksista vaikuttaisi auttavan nykyäänkään, vaikka ihmiskunta kuvittelee olevansa sivistyneempi ja kehittyneempi. Ei ole.
Näin ajattelee yksi tappajista:
"Loppujen lopuksi kuolema on helpotus hakatullekin, sillä samana he eivät enää palaisi. Pelkkä kuoleman lähellä käyminen syö ihmistä. Joka kerta kun ehtii hyväksyä oman kuolemansa, osa sisältä kuolee. Poika on pelännyt henkensä puolesta monesti ja jokaisen kerran jälkeen hän on tuntenut vähäsen tyhjentyneensä. Helpotuksen jälkeen kaikki näyttää hetken kirkkaammalta. Sitten laskeutuu sumu, joka ei poistu."
Päähenkilö on Valpuri, joka pakene veljiensä kanssa venäläisiä näiden hävitettyä heidän kotinsa ja vanhempansa Iissä. Köyhän perheen lapset olivat tottuneet elämään luonnon ehdoilla ja onnistuivat pääsemään pitkälle metsiin ja kankaille. Mutta eivät ilman kärsimyksiä ja uhrauksia.
Kirjailijaa on kehuttu oivasta luonnon kuvauksesta, ja syystä: metsä asujineen, vesistöt ja koko ihmistä ympäröivä maailma ovat kiinteä osa kertomusta, ei erillinen kuvailun kohde, mitä arvostan. Luonnon merkitys olemassaolollemme korostuu ja muistuttaa itsestään luontevasti.
"Leijun niin hiljaa, että yllätän puiden välissä hiipivän mustan ketun. Sen turkki kiiltää kuin hiili. Kettu vilkaisee minua, ei ymmärrä varmaan heti että olen ihminen, kun laahustan rääsyineni eteenpäin. Sitten se pinkaisee loikkivalla laukalla pakoon.
Suot kankaiden välissä käyvät yhä pienemmiksi, kankaat laajemmiksi, kunnes yhden kerran metsä ei enää lakkaa."
Tarina järkyttää ja hiljentää. Ja saa uskon ihmisyyteen jälleen kerran kutistumaan. Räinä kirjoittaa osaavaa, vaikuttavaa suomen kieltä ja yhdistää historiatiedon tunteisiin. Esimerkiksi nimismiehen perheelle ja kohtalolle on olemassa oikea esikuva, ja ainakin osa tapahtumista on ollut todellisuutta. Juuri tänään juttuni julkaisulle on järkyttävän osuva päivä, kun sota Euroopassa näyttää vain laajenevan Venäjän droonihyökkäyksellä Puolaan. Historiaa kannattaa lukea, jotta osaa ennakoida tulevaa. Toivon ja uskon, että myös päättäjät Suomessa, Euroopassa ja muuallakin ymmärtävät tämän.
Kenelle: Historiatietoa hakeville, naapurisuhteita ja sotia pohtiville, väkivaltaa sietäville, luonnon merkitystä miettiville, suomen kielen ilmaisuvoimaa ihaileville, komeaa kerrontaa etsiville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti