Frankfurtin kirjamessut, osa 1

Terveisiä Frankfurtista! Aloitan raportoinnin vaatimattomasti puitteista: Frankfurtin kirjamessut ovat maailman suurimmat kirjamessut, joissa vierailee vuosittain noin 300 000 kävijää, joista reilusti yli puolet kirja-alan ammattilaisia.

Näytteilleasettajia on noin 7 000 yli sadasta maasta. Viime vuonna tilaisuuteen akkreditoitui 9 300 median edustajaa, joista tuhat bloggaajia (kirjoitushetkellä luvut ovat vielä 2013 lukuja).

Messuhallien pinta-ala on 170 000 neliötä. Vertailun vuoksi: Helsingin kirjamessujen laajuus on vajaat 7 000 neliötä, kävijöitä 80 000 ja median edustajia vajaa tuhat.

Halleja on 7 (vrt. Helsingissä 1)

Ja ulkotilat päälle.

Mittakaava Frankfurtissa on siis valtava, lähes käsittämätön - jos löin teitä luvuilla päähän pam-pam-pam, siltä se tuntui paikan päälläkin. Päätä huimasi ja jalkoja kivisti jo ensimmäisen paikallaolopäivän, tiistain, jälkeen, jolloin saavuimme kirjoinemme asettelemaan niitä Suomen osaston hyllyyn. Tietysti piti kurkkia heti myös, mitä muista tiloista löytyy.

Laufebandit auttavat väsynyttä messukävelijää.

Pienkustantajaystäväni kirjat olivat esillä messuilla pienkustantajien yhteisseinämällä Suomen osastolla.
Pääsin mukaan, koska olen autellut kyseistä kustantajaa muutenkin, talkoohengessä kuten nytkin. Draamatyö-yritys kustantaa teatteripedagogiikan ja ilmaisutaidon oppikirjoja, joita on julkaistu suomen lisäksi ruotsiksi, englanniksi ja tietysti saksaksi.

Toisin kuin kotoiset messumme, Frankfurt Buchmesse ei ole kirjojen myyntitapahtuma, vaan maailman suurin kirjojen käännösoikeuksien osto- ja myyntitapahtuma. Siellä ei siis keskitytä yksittäisten kirjojen myyntiin, vaan kauppaa käydään kustantajien kesken. Kuluttajat pääsevät messuille viisipäiväisestä tapahtumasta vain kahtena viimeisenä, jolloin myös kirjakasseja pääsee täyttelemään.

Finnland. Cool.

Kuten tiedämme, Suomi oli messujen tämän vuoden teemamaa. Filin, kirjamessuorganisaation ja muiden tahojen markkinointityö näytti kävijän silmiin erittäin onnistuneelta. Se oli näkyvää, linjakasta ja tyylikästä. Kun astuin junasta Frankfurtin asemalla, nämä avautuivat heti silmien eteen:

 


Teemamaana olo on vaatinut Fililtä työtä jo vuosia. Se on kaikkien aikojen kallein ja suurin kulttuurin valtiollinen vientihanke. Lopullliset tulokset nähdään vasta tulevaisuudessa, kun suomalainen kirjallisuus etabloituu Euroopan markkinoille toden teolla (sanon kun eikä jos). Mutta jo messujen alkuun mennessä hanke oli tuottanut markkinoille jo yli 130 saksannosta, kun normaali saksannosten vuositahti on ollut 30 - 40 kpl.

Paviljongissa, teemamaan kunniatilassa (2 700 neliötä) Forum-hallissa sitten reviteltiin. Aalto-yliopiston opiskelijat olivat suunnitelleet tilat (myös Suomen messuosastojen), ja upealta näytti. Tilan keskellä suuressa kirjaympyrässä oli esillä 900 saksannettua suomalaiskirjaa, alkaen Alvar Aalto -kirjoista aina Westöhön asti.

Myös muut esitystilat olivat ympyröinä: kävijä sai raaputtaa runon (lyijykynällä valkoiselle paperille pöydän pintaan kaiverretuista teksteistä) tai luoda oman aivorunonsa päähän asetetun häkkyrän kautta. Häkkyrä "luki" aivosähkökäyrää ja heijasti tuotoksena runon seinälle. Hauskoja ideoita, brain poetryyn oli koko ajan jonoa. Tietysti tein oman runoni, jonka sai tulosteena mukaan muistoksi.

Tilassa oli kaksi eri näyttämöä; Cafe, jossa keskusteltiin suomalaisesta kirjallisuudesta ja suomalaisuudesta muutenkin, samalla kun kävijät saattoivat istua Finnish Design -tuolilla ja nauttia kahvilan tarjoiluista (kyllä, myös Lapin Kultaa oli myytävänä). Paikalla oli myös pop-up-shop, jossa myytiin Suomi-tavaraa; Muumi-aiheita, Helsinki-postikortteja, käsitöitä.

Eräs esitys kuvaili suomalaista designia. Hämmästyin hieman kuullessani, että Suomessa on kaikissa kotitalouksissa puinen veitsi, jota käytetään kaikkeen levitykseen; marmeladia ja voita levitetään samalla välineellä, kuulemma suomalainen tapa. Mutta hei, eksotiikkaa täytyy tarjota. Pudonneista poronsarvista alkaen sitä nähtiinkin, mutta moderniin ja rennon itseironiseen tapaan, mikä oli hieno veto - tämä asenne kuulsi läpi koko messunäkyvyyden.

Toisessa esitystilassa (Cool-stage alla) pääosin kirjailijat esittelivät kirjojaan haastateltavina. Sofi Oksanen veti tilan täyteen, mutta muillekin, joita ehdin katsoa, riitti mukavasti katsojia. Esimerkiksi Katja Kettu kiinnosti, samoin Emmi Itäranta. Huippua: Kätilön käännösoikeudet on myyty 15 maahan, Teemestarin kirjan 14:ään!

Haastattelut erosivat suomalaisista messuhaastatteluista siten, että haastattelija puhui kirjailijaa enemmän. Hän esitteli kirjan, kertoi kirjailijan taustasta ja kyseessä olevasta kirjasta sekä omia tunnelmiaan ja ajatuksiaan siitä. Kirjasta luettiin pätkä sekä suomeksi (kirjailija) että saksaksi (haastattelija). Tarjolla oli simultaanitulkkaus niin kuulijoille kuin haastateltavillekin eli kirjailija saattoi halutessaan puhua suomea, saksankieli kun harvalta taipuu.

Markus Nummi (oik.) ja Kiinalainen puutarha

Sofi Oksanen

Yhteensä paviljongissa oli huikeat 120 esitystä viidessä päivässä. Erityismaininta Roman Schatzille, joka huhki Suomea esille todella ahkerasti. Hän on muuten myös mainion Finnland.Cool-sloganin keksijä. Cool-teeman alle mahtuu niin pakkasta kuin kansanluonnetta ja kliseitä, joista viimemainituilla Schatz hauskutti kuulijoitaan saksalaisella eli yleisöön iskevällä huumorillaan; juonti-, nainti- ja saunatavat ja muun muassa suomalaisten nimien muodostuminen esiteltiin (luontosanoista tyyliin Saarikoski).

Paviljongin alapuolella toimi Suomi-ravintola, jossa tarjoiltiin muun muassa sieniruokia ja punajuurisalaattia sekä tietysti poronkäristystä.

Mikä Suomessa ja Suomea kiinnostaa?

Saksassa tiedetään, että suomalaiset ovat lukukansaa - täällä kustannetaan kirjoja eniten henkilöä kohti Euroopassa. Konkarikävijät kertoivat, että kaikkialla kysyttiin ensimmäiseksi Suomen kirjastolaitoksesta. Myös koulutusasiat kiinnostivat: huippustaramme tässä oli Pasi Sahlberg.

Kaunon puolelta kuulemma haettiin etenkin suomalaisia räväköitä naiskirjailijoita, sota-aiheita, nuorten aikuisten kirjoja ja fantasiaa. Luontoaihe ei kuulemma vedä. Käännösoikeuksien myynnistä ovat tiedottaneet jo ilahduttavan monet kustantamot. Mutta kaikesta emme vielä tiedä; uskon, että pohjatyötä on tehty moninkertainen määrä julkitulleisiin verrattuna.

Paljastan teille nyt kaikkein pyhimmän. Tämä on Se Paikka, jossa tehdään suurimmat diilit, jossa turvatoimet ovat tiukimmat, jonne pääsee vain tapaamisen etukäteen sopimalla, jossa työskentelevät maailman huippukirja-agentit ja kustantajat. Hesarissa on juttu tästä työstä. Ja tältä se näytti:

Eihän sieltä mitään näy, kun sisälle ei päässyt eivätkä messut kuvanottovaiheessa vielä edes olleet avautuneet (tosin ovenvartijat olivat jo paikalla). Mutta tuolla sermien takana He istuivat. Ja kunnioittavasti totesimme, että paikka oli varustettu punaisella matolla.

Teemamaahankkeesta tarkemmin Filin sivuilta.

Oma messuraportointini jatkuu lähipäivinä.

Osa 2

Lähteet: Helsingin Sanomat, FILI, messuilla paikalla olleet.

Tuulen vihat

Jos Kymmenen onnen Anna oli sinun kirjasi, sitä on myös Tuulen vihat. Kirja vyöryttää lukijan silmien eteen 1100-luvun suomalaisen perheen arjen, joka koostui ravinnonhankinnasta ja suojan varmistamisesta. Peltojen ja metsien saaliita kerättiin, jalostettiin, säilöttiin ja myytiinkin, jotta saatiin suolaa ja tarvekaluja.

Kertte on tarmokas nuori tyttö, josta kasvaa nainen ja emäntä taloon, jonka ensimmäinen emäntä, Kerten äiti, on kuollut aikoja sitten. Isä on itsevaltias, veli Sule sairaalloinen ja näkyjen näkijä. Isän uuden liiton myötä perhe kasvaa, ja tupaa asuvat myös vanha Uvanta Ahto-poikansa kanssa. Kertte on fiksu, ja näkee paljon sellaista, mitä muut eivät näe, myös henkiä. Fiksuna hän ei tästä huutele.

Tyttö imee tietoa kuin nykyajan lapset netinkäyttötaitoja. Metsän Marjatta täytyy pitää hyvällä tuulella, samoin muut luonnonhaltiat. Tuulen vihat ja muut kirot pidetään loitolla, ja sairauden iskiessä löytyy sopiva rohto ja loitsu. Enteistä pidetään tarkkaa lukua, ja vuodenaikojen vaihtuessa ja muissa käänteissä on omat rituaalinsa, joita Havaste kuvaa tarkasti. Syntymä ja kuolema, pariutuminen ja vietit ovat vahvasti läsnä. Lapset näkevät jo pieninä, kuinka eläimet yhtyvät ja kuinka synnytys tapahtuu.

Kertestä kasvaa tietäväinen nuori nainen ja viisaskin, mutta aina hän ei ymmärrä miesten ja naisten epätasa-arvoista kohtelua. Miksi miehet saavat käydä pitkillä metsästysmatkoilla, mutta naiset eivät saisi edes opetella ampumaan jousella? Hauska ajatus: olisiko tosiaan jo tuolloin ollut nainen, joka olisi kyseenalaistanut vallitsevan järjestyksen, jota vasta viime aikoina on saatu hieman purettua?

Kun isä sairastuu, on aika saada isäntä taloon ja Kertelle mies. Senkin hän hoitaa itse, toisin kuin ajan tapa on. Markkinat ovat kohokohtia; niihin pääsevät vain harvat. Kerten on pakko mennä, koska miestä ei isän ja veljen sairastuttua ole. Hän näkee vilahduksen suuremmasta maailmasta, ja oivaltaa, että paljon ihmisiä asuu ja elää myös muualla.

Onnekseen Kertte löytää hyvän miehen, kiivaan ja voimakkaan. Larri alkaa hoitaa isännän töitä mielikseen ja liikkuu paljon metsästysmatkoilla miesten tapaan. Erään matkan aikana tupaan tulee vieraita: Piispa Henriikkiä kuljettavat miehet yöpyvät mökissä, kohtalokkain seurauksin, sekä Kerten että Larrin kannalta. Kun vielä tiedämme senkin, että Larrilla oli ärrävika...

Kirja on sekoitus historiaa, romantista seikkailua ja tietokirjaa, painotus viimeisellä. Tuhannen vuoden takaiset tavat ja taiat tulevat lukijalle tutuiksi: kirja selittää seikkaperäisesti niin kalastus- ja metsästysmenetelmät, kankaan ja vaatteiden teon, korien punomisen ja monta muuta askaretta.

Kirjan lopussa on luettelo enteistä ja uskomuksista, josta voi vielä tarkistaa, jos lukiessa jäi mietityttämään - hyvää palvelua lukijalle, siitä kiitos.

Itse tarina ei nouse kovin koskettavaksi, osin runsaiden faktayksityiskohtien vuoksi, jotka estävät tunnelman nostatuksen jännityksen pyörteissä ja palauttavat "arkeen". Toisaalta rakenne on kirjalle vain eduksi, sillä näin siitä saa paljon tietoa, tarinalla höystettynä. Sujuva, helppo ja nopea luettava se on, ja ehdottomasti kiinnostavin anti on kuvitella esi-isiä tuohon aikaan. Tämä on meidän jokaisen historiaa, jota Havaste on hienosti koonnut ja tarjoillut kenen tahansa ulottuville. Kunnioitan tuota työtä. Juuret ovat tärkeät, ja nyt itselläkin paljon paremmin hallussa, kiitos Havasteen.

Muualla aiemmin: Karoliinaa kiinnosti enemmän Kerten tarina kuin Larrin, vaikka vain jälkimmäinen jäi historiaan. Tosin Marian mukaan myös Kertte mainitaan historiankirjoissa.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi teemme kimppapostauksen. Kirjan ovat lukeneet kanssani täsmälleen samaan aikaan, 10.10. klo 10, bloggauksensa julkistavat Tuija, Erja, Ulla, Minna ja Jonna. Jännä nähdä, mitä he mahtavat kirjasta sanoa. Blogilista tässä:

http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/

Kenelle? Menneisyyden arkea kuvitteleville, romantikoille, käsityöläisille, suomalaisista perinteistä ja juurista kiinnostuneille.

Paula Havaste. Tuulen vihat. Gummerus 2014. Kansi: Eevaliina Rusanen.

Graniittimies

Hiihtämällä lähtivät Klara ja Ilja piskuisesta Suomesta uutta maailmaa rakentamaan Petrogradiin, kun puolue antoi luvan tulla. Kommunismin aatteelle omistautuneita ihmisiä tarvittiin 1920-luvulla, sillä tekemistä oli paljon. Isä Lenin loisti aurinkona ja kuvana seinällä, kun toiveikkaat, vahvat nuoret tarttuivat toimeen luodakseen itselleen ja jälkeläisilleen kultaisen maan, jonka hedelmät ruokkisivat kaikki kylläisiksi, jossa siisteys ja rauha vallitsisivat ja sivistys ja selkeys pitäisivät kansan onnellisena.

Mutta alusta oli aloitettava. Valtava kaupunki piti oppia tuntemaan - Klara ei edes tiennyt, ettei sen vettä voi keittämättä juoda. Nälkä, lika ja taudit tulivat tutuiksi, mutta sinnikkäästi pariskunta ystävineen taisteli, opetteli selviytymistä ja kieltä.

"Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti. Se hylki kaikkia."

Pahinta oli katsoa orpolasten suurta määrää ja surkeaa oloa; viemäreissä ja kosteissa kellareissa majailivat kuin rotat. Klaran työksi muodostui lasten valistus ja hoito. Viisaan Klaran, joka näki nopeasti valtavan urakan, ehkä sen mahdottomuudenkin, mutta teki silti työtä kaikin voimin.

"Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui."

Kirja on ensisijaisesti Klaran tarina. Konemestari Iljasta kasvaa mahtimies puolueessa, hän on paljon poissa. Klara hoitaa kotia ja suururakkaansa lasten parissa, ystäviensä, toisten idealistien kanssa. Mutta miten muualta tullut voisi ikinä ymmärtää, auttaa, muuttaa asioita?

"Ymmärsimme, että emme voineet neuvoa oikopolkua uuteen maailmaan ihmisille, jotka olivat vuosisatoja eläneet omalla tavallaan."

Pikkuhiljaa hän juurtuu kaupunkiin, saa perheen. Käytännölllisenä ihmisenä hän ei tavoittele kuita taivailta, ja siksi sopeutuu siihen, mitä on, nauttii siitä, mitä on.

Kaiken niukkuus ja vähäiset eväät muutokseen tuodaan esille. Myös ihmisten omat pyrkimykset: kuka hamusi valtaa, kuka hyväntekemistä, kuka taiteentekoa, kuka muuta kaunista. Kaikki kuitenkin tarvitsivat turvaa ja rakkautta, mutta sitä ei jaettu tasamitalla, useimmille ei ollenkaan.

Kähkönen on kirjoittanut jälleen hienon, vahvan ja monipolvisen tarinan, jonka vire on surullisenhaikea. Politiikan laineet lyövät henkilökohtaisen yli, mutta tarina keskittyy henkilöihin. Murheellista luettavaa, kun tiedämme heidän työnsä tulokset, mutta kertomus on vaikuttava ja koskettava. Se yhtyy niin Kähkösen aiempaan tuotantoon kuin historiaan isossa mittakaavassa, eikä jää siksi vain tämän kirjan tarinaksi. Joka on ehkä liiankin kaunis loppuosastaan; Stalinin hirmuhallintoa ei suoraan mainita, vaan se kuvataan lähes viitteellisesti tai vain nopeasti koskettaen. Iljakin vain "hävisi". Ystävät hajoavat kuka minnekin. Konkretiaakin on: yksi jää heittelemään multaa ja kalkkia ruumiiden ylle. Toisaalta, ajankuvaan kuului, ettei asioita saa sanoa ääneen.

Slaavilaista henkeä, haikeutta ja melankoliaa Kähkönen on onnistunut luomaan. Lopussa hän solmii lankoja yhteen ja jopa antaa henkilöidensä muistella menneitä, mutta jos historiallisia taustoja ei yhtään ennestään tuntisi, jäisi paljon epäselvää. Siksi loppuosa jätti hieman ihmettelevän olon. Erikoista - mutta lukijan kannalta myönteistä - ajankuvaukselle on se, että Klara oli onnellinen, jollain tavoin. Pelkkää kurjuutta Kähkönen ei siis mielestäni esittele, vaikka aiheesta voisi niin luulla.

Olen lukenut Kähköseltä vain Hietakehdon, mutta tietävämmät sanovat Graniittimiehen kirjan olevan hänelle uudenlainen aluevaltaus: minä-kerronta, aika ja paikka sekä ilmeisesti myös rakenne ja tunnelma ovat uutta. Hienosti hän tämän toteuttaa, joten ilmeisen muuntautumis- ja uudistumiskykyinen kirjailija on. Eikä tällaista kirjaa voisi kirjoittaa henkilö, jolla ei ole runsaasti kokemusta, näkemystä ja taustatietoa.

Yhteys todellisuuteen: Kerroin kirjasta äidilleni, joka sanoi tunteneensa juuri vastaavan pariskunnan. He olivat muuttaneet suurin toivein rajan taakse. Mauno Koivisto myönsi monelle luvan 1980-luvulla palata, myös heille. Äidin mukaan he eivät koskaan suostuneet kertomaan, mitä siellä tapahtui - muuta kuin sen, että siitä ei voi puhua ja että kotiin Suomeen palatessaan he pääsivät paratiisiin. Pariskunta eli vielä muutaman vuosikymmenen tämän jälkeen.

Muualla: Jaana kuvaa kirjan yhteyksiä Kähkösen aiempaan tuotantoon. Kirjojen kamarin Katjalta löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin. Tuija kuvaa kirjailijan monimuotoisia metaforia, aineslonkeroita, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Myös minä muistelin Antti Tuuria; oliko se Ikitie, jossa kolhoosia rakennettiin? Siinä oltiin vielä synkemmissä tunnelmissa. Ja kuulin, että tulollaan olisi myös erään toisen huippukirjailijattaren teos samasta ajasta ja aiheesta - Katja Ketulta. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Kenelle: Historian havinaa hakeville, suomalaisuutta miettiville, itänaapuria pohtiville, hyvän proosan ystäville.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014.

Yö nielee päivät

Kun olin lukenut tätä kirjaa hetken, ajattelin, että Sahlberg on ehkä nero. Lisäksi hän nykyään tehtailee tiiliskiviä: loistelias Herodes on painavaa tavaraa kaikin tavoin, ja tämä uutukainenkin sisältää yli 600 sivua nautinnollista tekstiä. Älä pelästy sivumäärää tai synkkää kantta - lukeminen ei silti ole vaikeaa, vaan herkkua laadukkaan, runsaan tekstin ystäville.

Ollaan Göteborgissa 70-luvulta alkaen aina 2000-luvulle asti. Alussa suomalaisia muuttaa Ruotsiin sankoin joukoin, kun vakituinen työpaikka ja oma Volvo siintää haaveissa. Sinne muuttaa myös Jakobsson. tuo ihmisgorilla, joka jo valtavan kokonsa avulla jo herättää kunnioitusta ja pelkoa siellä, minne sattuukin kuljeksimaan.

Sattuu kuljeksimaan piireihin, joissa harrastetaan päivänvaloa kestämätöntä liiketoimintaa. Koska on muitakin keinoja rikastua kuin tehdä tehtaalla kahdeksasta neljään. Ystäväksi ja liikekumppaniksi tarjoutuva näpsäkännokkela Robban näkee silmänräpäyksessä mahdollisuudet, ja kumppanuudesta muodostuu molempia osapuolia hyödyttävä.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää työtä. Myös kivikasvoinen jättimiehemme on inhimillinen ja kaipaa rakkautta. Ja hän löytää Siirin, tai paremminkin Siiri hänet. Lounasravintolan pitäjänä Siiri on yrittäjähenkinen käytännön ihminen ja arvostaa toista samanlaista. Turvallisuutta, jota Jakobssonin laaja hartianseutu hänelle tuo. Se ei kuitenkaan ihan riitä, kuten tulemme huomaamaan. Siiri hukkuu pulloon. Lopullisesti Jakobssonin ei kuitenkaan tarvitse elää yksin. Hän saa perheen ja viisaan Aune-vaimon, vaikka aina tunteekin olonsa ulkopuoliseksi. Hän ei vain ihan ole inessä, missään. Siirtolaisen perusongelma?

"Jakobsson ei ole kuitenkaan alistuvaa sorttia; hänen kiistattoman uljas olemuksensa kätkee totisen ylpeyden ja kyvyn vastarintaan."

Siirtolaisuuden ikävät puolet käyvät kirjasta terävästi ilmi, kärjistettyjen henkilöiden kautta. Kun mamut Afrikasta ja Lähi-idästä alkavat vallata alkaa, suomalaiset ovat jo enemmistö ja lähes originaaleja tässä joukossa. Mutta jos joku on kuvitellut, että suomalaiset solahtivat ruotsalaisten sekaan kuin tuorejuusto herkkusieneen, niin selväksi tulee, että niin ei käynyt eikä käy. Selkeä kastijako on voimissaan, eikä siitä pääse edes 50 vuoden asumiskokemuksella.

Alamaailmakuvaus lähenee dekkarimaisuutta. Nyt tiedämme, miten Palmen kävi kuinka kävi. Muita ajanjaksolla päivänpolttavaa asiaa esitetään viiittellisemmin. Miehen perusolemus, se tulee selväksi, niin Palmen kuin muidenkin kautta. Mikä mielessä silloin, kun hätä on suurin? Naisen rinta. Äiti, vaimo tai rakastajatar, tissi on perusturva.

Mutta se Jakobsson. Lukija tuskastuu: Miksi mies hakkaa päätään seinään? Miksei hän sopeudu? Miksi hän tekee asioita, jotka takuuvarmasti johtavat konflikteihin? Suomalainen kunniakäsitys, mykkyys ja jääräpäisyys versus ruotsalaisen iloinen mukautuja kohtaavat kerta toisensa jälkeen niin, että pää kalahtaa kiviseinään. Vammoja seuraa, pakosti. Itselle ja ympäristölle.

"Miten miehemme nyt käy? Nieleekö yö jälleen hänen päinvänsä, pakeneeko hän pimeisiin tunteihin? Pakotetaanko hänet epätoivoisiin tekoihin, kurjistuuko hän kun hyvinvointivaltio Ruotsi menee nurin? Ei hätää, hän tietää etteivät asiat niin hullulla mallilla ole."

Sahlbergin tekstiä on ilo lukea; se on fiksua, elävää ja hykerryttävää. Tarinan kertomiseen vähempikin sivumäärä olisi riittänyt, mutta mitäpä haittaa, jos hyvää on enemmän. Kertojan ääni on leppoisasti seurana: tarkkailemme Jakobssonia yhdessä hänen kanssaan. Ja tumman huumorin lisäksi pieni fantasiamainen hulluushäive sopii muuten betoninväriseen tarinaan mainiosti, tuo siihen uuden ulottuvuuden ja keveyttä raskauteen.

Oma epäsalainen kriteerini laadukkaan tekstin tunnistamiseen on se, miten helppo kirjasta on löytää lainauskelpoinen siteeraus. Tästä kirjasta niitä löytää aivan mistä vain. Teksti on täyttä ja mietittyä, Sahlberg tykittää koko tiiliskiven mitalta. Kannesta alkoi muuten mieleeni soimaan fanittamani tv-sarjan, Mad Menin, tunnari. Onhan tässä samaa teemaa, osin aikaakin. Huiput ja laaksot, nousut ja putoamiset. Yksinäisen, surkealapsuuksisen ja mitättömästä ponnistavan miehen tarina. Mutta tässä ilman hyvinistuvia pukuja ja trendiammatteja.

Miten luonnehtisin kirjaa? Se on ihmiskuvaus, pakolaiskuvaus ja ajankuvaus. Mutta eniten se on hieno tarina ja kokonaisuus. Jos niin ison sanan uskaltaisi sanoa kuin taide, niin tällaisena minä sen ymmärrän. Tapahtumat sinänsä eivät ole ratkaisevia, vaan tyyli, taito ja tunnelma, jolla kirja on tehty ja lukijalle tarjoiltu. Pitääkö vielä erikseen mainita, että nautin tästä todella paljon? Mietin myös epäkirjallisesti sitä, millaista taustatyötä Göteborgissa asuva Sahlberg on kirjaa varten mahtanut tehdä, Nuo kälyiset baarit ja hämäräveikot on elävän uskottavasti kuvattu.

Palkitkaa nyt, hyvänen aika, tämä mies sillä Finlandialla tai jollain. Sahlberg osoittaa kirjassaan sellaista tekstillä taituruutta, tuntemisen runsautta ja vakavuuden kanssa kipeän kepeää leikittelyyden taitoa, ettei kukaan voi vakavissaan väittää, etteikö hän sitä olisi ansainnut.

Kenelle? Melkein realistisen mustan huumorin lukijoille. Siirtolaisuudesta kiinnostuneille. Ruotsiin muuttaneita kateudella tai kaiholla miettiville. Niille, jotka arvelevat aavistavansa toden ja tarun hiuksenhienon eron. Inhimillisiä heikkouksia ymmärtäville.

Muualla: Anneli kuvaa osuvasti Jakobssonia. Karski miehemme haparoi ja rakastaa, sanoo Ulla.

Asko Sahlberg: Yö nielee päivät. Like 2014.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru Tazaki on nuori mies, joka elää Tokiossa säntillistä, mutta yksinäistä elämää. Hän on unelma-ammatissaan asemasuunnittelijana - onhan hän pienestä pitäen tuntenut outoa viehtymystä juna-asemiin. Tyttöystävää, sielunkumppania hän ei ole vielä löytänyt, mutta tilanne saattaa muuttua: tavattuaan Saran hän rakastuu, ensimmäistä kertaa elämässään.

Sara pistää Tsukurun kuitenkin tiukille. Koska poika kärsii Saran mielestä edelleen nuoruutensa suuresta draamasta, joutumisesta neljän ystävänsä hylkäämäksi ilman selityksiä, Sara asettaa seurustelun ehdoksi tapauksen selvittämisen. Hän haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman pelkoa salakavalasta menneen oirehtimisesta. Tsukuru ymmärtää logiikan ja ryhtyy toimeen. Hän etsii Saran avulla entiset parhaat ystävänsä selvittääksen, miksi hänet heitettiin julmasti yli laidan.

Murakami luo herkullisen alkuasetelman, jonka kautta saamme tutustua Tsukuron ystäviin ja tapahtumien taustoihin. Etsinnöissään Tsukuro vierailee myös Suomessa, mikä tietysti ilahduttaa kotimaista lukijaa. Vihreät metsämme ja vuorokaudenvaihtelumme saavat ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota. Outoa kyllä, samoin saa eräs tietty automerkki. Tuotemerkkejä heitellään muutenkin näkyvästi.

Murakamia lukeneille tämä teos on ällistyttävän "tavallinen"; suuria, dramaattisia käänteitä ei synny, eikä fantasia lennä huimiin sfääreihin, vaikka mystisiä unia ja tapahtumia Murakamin tapaan toki saamme lukea, samoin monia kiehtovia lyhyitä tarinoita pääjuonen lomassa. Aiempiin verrattuna kirja on nopealukuisempi ja simppelimpi. Unenomaisuus ja maaginen tunnelma lähes puuttuvat. Vaikka kirja on tavanomaisempi, se on myös hauskempi, huumori painottuu enemmän. Nasevia huomioita löytyy Tsukuron pohdiskellessa tapaamiaan ihmisiä ja paikkoja:

"Silloin tällöin kohtaa keski-ikäisiä naisia, jotka näyttävät päteviltä, mitä ikinä heidät sitten panikin tekemään, ja hän oli yksi heistä."

"Rahalla hankittu nimettömyys tuntui olevan tämän toimiston peruskonsepti."

Kyllä, Tsukuro saa selville, miksi hänet hylättiin. Syyt olivat tietysti aivan toiset kuin hän oli luullut. Hän ei olekaan muiden silmissä niin väritön mies kuin kuvitteli. Eikä maailma pyörikään vain yhden navan ympärillä. Aikuistumista, Murakamin hieman mahtipontisen juhlalliseen tapaan.

"Silloin Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian autta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. --- Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Kirja on kehityskertomus, kuvaus miehistymisestä ja itsensä löytämisestä, jopa arkisella tasolla. Nuoruuden haasteet - epävarmuus, käsitys omasta itsestä, seksuaalisuus, omillaan pärjääminen, filosofiset mietinnät elämän tarkoituksesta, pariutuminen - käsitellään Tsukuron tarinan kautta. Tarinan, joka ei pääty, vaan oikeastaan tämän kaiken jälkeen vasta alkaa. Ja siksi jälleen kerran harmittelen, ettei Murakamin kirjoja ollut olemassa silloin, kun itse olin nuori. Luulen, että näistä saa lohtua ja ymmärrystä parhaiten vaiheessa, jossa itsekin pohtii vastaavia asioita. Nautin kyllä taitavasta tekstistä, jonka lukeminen on mukavaa ja viihdyttävää, mutta järisyttävän tasolle kirja ei yllä. Kirja tuntuu kosiskelevan uusia (nuoria) lukijoita hieman epäodotetun helpoin keinoin.

Kenelle? Nuorille aikuisille ja heistä kiinnostuneille, japanilaisuuden ystäville.

Muualla: Lohdullinen, ilahduttavakin, sanoo Annika K.  Marilelle kirja oli pettymys aiempien Murakamien jälkeen, mutta silti miellyttävää luettavaa. Myös Kristan mielestä jotain jäi puuttumaan. Maria jäi kaipaamaan Murakamin haikeansuloista tunnelmaa. Omppu sanoo komeasti romaania ohjaavan pikemminkin elämän kuin kirjallisen taideteoksen lait. Tuija oli värittömällä vaelluksella.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014. Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa.

Kirjaostoksilla: Tatu ja Patu, syömään!

Outolan pojat Tatu ja Patu ovat tuttuja, vaikken lastenkirjoista yleensä postailekaan. Luen niitä kyllä jonkin verran, mutten listaa lukemiisini. Pysykööt mukavina välipaloina ja mielenvirkistyksenä - pääosassa ei tässä ole niinkään se kirja, vaan lähilasten kanssa yhteinen lukuhetki tai luetusta juttelu.

Tatu ja Patu tuntuu uppoavan ikävuosiin laajalla haitarilla, 4 - 12-vuotiaille toimii hyvin. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen yksityiskohtien runsaudella juhlivat, kiinnostavan laajat, mutta selkeät kuvat hassuine seliteteksteineen kiinnostavat lukutaidottomiakin. Hauska niitä on aikuisenkin katsella, sisältäväthän ne monenlaisia vitsejä ja oivalluksen aiheita, niin kuvallisia kuin sanallisiakin.

Ostokirjan päivän kunniaksi ostin 10-vuotiaalle kummitytölle sarjan uusimman kirjan, hänen nimenomaisesta toiveestaan. Tyttö on suuri Tatu ja Patu -fani, ja kirjakokoelma taitaa olla jo melko mittava. Kysyin kerran, oliko hän jo lukenut uusimman, juuri joululahjaksi saamansa kirjan. Oli lukenut, mutta tarkensi: kerran olen, mutta en vielä sillä tavalla ihan KUNNOLLA. Lausunto kuvaa hyvin kirjojen sisältöä, niissä riittää tutkittavaa ja uutta keksittävää moneksi kerraksi. Kiva ostaa sellainen lahjaksi, tuntee saavansa vastinetta hinnalle.

Tatu ja Patu, syömään! on ruokakäsikirja. Se kertoo, miten, mitä ja miksi syödään, eli ruokailutavat, eri ruoka- ja ravintoaineet ja ruuanlähteet sekä ruuanlaitto ja ruuansulatus tulevat käsitellyiksi. Samoin yleisimmät ruokailuun ja ruuanlaittoon liittyvät ongelmat (kuten allergiat tai se, että käyttää oravia aterimina), ja jopa siivous rätinkäyttöohjeineen! Tämähän on enemmän tietokirja kuin tarina! Hmm, toivottavasti tyttö tykkää kuitenkin. Itse olin vähän pettynyt koulukirjamaisuuteen, kun odotin hulvatonta seikkailua. Tosin myös aiempiin sarjan kirjoihin piilotettu runsaastikin opetuksia, mutta huomaamattomammin. Opettavaisuuden ja viihdyttämisen yhdistelmä ei ole ongelmaton. Tasapainosta tässä on kuitenkin huolehdittu: asiakohtien jälkeen ja väliin räväytetään aina jotain hölmön hassua, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kirja ei naurattanut yhtä paljon kuin aiemmat lukemani, seikkailulliset Tatut ja Patut. Mutta ei tarvitsekaan, kunhan lapset pitävät. Laadukasta luettavaa ja nautinnollista katseltavaa kirja silti on, takuuvarma valinta, ovathan tekijät rautaisia ammattilaisia, jotka hallitsevat niin piirrokset kuin tekstinteon ja tekevät niistä maistuvan ja hyvin sulavan ruokalajin Outolan tapan.

No, hihittelin kyllä muutamalle vitsille, kuten kokki Tatu "Tsyrkki" Tsukkulalle, joka rakasti äitinsä pinaattilettuja niin, että oli antanut tatuoida reseptin selkäänsä. Ja mummolalle, josta saattaa löytää ravinnoksi karjalanpiirakoita. Ja kihertäen nyökyttelin niskan kipeäksi luvulle "22 ainoaa hyväksyttävää syytä olla tulematta ruokapöytään heti kun kutsutaan." (Näitä syitä ovat mm. norsu seisoo varpaillasi, sinun ja keittiön välissä on Imperiumin iskujoukkoja tai olet suorassa tv-lähetyksessä.) Alkuosat 1 - 3 olivat minusta tylsimmät, mutta tiedän, että lapset tietyssä iässä rakastavat noita esine- ja anatomiajuttuja, tyyliin missä on kurkunpää ja "lautanen sijoitetaan ravinnon alle."

Ilolla näitä lapsille antaa, ja varmasti vielä suuremmalla he vastaanottavat. Toivon silti, etteivät Tatu ja Patu siirry ihan kokonaan opetuspuuhiin, vaan antaisivat välillä mennä ihan omia outoja reittejään.

Muualla: Sinisen keskitien Bleuella on perusteellinen kirjan esittely kuvineen. Hän turskahteli nauramaan kirjaa lukiessaan, lapsista puhumattakaan! Maijan mukaan tämä ei ole paras valinta iltasatukirjaksi, koska iltaunille ei oikein malta naurulta rauhoittua. Hemulin kirjahylly sanoo kirjaa loistavaksi ja tekstin ja kuvan pelaavan täydellisesti yhteen. Ja kummityttö tykkäsi kovasti, opettavaisuus ei siis yhtään haitannut, kuten pelkäsin.

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden Kirjaostoksilla-haasteeseen.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään! Otava 2014.

Alkemistit II Taivaalliset häät

Tuurin kirjoista edellinen lukemani oli tämän kaksiosaisen sarjan ensimmäinen. Koska siitä ei ole kovin kauan, oli helppo hypätä mukaan toiseen osaan ja Carl Bergklintin seikkailuihin.

Kullantekoyritykset jatkuvat. Jatkuvasti rahapulassa oleva Vuorikapteeni onnistuu vielä kerran saamaan rahoituksen hankkeelleen, jossa Bergklint on hänen itseoikeutettu avustajansa ja luotettunsa, kun he perustavat uuden laboratorion Ruotsiin. Bergklint on tuttuun tapaan kiltti ja nöyrä apulainen, jonka intohimona on nousu Korkealle vuorelle Valoon; henkinen kehitys, onni, johon hän etsii tietä Emanule Swedenborgin teoksesta. Tämä tiedemies ja mystikko yhdisti hengellisen ja henkisen etsinnän sekä metallurgian ja antoi ohjeita, tarkkojakin, miten ihminen saavuttaisi tuon kaivatun henkisen huipun.

Bergklint lukee yhtä teoksista läpi koko Tuurin kirjan, ja siitä kerrotaan pitkiä pätkiä. Jos mystinen teosofia ei kiinnosta, tämä osuus kirjasta on melko tylsää luettavaa. Samoin kirjassa on paljon merenkulun kuvausta, joka omine termeineen jää minulle vieraaksi. Onneksi mukana on kuitenkin paljon Bergklintin arkisia murheita ja tapahtumia, joita Tuuri kuvaa rutikuivalla huumorillaan. Milloin mies on varma pikaisesta kuolemastaan merisairauteen, milloin nolostuu Vuorikapteenin naisenhimosta tai järjestää nokkelasti käytännön asioita huikentelevaisen isäntänsä puolesta ja eduksi.

Ajankohta 1700-luvun lopulla on myös kiehtova; Venäjä kovistelee Ruotsia, rajalla on kahakoita. Matkustustavat ovat alkeellisia, samoin maailmankuvan tuntemus. Taikausko jyllää ja magiaa harrastetaan, mutta yksi on pysyvää: naisen houkutus ja suuri vaikutus miesten elämään.

Bergklint on älykäs, kielitaitoinen ja sivistynyt, mutta ärsyttävän puhtoinen ja vakava: hän ei tartu edes kauniin Britan houkutuksiin, vaan on luvannut uskollisuutta taivaalliselle Katariinalleen. Vuorikapteeni taas ei kursaile, vaikka hänellä on entinen perhe Suomessa.

Kullanteko ei ole helppoa, ja kommelluksia kasaantuu. Lopulta miesten tiet eroavat, ja Bergklint tekee omat ratkaisunsa myös Vuorikapteenin perheen ja samalla oman elämänsä suhteen; onhan perhe hänelle lähinnä omaa.

Sujuvaa ja ammattitaidolla tehtyä tekstiä: Tuuri tuntuu löytäneen erittäin luontevan tavan kertoa noista(kin) ajoista, sopivasti vanhahtavaan tyyliin, mutta lukijalle helposti ymmärrettävästi. Hän on pikkutarkan täsmällinen, rauhallisesti, joskus jopa junnaavasti etenevä, mikä tuskastuttaa ja tekee hyvää nykyajan kiireiselle lukijalle. Voisin toistaa tässä Alkemistit I:n arvioni, niin samoja ajatuksia tästä herää. Ykkösen nimessäkin mainittu Maallinen rakkaus jää tässä tarinassa pois, kun taivaallisia tavoitellaan.

Kenelle? Historiahulluille, alkemiasta, magiasta ja metallurgiasta kiinnostuneille, vanhan ajan merenkulusta kuvauksia etsiville, rauhallisen tekstin ystäville.

Antti Tuuri: Alkemistit II Taivaalliset häät. Otava 2014.