Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin.

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feelgood-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan tekijänä yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Kesän kuumimpana hellejaksona luen kirjaa nimeltä Lumihauta. Ei haittaa yhtään pieni viilennys, suorastaan kylmäävyys. On koukuttavia kirjoja, jotka on ahmittava samalta istumalta, se on tuttua, mutta nyt opin, että on niin jännittäviä kirjoja, ettei voi lukea yhteen putkeen. Hyytää liikaa, tarvitsee taukoja. Tämä on sellainen kirja.

Lasitarhasta tuttu jyväskyläläinen rikostutkija Matilda Metso joutuu kovan paikan eteen, kun kaupungissa paljastuu perhesurma. Hän joutuu ottamaan hengähdystauon, jota matkustaa viettämään pohjoiseen, lapsuutensa kylään Angeliin. Adoptiovanhemmat Kerttu ja Paavo ottavat nuoren naisen ilolla vastaan, sillä usein he eivät lastaan tapaa. 

Mutta terävälle Matildalle paljastuu kummallisia seikkoja kotikylästä, omasta sukutaustastakin. Hän pitää yhteyttä kollegaansa Elmoon, joka puolestaan löytää perhesurmaan ratkaisun, mutta jokin asiassa jää vaivaamaan häntä. Sen lisäksi, että Matilda on pyytänyt Elmoa hoitamaan akvaariokalojaan ja kukkiaan poissaolonsa aikana, eivätkä nämä ole rikostutkijan vahvuusalueita. Kuitenkin helpommin hoidettavissa kuin Matildan mutkistuva tilanne poliisina. 

"Grenholm soitti tekniikan paikalle, ja Elmo kävi sillä välin salaa ruokkimassa kalat. Matildan vakavat kasvot välähtelivät hänen mielessään. Ei saatana, Matilda."

Pohjoisen ikiaikaiset uskomukset ja myytit törmäävät tähän päivään Matildan selvitellessä ajatuksiaan Lapissa. On ihmisiä, joille enteet ja henget ovat edelleen todellisuutta. Matilda törmää outoon Ebbá-kulttiin, joka kokoontuu metsässä. Ja miksei kukaan suostu puhumaan Matildalle vanhoista asioista ajalta, kun tämä oli pieni lapsi? 

"- Kaikki selviää vielä, Matilda. Mennyt ja tuleva.
- Niin varmasti. Minä vain mietin, miksi nykynuoret ovat niin kiinnostuneita tästä Ebbásta.
- Tyttö, se johtuu siitä, että asiat toistuvat samanlaisina. Aina vain. Uudelleen ja uudelleen. Ihmiset elävät läpi samoja kohtaloita. Sinäkin, Matilda. Niin se on ollut ajan alusta asti. Mummo vaikeni ja ryysti teetään hiljaisuudessa."

Mutta murhia tapahtuu nykyisyydessä. Kuten tarina hienosti kuvaa, kuolema kulkee tekemässä työtään, keräämässä omiaan, ottamatta kantaa syihin tai siihen, tapahtuuko se erämaassa vai kaupungissa, ja niin Jyväskylän kuin Ivalon poliisille kertyy tutkittavaa. Jos jopa Elmon iho nousee kananlihalle, niin tapahtuu lukijaparallekin - niin ahdistavia käänteitä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia tarina sisältää. Juonta näin jälkeenpäin ajatellen joitakin hienoisia epäuskottavuuksia saattaa olla (missä dekkarissa ei?), mutta ne eivät itse lukemista ja tiheää tunnelmaa haittaa. 

Matildan taustaa omaamattomallekin ovat hänen kokemuksensa jotenkin samastuttavia. Suurin osa ihmisistä lienee kokenut lapsena tai nuorena yksinäisyyden, jopa hylätyksi tulemisen tunteita, tai on aikuisena äkkiä muistanut vanhoja kokemuksia, jotka nousevat hämmentävästi pintaan. Malmstedt käyttää psykologiaa taitavasti. Samoin uskomuksia ajalta ennen kristinuskoa ja pohjoista luontoa.  

Tuire Malmstedt kirjoittaa piinaavan jännittävästi ja vie vauhdikkaasti hämäten juonen yllätykselliseen loppuunsa saakka. Dekkarikirjallisuutta tehokkaimmillaan.  

Kenelle: Dekkarifaneille, pohjoisen ystäville, psykologisten trillereiden ahmijoille. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka: Malmstedt on punonut koukuttavan juonikuvion, joka pitää tiiviisti otteessaan. 

Tuire Malmstedt: Lumihauta. Aula 2022. Kansi Tuomo Parikka.

Jännitettävää ja matkustelua

Lasitarha aloittaa uuden sarjan, joka kertoo rikostutkijoiden Elmo Vauramo ja Matilda Metso tutkimista rikoksista Jyväskylän seudulla, jonne Elmo muuttaa Helsingin rikospoliisista uuteen työpaikkaansa. Se heittää lukijan heti syvään päätyyn pahimmalla mahdollisella tapauksella, lapsen katoamisella. 

Eikä vain yhden lapsen, vaan useamman, käy ilmi. Lilja etsii yhä poikaansa, joka on kadonnut ja julistettu kuolleeksi jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei voi uskoa tämän menehtyneen - tai ainakin haluaa pitää tapauksen esillä ja puhua siitä ammoisten asianosaisten kanssa. Jos joku muistaisi vielä jotain tärkeää...

Dekkari on laadittu taitavasti lajin taiteen sääntöjen mukaan, jännitys pysyy hienosti yllä ja kasvaa. Suorastaan karmealla tavalla. Henkilöt ovat eläviä: mukavaa, että pääosassa ei ole vanheneva miestutkija ura- ja terveysongelmineen, vaan nuorehko Elmo, jolla on tietysti omat kuvionsa muun muassa naismaailmassa. Matilda jää toistaiseksi hieman vieraammaksi, mutta on persoonaltaan kiinnostava. Siinä on nainen, joka ei turhia lörpöttele!

Lilja tulee tutuksi, sydäntäsärkevästi. Hän on menettänyt pojan lisäksi myös kuulonsa ja miehensäkin, Leosta ei ole enää seuralaiseksi. Paras ystävä Vivian toimii Liljan tulkkina ja tukijana, kun nainen tapaa poikansa katoamisesta ehkä jotain tietäviä henkilöitä, mikä ei lukijasta tunnu kovin turvalliselta.

Tyylikäs ja vetävä dekkari, sitä lajia, joka kantaa jälleen hyvää viestiä suomalaisesta kirjallisesta osaamisesta - se pärjää mille ja missä vain. Luin muuten myös ruotsalaisen Anna Janssonin dekkarin Katoavat jäljet, jossa on sama aihe, paitsi että siinä tutkija Kristoffer Bark yrittää selvittää oman tyttärensä katoamista. Vetävä sekin on, mutta hieman sekavampi kummallisine (hieman epäuskottavine) yhteensattumineen; tosin loppuratkaisu onnistuu yllättämään.

Kumpikaan dekkareista ei kuvaa verta ja väkivaltaa, vaan porautuu enemmän ihmissuhteisiin ja ihmismieleen, mitä arvostan. Sain kirjan kustantajalta.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. Kansi Tuomo Parikka.

- - -

Heikki Valkamaan ei voi olla törmäämättä, jos yhtään seuraa Ylen kanavia: etenkin Tokion olympialaisten aikaan saimme nautittavia päivityksiä japanilaisesta elämänmenosta. Oli Yleltä niin oikea veto lähettää juuri tämä Japanin-asiantuntija paikan päälle! 

Uusin dekkari Yakuzan kosto kertoo japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sitä en tiedä (en ehkä haluakaan tietää), miten aihepiiri suhtautuu todellisuuteen, mutta muut maasta kertovat osuudet ovat uskoakseni faktaa. Niin avartavaa kurkata toiseen todellisuuteen, jota Valkama esittelee sulavasti ja vankalla tietämyksellä. 

Juoni ei ole ylitsepursuvan yllätyksellinen, paljon kuollaan - etenkin alku on tappamista täynnä niin, että silmissä vilisi ruumiita kuin räväkimmissä toimintaleffoissa - mutta juuri tuo "muu" kiehtoo. Ja suomalainen kokki Riku Mäki, joka on perustanut ravintolan Tokioon! Miehen suuri haave on toteutunut, ja nyt olisi aika rauhoittua ja perehtyä entistä syvemmin japanilaiseen ruokakulttuurin vuoden kymmenine ruokasesonkeineen (niitä on tarkemmin sanoen 74), jos olosuhteet sallisivat. Hänen poliisiystävänsä Matsuzaka on mukana kuvioissa, tai Riku hänen, miten vain: ystävyys tuo lämmintä ulottuvuutta tapahtumiin. Romantiikkaakaan ei tarinassa unohdeta, ja aikamoisia yllätyksiäkin sittemmin seuraa, kun rivakasti etenevää juonta loppuun saakka seurailee.

Hyvin vetää, sekä kirjailija että kirja. Riku Mäki on jo tuttu aiemmista kolmesta Valkaman dekkarista, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Sopii niin ruuan, Japanin kuin toiminnan ystäville. 

Heikki Valkama: Yakuzan kosto. Tammi 2021. Kansi Markko Taina.

- - -

Kesän mökkeily- ja perhetohinoissa lukeminen on pätkittäistä ja tapahtuu minulla yleensä yöllä puhkiväsyneenä: siksi on jopa vaikea muistaa, mitä on tullut luettua, vaikka valikoima on ollut "helppoa" juonellista tavaraa (juuri edellä mainitusta syystä). Sellaisen havainnon olin tekevinäni, että monet uutuuskirjoista jännitysosastolla kertovat matkustamisesta, lieneekö syy korona-ajan kotona kökkimisen. Vai valitsenko tiedostamatta sellaisia? Oletko huomannut samaa?

Clare Mackintosh kertoo matkasta, jolle lentoemäntä Mina itsensä järjestää päästäkseen karkuun ongelmia kotona. Kyseessä on ensimmäinen suora lento Lontoosta Sydneyyn, ja se saa paljon mediahuomiota sekä julkkismatkustajia. Mutta pian menee pieleen niin PR-mielessä kuin muutenkin, kone kaapataan. Mina on tiiviisti mukana alusta loppuun, pakotettuna tosin, sillä naista kiristetään uhkaamalla hänen 5-vuotiaan tyttärensä henkeä, jos nainen ei suostu yhteistyöhön. Pelastaako satoja matkustajia vai oma lapsi, kas siinä pulma. 

Kiinnostava kulma on myös adoptio, joka Minan tapauksessa on ollut haastavaa. Avioliitossakin on hankaluuksia, joten on ymmärrettävää, että Mina pakenee työhön, jossa tavallisesti viihtyy, vaikka mies on vastakarvaan. Mutta juuri tämä lento olisi ehkä saanut jäädä väliin. 

MacIntoshin kirjat koukuttavat tehokkaasti niin, että kesken ei voisi kuvitellakaan jättävänsä. Tästä jäi jopa muistijälki, joka tuskin kuitenkaan kantaa siihen päivään saakka, kun itse ehkä saa joskus taas lähteä lentomatkalle. 

Clare Mackintosh. Panttivanki. Gummerus 2021. Suomennos Marja Luoma. 

- - -

Pauliina Suden Seireeni ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Onneksi luin sen vihdoin, sillä viihdyin mainiosti sen kanssa, vaikken mielelläni risteilylle lähtisikään. Oli silti kiinnostavaa kuulla, millaisia ovat todelliset luksusristeilyt. Nyt ei puhuta tallinkeista eikä siljoista, vaan ökymatkailusta Välimerellä paatissa, jossa on 5 000 vaativaa matkustajaa. Laivalla on omat koripallokentät, leffateatterit, kaikki mahdolliset viihtymisen ja hemmottelun palvelut, mikä edellyttää tietysti valtavan määrän henkilöstöä.

Suomalaiset sisarukset Leia ja Ripsa lähtevät mukaan risteilylle Barcelonasta. Kyse ei ole tyttöjen bailausmatkasta - vaikka Ripsa kyllä parhaansa yrittää homman tähän kääntää - vaan aikuisten ja äitien reissusta, jossa on tarkoitus myös katsella maisemia ja historiallisia kohteita satamissa matkan varrella, kuten Pompeijia, jonka näkemisestä Leia on haaveillut. Leian sosiaalinen omatunto kolkuttaa herkästi, eikä hän voi hyvällä mielellä katsella henkilöstön orjamaista aherrusta. Järkytystä herättävät myös uutiset Välimerellä turvattomina seilaavista pakolaisista. Toimen naisena hän pyrkii saamaan niin henkilökunnan kuin pakolaisten huonoa kohtelua tietoonsa ja julki, ja joutuu napit vastakkain laivayhtiön kanssa. Sen intressit kun ovat täysin toisenlaiset. 

Alussa unohdin lukevani dekkaria ja tuudittauduin mukavaan reissuun naisten kanssa. Juhlimista, flirttiä, övereitä laivan tarjoomuksia... kunnes alkaa tapahtua. Vyöry kasvaa, jännitys tiivistyy ja juoni tihenee, toden totta, aivan loppuun saakka! Saattaa olla, että tämän jälkeen mieli tekee risteilylle entistä vähemmän. Ahdistusta aiheuttavat paitsi jännärimäiset tapahtumat myös tieto siitä, että todellisuus on monessa kohtaa läsnä. Mukavuuslipun alla työolot voivat olla surkeat, ja vielä surkeampaa on ihmissalakuljettajien uhreilla. Leian puheet oikeudenmukaisuudesta ja riistosta ovat asiaa, ja sitä puolta on vähintäänkin riittävästi - kyse on sentään viihdekirjasta - mutta pointit tulevat selviksi ja tehokkaasti tunnetasolle saakka. 

Mutta seikkailusta on kyse, ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista. Henkilöt ovat uskottavia, ja heistä kuoriutuu mielenkiintoisesti uusia piirteitä pitkin matkaa. Toivottelen hyvää risteilyä sinullekin!
 

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. Kansi Timo Numminen. 

- - -

Risteilystä on kirjoittanut myös ruotsalainen Mats Strandberg. Osuvasti nimetyn kirjan, Risteily, (Like 2016, suomennos Stella Vuoma) luin jo aiemmin, mutta siitä ei mieleen kuitenkaan paljon jäänyt. Väkivaltaa piisasi.  

Ruth Ware on sijoittanut suljetun paikan arvoituksen kirjaansa Nainen hytissä 10 (Otava 2017, suomennos Terhi Kuusisto. Hypistelin tätä joskus, mutten suoraan sanoen muista siitä mitään. Mahdoinko edes lukea, tuskin ainakaan loppuun asti. Kun katson kirjabloggareiden juttuja, jotain kelloja soittaa lainattu ripsiväri ja risteilijä Aurora Borealis, jolla matkalle päässyt tiedottajanainen näkee jotain outoa.

Vesille vie myös saksalainen Sebastian Fitzeck kirjallaan Matkustaja 23 (Bazar 2021, suomennos Sanna van Leeuwen). Kirsin kirjanurkka kuvaa kirjaa niin hyytävästi, että painajaisten pelossa jätän tämän suosiolla väliin. Psykopaattista, iljettävää... Huh!

Taidan jättää jännittävän mutta hajanaisen mielikuvittelumatkailun toistaiseksi ja siirtyä perusromaaneihin kesämoodin jälkeen. Ensimmäinen syksyn uutuus nimittäin putkahti juuri postilaatikosta, joten tästä se lähtee, kirjasyksy 2021. Hyvää sellaista myös sinulle!