Satu Taskinen: Lapset

Satu Taskinen on tuttu kirjailijana, jonka kirjoissa on aivan oma jujunsa - ei lukijalle helpoin, osin oudoksuttava, mutta aina persoonallinen ja terävä. Lapset on odottanut sopivaa lukuaikaa, sillä tiesin, ettei sitä voi lukea huoletta pätkissä (yritin ensin niin, ja kesken jäi). Siihen on saatava sukeltaa kunnolla, jos aikoo pysyä langassa kiinni. Tai tämän herran ajatuksenvirrassa, josta kirja kertoo.

Navid on opettaja, eläkeiän kynnyksellä sinnittelevä wieniläinen mies, joka lähtee työpäivän päätteeksi tapaamaan toisen aikuisen tyttärensä perhettä ja kahta lapsenlastaan. Miehen terveys on alkanut reistailla, mistä hän ei tietenkään ole lapsilleen kertonut. Tälläkin matkalla hän joutuu piipahtamaan lääkärissä, ennen kuin pääsee hakemaan tilaamansa lahjat pienille tyttärentyttärilleen.

"Kun tässä makaa ja odottaa, millaisen viestin kanssa lääkäri tulee, alkaa kohota mieleen kaikkea kielteistä. Omia vikoja ja syntejä. Että niistä nyt joutuu maksamaan."

Sattuu muutakin odottamatonta ja matkantekoa viivyttävää, ongelmaa auton kanssa ja sellaista. Mutta tapahtumat ovat tarinassa vain kehys, kuin keho ihmisen mielelle - molempia tarvitaan, jotta kokonaisuus hoitaisi hommansa, mutta mieli on se, joka ohjaa.

Kun oppia ja elämänkokemusta on paljon, kovalevyn sanotaan olevan täynnä, eivätkä asiat pysy jämptisti järjestyksessä tai löydy nopeasti ja oikein. Navidin ajatuksista sen voi huomata, niin laajasti hän liikkuu asiasta toiseen ja yllättäen aivan muualle. Koetut asiat, etenkin matkat ja omien lasten lapsuus sekä jo päättynyt avioliitto risteilevät miehen päässä sinne tänne, mutta jotenkin suppilomaisesti onnistuvat kiertymään välillä kiteytymiksi, joita voisi sanoa vaikka elämänviisauksiksi. Tai ainakin yhden miehen pohdinnaksi siitä, mitä kaikesta on jäänyt käteen - siis mieleen.

"Ihminen joka uskoo, että kärsimys ja onni ovat molemmat itse ansaittuja ja jolla menee hyvin onnittelee itseään omasta hyvyydestään, niinkö? Ja voitonriemuisena porskuttaa eteenpäin. Näin ihminen pääasiassa ajattelee, minäkin. Se on ainoa selitys rajattoman rikkaan maailmamme varallisuuden perverssin epätasaiseen jakautumiseen. Onko minulla yhtään ystävää jostain toisesta ryhmästä kuin siitä, missä olen itse? Ei."

Navid on kovin ankara itselleen, ja häntä käy sääli, vaikka kirjassa on myös rutkasti Taskisen vinoa huumorinpilkettä. Kirjan lukeminen oli kuitenkin lohdullista, ja lohdusta siinä puhutaankin: se sai aikaan tunteen, että elämästä voi selvitä, vaikka tekisi virheitä. Että vaikkei oivalla kaikkea, mitä pitäisi, oivaltaa ehkä kuitenkin jotain. Ja että sukupolvet vaihtuvat joka tapauksessa, teki itse mitä tahansa. Tärkeintä on yritys ja hyvä tahto. Ehkä.

Pidinkö kirjasta? Sillä on alussa mainitut ansionsa, muttei se tullut liki. Intensiivisyyttä vaativa lukeminen ei ole vaivatonta, ja vaikka kuinka tarkasti sen yritin tehdä, en silti päässyt mukaan  kaikkiin Navidin ajatuksenkulkuihin - osa taas tuntui jo moneen kertaan kerrotulta. Vaikka kirja tarjosi hienojakin oivalluksia ja erikoinen käsittely teki siitä kiinnostavan, täysosuma se ei minulle ollut.

Kenelle: Keskittyvälle lukijalle, elämänsä virheitä pohtivalle, persoonallisen proosan ystävälle.

Muualla:  Omppu nautti ja puhuu "hartaasta lukemisesta". Jokke ei innostunut.

Satu Taskinen: Lapset. Teos 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 19: kirja käsittelee vanhemmuutta. Muun muassa sitä.