Koppava kloppi

Stephen Fry, tuo osa Englannin kansallisaarteistoa, on suomalaisillekin niin tuttu, että Pihtiputaan mummokin hänen naamansa tv:stä tunnistaa. Sanallinen lahjakkuus ja jäljittelyn jalo taito on tehnyt hänestä näyttelijän, koomikon, toimittajan, ohjaajan - ja mitä kaikkea hän on tehnytkään. Ainakin kirjoittanut muutamia kirjoja, kuten Virtahevon, josta en näköjään kovin innostunut.

Koppava kloppi sisältää elämänkaaren aina Fryn ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista siihen asti, kun hän tulee täysi-ikäiseksi ja hankkii ensimmäisen työpaikkansa. Aikuisuuden kynnykselle pääseminen ei ollut hänelle helppoa, eikä hänen perheelleen, sillä kirjan nimelle on perusteensa.

Elämänpiiri, josta Fry on kotoisin, tuntuu niin kaukaiselta, että sitä on jopa tällaisen parkkiintuneen lukijan vaikea kuvitella. Juutalaiset sukujuuret, huippuälykäs isä, joka tekee keksintöjä ja uppoutuu työhönsä, rakastava mutta kaukaiseksi jäävä äiti - ja koko brittiyhteiskunnan hierarkkinen luokkajärjestelmä, etenkin koululaitos, joka tuntuu mustekalamaisen monimutkaiselta. Sisäoppilaitoksien tuntemukseni rajoittuu kirjoihin Jenningseistä (muistaako joku?) alkaen, mutta tässä kuvataan raadollisemmin brittikoululaisten todellisuutta 1960- ja 70-luvuilla.

Fry on älykäs, mutta hänen oli vaikea sopeutua sääntöihin. Toisaalta hän fiksuna tiesi, miten niitä voi kiertää ja käyttää hyödyksi - kykyään selviytyä sisäoppilaitoksen kiemuraisissa sosiaalisissa peleissä hän pitää hyödyllisenä muissa yhteyksissä. Lyhyesti, hän sai kenkää monesta opinahjosta; taipumus varasteluun oli ongelma, joka lopulta ryöstäytyi käsistä ja johti poliisitoimiin; onnekkaasti hän kuitenkin sai vielä viimeisen mahdollisuuden ja tajusi sen itsekin sellaiseksi, ja loppu on historiaa, fraasi-ilmaistuna.

Koulussa solmitut ihmissuhteet olivat tärkeämpiä kuin varsinainen koulunkäynti, kuten lapselle kuuluukin - etenkin, jos hän asuu sisäoppilaitoksessa seitsemänvuotiaasta. Jo varhain hän tiedosti sen, etteivät tytöt kiinnostaneet samalla tavalla kuin pojat, ja ensimmäinen suuri rakkaus sai pään sekaisin aivan kuten kenellä tahansa teinillä. Kohde ei kyllä koskaan tiennyt olevansa kohde.

Kirja kuvaa poikaa, joka mielellään näpäyttää säkenöivällä älyllään tietämättömämpiä ja nautiskelee nokkeluudestaan eli on siinä mielessä aika tavallinen teini. On alueita, joilla Frykään ei loista, kuten laulaminen, ja näitä pohditaan pitkästi: itseinho ja -rakkaus vuorottelevat. Hän sanoo kokeneensa itsensä aina ulkopuoliseksi ja vaivautuneeksi, mutta löytää hyviä puolia myös näistä tuntemuksista: niiden ansiosta hän sanoo löytäneensä muun muassa kirjallisuuden maailman.

Kirja kertoo sekä pieniä että suuria tapahtumia, kepposia, mokailuja ja synkkää katumustakin. Helpolta hänen elämänsä itsensä kanssa ei vaikuta, vaikka kerronnassa onkin humoristinen sävy, totta kai, jos P.G. Wodehouse on yksi suurista idoleista. Tekstinä kirja on paitsi hauska myös hyppelehtivä, tapahtumat toistuvat, aiheet ja ajankohdat vaihtuvat nopeasti, välillä jaaritellaan, mutta se tuo jutustelevan vaikutelman, aivan kuin hän tosiaan juuri nyt muistelisi menneitä. Räväkät kielikuvat, reipas itselle ja toisille irvailu ja ronski kerronta sopivat tyyliin, jossa ei sievistellä - vaikka turhamaisuuttakaan ei kätketä, muun muassa nenän vinoutta pohditaan pitkästi.

Hugh Laurie mainitaan usein; ehkä Fry haluaa kaverillekin nostetta kirjan myötä tai kiltimmin tulkittuna he ovat niin läheiset, että tämä tulee usein mieleen, kun tekemisiä muistelee. Tässä kuitenkin päästään vasta työelämän alkuun, joten maailman tuntemat suoritukset ovat vasta tulossa.

Maija Kirjojen keskellä kuunteli tämän äänikirjana. Se olisikin ollut hyvä idea, varmaan mahtava Fryn itsensä lukemana - upeaa brittienglantia, voin kuvitella.

Stephen Fry: Koppava kloppi. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Titia Schuurman.