Graniittimies

Hiihtämällä lähtivät Klara ja Ilja piskuisesta Suomesta uutta maailmaa rakentamaan Petrogradiin, kun puolue antoi luvan tulla. Kommunismin aatteelle omistautuneita ihmisiä tarvittiin 1920-luvulla, sillä tekemistä oli paljon. Isä Lenin loisti aurinkona ja kuvana seinällä, kun toiveikkaat, vahvat nuoret tarttuivat toimeen luodakseen itselleen ja jälkeläisilleen kultaisen maan, jonka hedelmät ruokkisivat kaikki kylläisiksi, jossa siisteys ja rauha vallitsisivat ja sivistys ja selkeys pitäisivät kansan onnellisena.

Mutta alusta oli aloitettava. Valtava kaupunki piti oppia tuntemaan - Klara ei edes tiennyt, ettei sen vettä voi keittämättä juoda. Nälkä, lika ja taudit tulivat tutuiksi, mutta sinnikkäästi pariskunta ystävineen taisteli, opetteli selviytymistä ja kieltä.

"Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti. Se hylki kaikkia."

Pahinta oli katsoa orpolasten suurta määrää ja surkeaa oloa; viemäreissä ja kosteissa kellareissa majailivat kuin rotat. Klaran työksi muodostui lasten valistus ja hoito. Viisaan Klaran, joka näki nopeasti valtavan urakan, ehkä sen mahdottomuudenkin, mutta teki silti työtä kaikin voimin.

"Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui."

Kirja on ensisijaisesti Klaran tarina. Konemestari Iljasta kasvaa mahtimies puolueessa, hän on paljon poissa. Klara hoitaa kotia ja suururakkaansa lasten parissa, ystäviensä, toisten idealistien kanssa. Mutta miten muualta tullut voisi ikinä ymmärtää, auttaa, muuttaa asioita?

"Ymmärsimme, että emme voineet neuvoa oikopolkua uuteen maailmaan ihmisille, jotka olivat vuosisatoja eläneet omalla tavallaan."

Pikkuhiljaa hän juurtuu kaupunkiin, saa perheen. Käytännölllisenä ihmisenä hän ei tavoittele kuita taivailta, ja siksi sopeutuu siihen, mitä on, nauttii siitä, mitä on.

Kaiken niukkuus ja vähäiset eväät muutokseen tuodaan esille. Myös ihmisten omat pyrkimykset: kuka hamusi valtaa, kuka hyväntekemistä, kuka taiteentekoa, kuka muuta kaunista. Kaikki kuitenkin tarvitsivat turvaa ja rakkautta, mutta sitä ei jaettu tasamitalla, useimmille ei ollenkaan.

Kähkönen on kirjoittanut jälleen hienon, vahvan ja monipolvisen tarinan, jonka vire on surullisenhaikea. Politiikan laineet lyövät henkilökohtaisen yli, mutta tarina keskittyy henkilöihin. Murheellista luettavaa, kun tiedämme heidän työnsä tulokset, mutta kertomus on vaikuttava ja koskettava. Se yhtyy niin Kähkösen aiempaan tuotantoon kuin historiaan isossa mittakaavassa, eikä jää siksi vain tämän kirjan tarinaksi. Joka on ehkä liiankin kaunis loppuosastaan; Stalinin hirmuhallintoa ei suoraan mainita, vaan se kuvataan lähes viitteellisesti tai vain nopeasti koskettaen. Iljakin vain "hävisi". Ystävät hajoavat kuka minnekin. Konkretiaakin on: yksi jää heittelemään multaa ja kalkkia ruumiiden ylle. Toisaalta, ajankuvaan kuului, ettei asioita saa sanoa ääneen.

Slaavilaista henkeä, haikeutta ja melankoliaa Kähkönen on onnistunut luomaan. Lopussa hän solmii lankoja yhteen ja jopa antaa henkilöidensä muistella menneitä, mutta jos historiallisia taustoja ei yhtään ennestään tuntisi, jäisi paljon epäselvää. Siksi loppuosa jätti hieman ihmettelevän olon. Erikoista - mutta lukijan kannalta myönteistä - ajankuvaukselle on se, että Klara oli onnellinen, jollain tavoin. Pelkkää kurjuutta Kähkönen ei siis mielestäni esittele, vaikka aiheesta voisi niin luulla.

Olen lukenut Kähköseltä vain Hietakehdon, mutta tietävämmät sanovat Graniittimiehen kirjan olevan hänelle uudenlainen aluevaltaus: minä-kerronta, aika ja paikka sekä ilmeisesti myös rakenne ja tunnelma ovat uutta. Hienosti hän tämän toteuttaa, joten ilmeisen muuntautumis- ja uudistumiskykyinen kirjailija on. Eikä tällaista kirjaa voisi kirjoittaa henkilö, jolla ei ole runsaasti kokemusta, näkemystä ja taustatietoa.

Yhteys todellisuuteen: Kerroin kirjasta äidilleni, joka sanoi tunteneensa juuri vastaavan pariskunnan. He olivat muuttaneet suurin toivein rajan taakse. Mauno Koivisto myönsi monelle luvan 1980-luvulla palata, myös heille. Äidin mukaan he eivät koskaan suostuneet kertomaan, mitä siellä tapahtui - muuta kuin sen, että siitä ei voi puhua ja että kotiin Suomeen palatessaan he pääsivät paratiisiin. Pariskunta eli vielä muutaman vuosikymmenen tämän jälkeen.

Muualla: Jaana kuvaa kirjan yhteyksiä Kähkösen aiempaan tuotantoon. Kirjojen kamarin Katjalta löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin. Tuija kuvaa kirjailijan monimuotoisia metaforia, aineslonkeroita, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Myös minä muistelin Antti Tuuria; oliko se Ikitie, jossa kolhoosia rakennettiin? Siinä oltiin vielä synkemmissä tunnelmissa. Ja kuulin, että tulollaan olisi myös erään toisen huippukirjailijattaren teos samasta ajasta ja aiheesta - Katja Ketulta. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Kenelle: Historian havinaa hakeville, suomalaisuutta miettiville, itänaapuria pohtiville, hyvän proosan ystäville.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014.