25 000 kappaletta. Romaanin käännös-
oikeudet on myyty neljääntoista maahan. Neljäntienristeys on puolestaan alkuvuoden myydyin pokkari." - Bonnierin tiedotteesta -
Tommi Kinnusen Lopotista tuntuu hankalalta kirjoittaa edes suurin piirtein asiallisesti, koska kirja edeltäjineen teki sen verran jymäkän vaikutuksen. Ja osin siksikin, että Kinnus-hypetys on ollut huimaa; se vähän sekoittaa lukijaparan päätä entisestään. Mutta yritetään:
Kinnusen kertojanlahjat ovat tutut. Lopotin teksti kulkee kirkkaana, jälleen eri aikatasoissa.
Jos Neljäntienristeyksessä nousi minulle Onni henkilönä vahvimmin, Lopotissa se on Helena. Onnin ja Lahjan sokea tytär, jonka näkövamma tuo hahmoon haavoittuvuutta, mutta myös sellaista henkistä ulottuvuutta, jota muista puuttuu. Ja ihan käytännön tasolla: kun pieni tyttö joutuu muuttamaan pohjoisesta Helsinkiin sokeainkouluun, on se suuri järkytys paitsi Helenalle itselleen, myös koko perheelle. Vielä vuosia myöhemmin perhe pohjoisessa lukee lehdestä Helsingin tietöistä:
"Kulkeekohan Helena Korkeavuorenkatua? Sinne vaihdetaan viemäriputkia. Pitääkin soittaa ja varoittaa."
Toinen keskushenkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika. Hänkin lähtee pikkukylästä Helsinkiin, eikä vähiten siitä h-kirjaimella alkavasta syystä, jolle poika kotikylän kirjaston hakuteoksesta etsii selitystä. Väljemmät vedet ja värikkäämmät tarinat houkuttavat.
"Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt. Usein kertomukset loppuivat kesken ennen kuin kunnolla alkoivatkaan."
Sydämeenkäyvää. Mutta Tuomaksella on mahdollisuuksia. Toisin oli hänen papallaan Onnilla, jota Helena kävi tapaamassa sairaalassa, kun Onnin kädet ovat siteissä.
"- Isi on vähän kipeä. - Minä annan itkun tulla, enkä tiedä itkenkö jännitystä vai pelkoa vai mitä."
Onni on heittänyt kaiken toivon, mutta jossain hän on onnistunut: Helenalla on omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Aikuisina Tuomas ja Helena ovat läheisiä, jopa niin, että Tuomas suunnittelee Helenasta lapsensa kummia. Mutta ei kysy, koska "ei se kuitenkaan olisi alkanut." Tässä olen eri mieltä: totta kai olisi alkanut. Vähän olisi ensin yskinyt ja nauranut, mutta lopulta alkanut.
Miksi kirjasta kertominen on näin vaikeaa? Ehkä siksi, että se etenee kuin ajatus, enkä osaa etäännyttää sitä "tekstiksi". Yritän koota: Lopotti on sydämeenkäyvä perhetarina ja sukupolvikuvaus, jossa on myös yhteiskunnallista syvyyttä, maaseudulta kaupunkiin. Tarina iskee syvälle kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomassa lapikasmaisuudessaan. Tavoitan suomalaisuuden syvän ytimen ja sen hienouden.
Eräs detalji: Edesmennyt ukkini oli sokea, ja pienenä osasin lukea sujuvasti pistekirjoitusta - lukuhullun piti tietysti lukea kaikki talosta löytyneet kirjat. Lopotin tiimoilta nämäkin asiat tulivat mieleen. Tiedättekö, mitä tässä* lukee? Kuva on Vantaan Leinelän uudelta asuntoalueelta.Kinnunen on innoittanut paitsi lukijoita myös teatteritekijöitä Turussa ja Kotkassa, joissa Neljäntienristeys menee näyttämöllä. Ja ensi vuonna tulossa on oopperaversio Ouluun!
Kenelle: Kaikille. Suomiproosan ystäville tai sitä vierastaville. Juuristamme kiinnostuneille, perhekuvauksien ystäville.
Muualla: Omppu räiskii rajusti, silmäkulmia salaa pyyhkien. Ja leikkii Lopotin olevan verbi. Kirsi kärsi lukijan rimakauhusta ja kertoo kiinnostavasti ilmiöstä, joka Kinnunen ilman muuta kirjamaailmassa on. Tuijatan arviosta en oikein ota selvää, pitikö vai ei? Leena Lumi sanoo Kinnusta täydelliseksi prosaistiksi. Kaisa rakasti tiettyjä asioita Lopotissa, kuten sitä, miten kevyesti se soljuu eteenpäin ja miten jokaisessa sivussa maistuu niin väkevästi elämä. Kirsi kertoo upeista julkistusjuhlista, joissa myös minä sain olla mukana (kuvasin kirjailijan siellä). Kaisa V sanoo Kinnusen tehneen sen taas. Lopotilopotilopoti lei, sanoi Maini Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmässä. Mitäpä siihen lisättävää.
* Tekstin tulkinnassa minua auttoi Näkövammaisten liitto, kiitos! Puistonpenkissä lukee: salaseura.
Kiitos linkityksestä Arja. Nyt kun olemme Lopottimme lukeneet esittäisin sulle kysymyksen. Vaikuttaa siltä, että Kinnuselle ja hänen kirjoittamiensa tarinoiden kaltaisille teoksille on ollut Suomessa tilaus. Jos Kinnunen ei olisi täyttänyt kyseistä paikkaa, kenen luulisit sen tehneen hänen sijastaan?
VastaaPoistaHauskan pähkäiltävän pistit Omppu, kiitos! Mietin koko kotimatkan tätä; monella varmasti riittäisi taitoja, mutta luulen että kyse on siitä, riittäisikö kiinnostus ja pitkäjänteisyys näin laajan romaanin (sarjan) rakentelemiseen? Ensin mieleeni tuli Helmi Kekkonen, joka on jo osoittanut sukupolvi- ja tunnelmantajunsa. Samoin ovat tehneet Heidi Köngäs ja Jenni Linturi. Ja entä Laura Lähteenmäki! Olen satavarma, että jos ei näiltä, niin monelta muulta kirjailijalta löytyy tietsikalta kymmeniä word-versioita vastaavasta teoksesta tai sen hahmotelmasta. Onnea heille työn kanssa, me kyllä vastaanotamme - tämänkaltaisille teoksille on aina tilaa, Suomessa ja muuallakin. Vielä tuli mieleeni Iida Rauma; hänen terävänherkkään tyyliinsä sukupolviromaanista tulisi varmasti mykistävä. Jostain syystä mietin vain naisia, perheaiheenko vuoksi, olenko näin perinteinen (*pettynyt*)? Tuntevat, aidot ja taitavasti kirjoittavat miehet ovat yhtä tervetulleita. Ei vaan nyt tule nimiä mieleen, tuleeko sulle? Mitä itse vastaisit?
PoistaLopotti kruunasi Neljäntienristeyksen tarinan ja antoi Onnin tarinaan vielä lisäselvitystä, jota jäin kaipaamaan Neljäntienristeyksestä. Minusta Neljäntienristeys oli todella vahva ja Logomossa pyörii hurja näytelmä vahvoista naisista ja Onnista ja hänen rakkaudestaan.
VastaaPoistaHelena jatkoi vahvojen naisten sarjaa. En tiedä miksi Kinnunen haluaa tämän sukusaagan naisten olevan vahvoja ja miesten heikkoja, jopa alistettuja.
Ja Turun näytelmä avasi minulle ihmisistä uusia piirteitä, joita en ollut kirjassa noteraannut, etenkin Kaarinasta: hieno lisä kirjaan. Mutta tuo vahva-heikko-asetelma, ehkä se on tietyillä seuduilla tuttu ja tavallinen? Ei ole outo minullekaan, joka olen pikkukylässä lapsuuteni viettänyt. Ja tietysti Kinnunen kirjailijana värittää ääripäitä. Vaikka tämä tarina on sellainen, että sen helposti voisi uskoa olevan totta. Mikä ei noin yleensä ole kirjalle tai kirjallisuudelle välttämättä vain ansio. Tärkeämpää on uskottavuus lukijan mielessä, ei faktatosi.
Poista