Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kimi Räikkösestä on rakenneltu maailmalla myyttistä hahmoa; mies, joka ei puhu eikä hymyile kuin pakolla. Suomalaisia moinen ei hämmästytä, Kimi ei merkittävästi eroa normi-Virtasesta esiintymishaluiltaan. Mutta muutamassa muussa mielessä eroaa. Mikä tekee maailmanmestarin lajissa, jota sanotaan autourheilun kuninkuuslajiksi, jossa mitataaan sadasosasekunteja ja on tuloseroiltaan yksi maailman tiukimpia?

Kieltämättä on vaikea tajuta lajin suuruutta ja mestareiden tunnettuus- ja finanssiarvoa täältä katsoen; miljoonien eurojen vuosipalkat ja ylenpalttisen ylellinen kisarumba, formulasirkus lieveilmiöineen, ovat kaukaisia. Keskiössä on kuitenkin ihminen, ja Hotakainen avaa Kimin persoonaa herkullisesti. Kirjailija ei tunne lainkaan formulamaailmaa, mikä on ehdoton etu. Hän voi keskittyä henkilöön ja hänen elämänsä kuvaukseen, eikä lukijan tarvitse tankata noloa amatöörikommentointia lajin tiimoilta eikä myöskään tuntea lajia itse nauttiakseen lukemastaan.

Sillä kirjasta voi oikeasti nauttia ja lukea sen teoksena, joka tyydyttää myös tekstillisesti, mitä fanikirjoissa, henkilökuvissa tai elämäkerroissa ei aina tapahdu (mutta tämä ole elämäkerta, elämä on vielä kesken). Hotakaisen lakonisuus istuu kerronnan kohteeseen mainiosti, ja myös heidän huumorintajunsa natsaavat; esimerkkinä kohtaus, jossa lentopelkoinen kirjailija hermoilee yksityiskonematkaa, mutta Kimi uskoo tämän eläneen hienon elämän, josta hänen iässään voi jo tyynesti luopua.

Räikkönen on elänyt koko ikänsä pärinässä. Moottorit ja ajoneuvot olivat lapsuudenperheen harrastus, joka vei omat ja lainatut, muttei sitä surtu: tärkeintä oli yhdessäolo ja yhteinen kiinnostus, jonkinlainen vauhtigeeni? Kuten Hotakainen pohtii: Mikä vauhdissa kiinnostaa? Mikä siinä hurmaa? Miksi ei voi pysyä paikallaan? Onko elimistössä jokin tykyttävä virus? Mistä ylikierrokset syntyvät? 

Ehkä siitä, että kolmen vanhana starttasi ensimmäinen crossipyöräajo Espoon kodin pihalla. Ei Kimi itsekään osaa tarkkaan sanoa, mikä vauhdissa hurmaa. Hän osaa homman vaistolla, sanoitta, on luonnonlahjakkuus, joka sai lapsena kannustusta ja myöhemmin taitojensa ansiosta tapasi oikeat ihmiset - ja sai sopimuksen formulatalliin 21-vuotiaana, vaikkei ollut kertaakaan edes käynyt formulakisoissa. Ja ajamista hän edelleen rakastaa, vaikka mieluiten luopuisi kaikesta muusta sirkukseen liittyvästä, etenkin esiintymisistä. 

Huima uratarina, joka sisältää lahjakkuuden lisäksi kehittymisen halun, kilpailuvietin, pedanttisuuden ja kurinalaisuuden. Kun nämä lisätään kokemuksiin moottorien rassaamisesta,  tekniseen taitoon, alkaa paketti olla kasassa. Osansa saattaa olla vaatimattomilla lähtökohdilla; mukavuuksiin tottumaton osaa tehdä töitä tinkimättömästi ja arvostaa tulosta - enkä tarkoita vain rahaa. Se on intohimoammatin sivutuote. Intohimo on yksi iso asia, joka hänet erottaa taviksesta. Mutta tämä taas kuulostaa perusrehdiltä suomalaiselta, tai siltä, millaiseksi haluamme suomalaisen miehen kuvitella:

"Hän ei tee eroa ihmisten välillä. Hän kohtelee kaikkia samalla tavalla, oli edessä sitten johtaja tai siivooja. Hän on emotionaalisesti älykäs. Formuloissa on paljon ylimielisyyttä, hänessä ei ole sitä lainkaan."

Niin, se puhumattomuus: Kimi alkoi puhua vasta kolmen vanhana ja on pitänyt linjansa: hän puhuu julkisesti vain silloin kun sanottavaa. Kaverin mukaan "sillä on kolmessa sanassa enemmän asiaa kuin muilla yhteensä". Eräs tuttava kertoo: "Kimillä on iso sydän. Se katsoo ja kuuntelee, ei puhu heti. Silloin kun puhut, et aisti mitään. Tee havaintoja, sanoi eräs vanha munkki. Kimi ei mielellään puhu ventovieraiden kanssa. Turha keskustelu purkaa akkua. Akun pitää olla täynnä. Sitten kun siltä tulee puhetta, se on usein mietittyä." Introvertin vai poikkeuksellisen keskittymiskyvyn kuvaus?

Lähipiirissä hän ei vaikuta lainkaan kyvyttömältä kommunikoimaan. Miehestä on kuoriutunut rakastava ja rakastettu puoliso ja isä, jota raastaa lapsen itku töihin lähtiessä. Liikuttava on perhearjen yksityiskohta: isä ja poika menevät usein yhdessä illalla nukkumaan puoli yhdeksältä. Kimi tarvitsee paljon unta, joten yhteinen rytmi taaperon kanssa on luonteva.

Pidin lukemastani; sekä Hotakaisen taitavasta sananasettelusta ja selittelemättömästä otteesta sekä kiinnostavasta tarinasta ja kohteesta. Seurasin formuloita tarkkaan etenkin 1990-luvulla, jolloin jännättiin Jyrki Järvilehdon, Mika Salon ja Mika Häkkisen puolesta. Osasin neuvoa kuljettajia rengasvalinnoissa ja taktiikoissa tv-ruudun kautta, kuten asiaan kuului, ja heräsin vaikka aamuyöllä kisoja katsomaan. Sittemmin innostus hiipui, mutta jotain kummaa vetoa lajissa edelleen on.

Kirja sisältää paljon kuvia, loppuun on koottu anekdootteja Jäämiehen kommenteista sekä formulauran tilastotiedot. Hotakainen sai kirjoittaa oman tuntemattomansa, eikä Kimi Räikkönen enää ole tuntematon kirjan lukeneelle. Onnistunut teos niin idealtaan kuin toteutukseltaankin.

Kenelle: Uratarinoista kiinnostuneille, inspiraatiota jaksamiseen etsivälle, julkkisbongareille, pärinän ystäville, lakonista huumoria arvostaville.

Muualla: Jokke sanoo kirjan olevan kaunokirjallisestikin hyvä ja paljastavan oikeasti tosi Kimin Kimi-Matiaksen, jota ei siloitella. Ammattimies, toteaa Kirsi kirjanurkassaan sekä Hotakaisesta että Räikkösestä.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018. Kimi-kuvat Veikko Kähkönen, ulkoasu Mika Tuominen. Kustantajan lukukappale.

Taina Latvala: Venetsialaiset

Elokuun viimeinen lauantai ja kesän lopun juhla on alettu tuntea nimellä venetsialaiset, joita etenkin Pohjanmaalla vietetään näyttävästi. Liekö termi ja perinne tullut alunperin vielä lännempää vai mistä, sitä en tiedä, mutta sää oli täysillä mukana tämän vuoden juhlissa ainakin Etelä-Suomesta katsottuna. Upea aurinkoinen lauantai-ilta kääntyi kuin kalenterinlehden repäisynä sunnuntain syyssateeseen. Helteen hellimät suomalaiset saavat alkaa kaivella kaapeista takkeja, umpikenkiä ja lämpimiä paitoja.

Pohjanmaalaissyntyinen Latvala vie meidät juhliin kotikonnuilleen. Tarkemmin sanottuna kolmen sisaruksen mökille, jonne Iiris, Paula ja Elina pitkästä aikaa kokoontuvat keskenään, ilman perheitä, puolisoita tai miesystäviä. Mökki on vähällä käytöllä, ja käytännön ihmisenä Paula haluaisi myydä sen. Nuorin sisko Elina, joka on aina ollut hieman vauva suhteessa isoihin siskoihin, ei osaa ottaa kantaa; vanhin sisar Iiris taas ei kiinnity mihinkään, joten ehkä hän ei piittaa. Toisiaan kaikki kuitenkin haluavat tavata.

Paitsi ettei Iiristä ala kuulua.

"Luultavasti Iiriksen saldoraja oli taas mennyt umpeen tai sitten joku oli kuristanut hänet. Iiris ei vielä tiennyt, että mökki myytäisiin. Elina ei ollut varma, pelkäsikö hän enemmän sitä hetkeä kun Iiris tulisi vai sitä, ettei Iiris tulisi lainkaan. Iiriksen kanssa joutui aina pidättämään hengitystään, kuin katsoisi elokuvaa jossa kohta murhataan joku. --- Marita oli sanonut kerran, että Iiris oli traaginen hahmo, taiteilija ilman luovaa kykyä."

Marita on sisarusten isän sisko. Isä on jo kuollut, ja häntä muistellaan paljon. Niin paljon, että tarinasta tulee yhtä paljon isän tarina kuin tyttärien. Jäi niin paljon kysymyksiä, joita ei ehditty isältä kysyä. Ja myös asioita, joita he pitävät toisiltaan salassa. Pitkästä aikaa tavattaessa olisi tilaisuus jutella kunnolla. Iiriskin ilmaantuu.

"- Mikä on illan ohjelma", Paula kysyi muistilehtiö kädessään. Elina yritti salata hymynsä. Paula halusi aina toimia aikataulujen mukaan, kuin jokainen päivä olisi yksi pitkä kokous." 

Naiset päätyvät lähtemään juhliin Loimujärvelle, Paulan vastustuksesta huolimatta. Lapsuus ja nuoruus nousevat mielen pintaan tutuilla paikoilla, ajankohtaisten asioiden lisäksi. Elina, joka on menossa pian naimisiin, pohtii päätöksensä oikeellisuutta. Paula ei halua tavata nuoruutensa ihastusta, joka asuu edelleen kotikulmilla. Iiriksen toiveista ei kukaan oikein tiedä, vaikka hän sanoo väsyneensä jatkuvaan reissaamiseen ja tuntee itsensä kaiken kokeneeksi jo päälle nelikymppisenä.

"He kilistivät laseja, vaikka kukaan ei keksinyt minkä kunniaksi. Kaikki oli jollakin tavoin vinossa, eikä mitään voinut korjata. - Kesälle, Iiris huudahti, aivan kuin kesä olisi vasta alkanut. - Kesälle, hänen sisarensa vastasivat vaimeana kaikuna."

Kirjan tunnelma on juuri oikea; valoa ja varjoa vuoron perään - enemmän kuitenkin jälkimmäistä, puhutaanhan kesän loppumisesta, joka jo konkreettisena aiheena tuo tiettyä alakuloa, symbolisesti vielä enemmän, kun ollaan keski-iässä tai sen kynnyksellä. Suurta draamaa tai erityisen hätkähdyttäviä juonenkäänteitä aiheesta ei revitellä, enemmän tarkkaillaan ja todetaan, viipyillään hetki ennen tulevia koitoksia.

Teksti hengittää ja soljuu vaivatta lukijan lukea, henkilöt ovat lievästä stereotyypittelystä huolimatta yllättävän uskottavia ja samaistuttavia; kosketuin. Kirjailijan taitavaa tekemistä on helppo ihailla; Latvala myös opettaa kirjoittamista ja näyttää komeasti itse mallia. Nautin tunnelmasta, nautin lukemisesta ja hiotusta tekstistä sekä selkeydestä, joka ei kikkaile eikä aseta ansoja, vaan on suoraa ja jämäkkää mutta vivahdetajuista hyvää kotimaista proosaa.

Kenelle: Tunnelmaa hakeville, aikuisuuden valintoja miettiville, isää kaipaaville, sisaria omaaville.

Muualla: Myös Tuijaan vetoaa kirjan tunnelma.

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava 2018. Kansi koostuu monen tekijän töistä: Rauha Mäkilän Hardbody-maalauksen on kuvaksi sovittanut Jussi Tiainen ja kannen suunnitellut Piia Aho. Kustantajan lukukappale.

Oi Oodi!

Saimme työnantajani YIT:n vieraiksi Helsingin tulevaan keskustakirjastoon Oodiin joukon kovan luokan lukijoita ja kirjastojen suurkuluttajia, kirjabloggaajia. Pääsimme bloggarikollegoiden kanssa katsomaan paikan päälle, millainen talo on tulossa ja miten uudenlainen, uniikki kirjasto rakennetaan.

Tiloja meille esittelivät kirjaston tuleva johtaja Anna-Maria Soininvaara ja YIT:n Tero Seppänen (kuvassa vasemman- ja oikeanpuoleinen).

Kohtaamispaikka

Oodi sijaitsee Helsingin ydinkeskustassa Kansalaistorilla, Sanomatalon, Kiasman ja Musiikkitalon läheisyydessä. Sijainti on ihanteellinen Oodin tavoitteeseen olla kansalaisten kohtaamispaikka.

- Oodin on tarkoitus olla kaupunkilaisten olohuone, jonne sisääntulokynnys on matala, toteaa Anna-Maria.

Myös talon arkkitehtuuri on vertaansa vailla: helsinkiläinen ALA-arkkitehtitoimisto voitti vuonna 2013 ratkenneen Helsingin kaupungin järjestämän Oodin arkkitehtisuunnittelukilpailun. Kilpailuun tuli noin 550 ehdotusta, noin puolet Suomesta ja puolet ulkomailta. Tuomaristo perusteli valintaansa:

"Ehdotuksen arkkitehtuuri on erittäin korkeatasoista, rennon suurpiirteistä ja mieleenpainuvaa. Ehdotus antaa erinomaiset lähtökohdat kirjaston täysin uudenlaisen toiminnallisen konseptin kehittämiseen." 

Ylinnä on taivas

Rakennus koostuu kolmesta kerroksesta, joista ylin on varsinainen perinteinen kirjasto, kirjataivaaksi nimetty. Koko kerroksen laajuinen tila on väliseinätön, ja sen ulkoseinät ovat lasia. Kirjahyllyjen maksimikorkeus on 150 cm. Avaruutta ja valoisuutta riittää! 

Valoa tuovat lisää pyöreät kattoikkunat, valokuilut. Tilan valaistus elää ulkomaailman säänvaihteluiden mukaan. Lasiseinissä on arkkitehdin suunnittelema kuviointi, joka muistuttaa rei'ittäjästä tulevaa paperisilppua.

Kolmannen kerroksen avoin Kansalaisparveke tarjoaa upeat näkymät Eduskuntataloon, Kansallismuseoon, Finlandiataloon ja muualle Töölönlahden alueelle. Parvekkeelle tulee kahvila, jossa voi istuskella hyvän lukemisen kanssa tai muuten vain ideoimassa ja ajattelemassa. 

Ideat käytäntöön ja jakoon 

Toinen kerros puolestaan on tumma ja luo ulkoasullaan vinttimäistä tunnelmaa. Sitä tuovat muun muassa puulla päällystetyt pilarit ja musta katto, johon talotekniikka on jätetty näkyviin.

Jos sait yläkerrassa huippuidean biisiksi, tekstiksi tai muuksi tuotannoksi, täällä voit sen toteuttaa.

Kerroksessa on istuskelutilaa ja harrastustiloja rumpujen soittohuoneesta keittiöön, studiosta ompelutilaan sekä erikokoisia tiloja kirjoitus- ja audiovisuaalisia töitä tai palaverien pitoon. 

Avoimeen alakertaan on helppo tulla yksin tai porukassa viihtymään tai etsimään tai jakamaan tietoa. Alakertaan sijoittuvat erilaiset palvelupisteet, ravintola ja elokuvateatteri, jonne sijoittuu KAVI:n Kino Regina. Siellä katselemme tulevaa valkokangasseinää kuvassa alla.

Uusia rakentamisen ratkaisuja

Koko rakennus perustuu erikoiseen rakentamisen ratkaisuun: infrarakentamisen keinoja on hyödynnetty talonrakentamisessa. Kaksi 360 tonnin painoista terässiltakaarta kannattelee taloa. Nyt rakennusvaiheessa niistä näkyy vielä osa, valmiissa rakennuksessa tuskin lainkaan.

Lasijulkisivu on myös vaikuttava näky, eikä isoimpien lasielementtien paikalleen laitto ollut sekään pikkujuttu. Nosturien apuna käytettiin imukuppeja, jotta lasit saatiin ehjinä ylös.

Kun kotimaisella kuusipuulla (Keski-Suomesta) verhoiltu julkisivu alkaa muotoutua, hahmottuu kokonaisuuden yleisilme kaupunkilaisille pian. Muuten, myös teräskaaret – kuten muutkin materiaalit mahdollisuuksien mukaan - ovat kotimaista tuotantoa, ja ne kuljetettiin Outokummun Tornion terästehtaalta paikalle yöaikaan erikoiskuljetuksina. 

Samalla puolella pöytää

Myös rakentamisen ohjauksessa käytetään ajanmukaisia menetelmiä. Siihen kuuluu muun muassa ns. Big Room -työskentely, jossa kaikki osapuolet – rakennuksen tilaaja, arkkitehdit ja rakentaja sekä muut urakoitsijat – kokoontuvat säännöllisesti viikoittain. He käyvät läpi tilanteen ja ratkovat kysymykset ja haasteet yhteisen pöydän ympärillä.

Kun tehdään täysin uudenlaista, ratkottavaa riittää, mutta yhdessä miettimällä ratkaisut ovat aina löytyneet ja osapuolten mittava osaaminen on täysimääräisessä käytössä. Aito yhteistyö johtaa YIT:n kokemuksen mukaan hyviin tuloksiin isoissa rakentamishankkeissa; sujuva eteneminen on kaikkien etu.

– Toimii hienosti ja säästää paljon aikaa ja viestittelyä, kun eteen tulevat asiat voidaan sopia saman tien, rakentamisesta vastaava Tero kertoo. (Kuvassa Tero ja Anna-Maria).

Uutta kirjastomaailmassa

Oodiin tulevat aineistot hankitaan osin uusina, osin kerätään muista kirjastoista, kertoo Anna-Maria. Helsingin Kirjasto 10 lakkaa Oodin avautuessa joulukuussa 2018, ja sen työntekijät sekä osa kokoelmista siirtyvät uusiin tiloihin.

Helsingin kirjastopalveluiden tavoite on luoda aineiston kiertojärjestelmä, jossa kirjat ohjataan niihin kirjastoihin, joissa niitä kysytään eniten. Oodissa otetaan käyttöön ensimmäisenä Suomessa ns. älykäs kellutusjärjestelmä, jossa algoritmi laskee, mihin kirjastoon palautuskirja kannattaa sijoittaa.

Myös muita uusia työtapoja on suunnitteilla, ja tarkoitus on kierrättää henkilökuntaa myös muualta saamaan oppia Oodista ja levittää kokemustietoa muillakin tavoin. 

Kävijöitä odotetaan noin 10 000 kansalaisen verran vuorokaudessa. Oodi avautuu joulukuussa 2018 juhlallisin menoin, mutta pönäkän juhlavuuden sijaan siitä vaikuttaa tulevan käyttäjilleen rento, ihmisläheinen ja keskustaan mukavaa pöhinää tuova paikka, jollaista Töölönlahdelle on odotettu jo vuosikymmeniä. Tuskin maltan odottaa!

Muualla: Oodi-kierroksesta kertovat blogeissaan Bibbidi Bobbidi Book, Elämä on ihanaa ja Kirsin Book Club. Voin muuten kertoa, että Oodista ja Suomen upeasta kirjastolaitoksesta ollaan kovasti kiinnostuneita ympäri maailmaa ja kyselyjä siitä meille viestijöille riittää!

Kuvat: Havainnekuvat ALA-arkkitehdit, muut kuvat YIT/omiani.

Edit: Lisää Oodista myöhemmin.

http://www.oodihelsinki.fi/

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen uusi kirja on Tapaus, jota kotimaan kirjauutisia seuraava ei voi - eikä halua - olla huomaamatta. Kovasti pidettyjen aiempien jälkeen uutuuden aloittaminen hieman jännitti. Kirjailijan kirjoitustaitojen puolesta ei tarvitse hermoilla; kieli elää kauniin verevänä, kuten aiemminkin.

Mutta tarina avautuu hankalammin. Tutustumme Jussiin, hulluksi ja kouhoksi haukuttuun, jälkeenjääneeseen, jolle alkaa jo kertyä harmaata hiuksiin. Huolehtiva äiti on kuollut vuosia sitten, isä kadonnut paljon aikaisemmin ja muistuttaa itsestään pojalle kirjeitse.

"Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele. Hänelle kirjoitetut sanat ovat vahvempia kuin puhutut, sillä ennen niiden piirtämistä paperille ajatellaan ja harkitaan. Puhutut sanat viskataan suusta kuin koiralle ohimennen viskattu keppi."

Jussin ja hänen kahden siskonsa, Helmin ja Railin, elämä lasinvalmistuksen ympärille keskittyneessä pienessä kylässä on vakiintunut sellaiseksi kuin on, Helmin pieni Saara-tytär tuo nuoruuden ja tulevaisuuden häivähdystä. Helmi jää syrjään, kun kylässä kohkataan Jussin vajaamielisyydestä ja Railin tekemisistä Helsingin-kautenaan, huorana, kuten kyläläiset sanovat.

Helmi "ei jaksaisi olla osa tätä kylää, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Hän tahtoisi jonnekin muualle, repäistä itsensä irti ja koettaa olla joku muu, jossakin muualla. Hän haluaisi sellaiseen paikkaan, jossa kotiin hankittaisiin posliinilautaset, ei lasisia kuten täällä. Itsensäkin hän muuttaisi, ja hänestä tulisi sellainen, joka kävelee aina joukon keskelle ja ottaa oman paikkansa, juttelee punnitsematta jokaista sanaa etukäteen. Sellainen, joka osaisi vastata mainiosti joka kerta kun joku kysyisi miten menee. Hän muuttuisi sellaiseksi, jolla menisi mainiosti aina."

Keskeisintä kirjassa on kuitenkin lasinvalmistus, lasitehtaan ja sen yhteisön toiminta, sotien jälkeen. Pidän paljon työelämän ja ammattien kuvauksista ja eri alojen osaamisen esiintuomisesta kirjallisuuden kautta, joten aihe kiinnostaa. En kuitenkaan osaa päättää, seuraanko sitä vai Tyynelän sisarusten kohtaloita - ne kietoutuvat liian limittäin ja nousevat hämmentävän tasaveroisina lukijan silmiin. En osaa fokusoida!

Pitkät, yksityiskohtaiset kuvaukset tehtaan tiloista ja tuotantomenetelmistä outoine termeineen vieraannuttavat. Samoin tiheä luonnon kuvailu, usein Jussin silmin. Vaikka hänet tarkkasilmäiseksi tunnustaisi ja muistuttaisi mieleen sen, että "vajavaiseksi" sanotulla voi olla ällistyttäviä taitoja, luontokuvaus helposti pitkästyttää ainakin tätä lukijaa. 

Sodan seurauksista puhutaan paljon, onhan jokaisella niistä omakohtaista kokemusta. "Sota otti jokaiselta jotain pois, muttei antanut yhdellekään mitään." Naiset hoitivat työt sodan aikana, ja miehet - ne jotka palasivat - saivat painajaissaan loppuikänsä"kirkua tykistökeskityksen kauhua ulos itsestään." 

Komeita lauseita kirjasta löytyy. Joskus hienoa ajatusta selitetään liikaa, puhki asti, opettavaisesti. Jos Raili on se, joka teki irtioton Helsinkiin, palasi ja kulkee pystypäin maineestaan huolimatta, rakentaa itselleen taloa, leipoo leivät ja hoitaa siskon tyttöä omien ansiotöidensä ohella siinä missä Helmi haaveilee, onko vielä kirjattava ylös: "Vaatii enemmän vaivaa tehdä jotain kuin olla tekemättä." 

Raili on myös se, joka tarinassa kypsyy ja kehittyy: "Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut." 

Vasta puolen välin jälkeen aloin tuntea samaa sydämeenkäyvyyttä kuin Kinnusen aiemmissa, Neljäntienristeys ja Lopotti. Tunnelma häivähti hetken tutusti, vaikka kokonaisuus jäi kaukaiseksi. Luulen, että kirja on syytä lukea uudestaan. Siinä on paljon kiinnostavia elementtejä; pitkään googlailin Nuutajärven lasikylää ja sen historiaa, kun kuulin paikan olleen kirjan kylän esikuvana. Ehkä kirja pitäisi lukea tarinallisena tehdashistoriikkina? Vähän kuin Hannu Mäkelä komeasti teki paikallishistorian Jätkäsaaresta tarinan muotoon.

Jos puhutaan puhtaasti romaanista, Railista - joka sanoo sukunsa ainoan perinnön olevan viha ja viinanjuonti - ja Helmistä sekä Saarasta olisin halunnut lukea enemmän, luontonäkymistä ja tehdasrakennuksista vähemmän. Kirjan nimi Pintti tarkoittaa lasimurskaa, viallisia kappaleita, jotka heitetään pois, nykyajassa kammottavalla tavalla luontoon, maakuoppiin ja notkelmiin (pintti ei viittaa siis olueeseen, kuten ensin luulin.) Mistä tuli mieleen, kuinka löysimme mökkitontilta raivaustöissä roskakätkön, satoine lasinsiruineen! Se oli ennen tavallinen tapa, jätteiden hautaaminen. Kukaan ei tullut aikoinaan ajatelleeksi, että ne joku löytäisi ja nyppisi kierrätykseen yksi kerrallaan.

Kyllä, lasisymboliikka kauneuksineen ja terävine, jopa tappavine särmineen on helppo liittää ihmiselämään.

"Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät."

Kenelle: Kotimaisen teollisen tuotannon historiasta kiinnostuneille, lasiesineistä pitävälle, sodanjälkeisen ajan elämästä luettavaa etsivälle, mollivoittoisen suomalaisuuden ystäville.

Muualla: En löytänyt vielä muita blogiarvioita.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018. Päällys: Martti Ruokonen. Päällyksen tehdaskuva on Designmuseon kokoelmista. Kustantajan lukukappale.

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi.

Hämmästys on lukemisessa hienoimpia juttuja. Ja sitä totisesti tämän kirjan myötä riittää. Esikoisromaani kertoo jo nimessään olevansa romanssi - ei siis tavallinen rakkaustarina saati arkinen parisuhdekuvaus, vaikka se sisältää nuokin elementit. Mutta lähes 600 sivua yksityiskohtaista tunteiden kehittymisen, jatkumisen ja muuttumisen pohdintaa; se on jotain enemmän; jotain, joka kuuluu nimetä juhlavammin.

Romanssi. Lukijan maun mukaan joko ällön makea tai mielikuvitusta kiihottava sana; alkavatko rakkauslaulut soida päässäsi, ne koskettavimmat, tai tuttu musikaali hassunhauskoine tanssinumeroineen? Tai kenties kelaat vanhaa kotimaista elokuvaa? Voiko romansseja nykyisin edes olla?

Uskon kirjailijaa ja jätän turhat pohdinnat; jos kerran kyseessä on romanssi, sillä mennään. Tuo sana - ja koko teoksen nimi - sai minut kirjaan tarttumaan. Ja mikä romanssi siitä aukeakaan!

Franka, tarinan kertoja, on 33-vuotias, tylsässä avioliitossa ("Avioliittoni tarina oli aivan tavallinen; lapsiperheen arki lyö niiden unelmien yli, joita toisiinsa rakastuneilla pareilla oli ollut - mutta tarinan toteutus, se miten olimme yrittäneet yhdistää romantiikkaa ja perhe-elämää, oli tietysti ainutlaatuinen, kuten kaikki tuhoon tuomitut yritykset.) elävä pienen pojan äiti, jonka lapsi tarvitsee erityishoitoa päiväkodissa.

Hoitajaksi nimetään Alvar, tuolloin 22-vuotias. Hän tekee naiseen vaikutuksen heti, mutta ei romanttisessa mielessä; Alvar pärjää pojan kanssa hyvin ja solahtaa osaksi Frankan arkea, vaikkei arkinen olekaan, dj- ja diskoharrastuksineen, taipumuksineen pukeutua glitteriin ja perhoskoristeisiin vapaa-aikanaan. Frankalle, turhautuneelle vaimolle, eivät syrjähypyt ole vieraita, mutta tämä suhde kehittyy eri tavalla. Ennen kuin "mitään" tapahtuu, Alvar lähtee opiskelemaan Englantiin (Oxford, taloustiede). Yhteydenpito jatkuu.

"Jos hän olisi jäänyt, me olisimme olleet kuten muut. Olisimme alkaneet suudella diskopallon välkkeessä ja antaneet Heroesin eksyttää meidät aamuyön tunteina johonkin, missä olisimme voineet muiden näkemättä riisua vaatteet ja käyttää diskon automaatista lähtiessä ostetut kondomit. Näin kuvittelin. Ehkä olisimme aloittaneet suhteen ja liittyneet siihen pitkään ketjuun rakastavaisia, jotka eivät jälkeenpäin itsekään ymmärrä, mikä heihin meni. Suhde olisi täytynyt pitää salassa ja se olisi jäänyt lyhyeksi, joko siksi että olisimme väsyneet salailuun tai siksi että olisimme jääneet kiinni, ja silloin olisimme viimein joutuneet myöntämään sen, mikä oli ollut alusta lähtien selvää ja samalla niin houkuttelevaa: että meillä ei ollut mitään tulevaisuutta. Mutta hän lähti ja sen myötä välillemme tuli se, mikä muutti kaiken: kirjoittaminen. Se alkoi normaalina sähköpostinvaihtona..."

Viestit vahvistavat yhteyttä ja ystävyyttä, mutta kuluu pitkään, vuosia, ennen kuin he myöntävät toisilleen todelliset tunteensa. On niin monta mutkaa, selvitettävää ja hoidettavaa asiaa, mietittävää, toisen tai toisen suhdesotkuja... Kunnes viimein ajoitus on kohdillaan. Ja Franka sanoo Alvarille, ettei hän välitä siitä, mitä tapahtuisi, koska

"Alvar, me olemme vanhoja rakastavaisia joka tapauksessa."  

Franka harrastaa tanssia ja vertaa romanssia tangon tanssimiseen, mutta myös härkätaisteluun, joista hän on viehättynyt.

"Jos me ruhjoutuisimme, se ei tapahtuisi siksi, että emme olisi voineet välttää sitä. Aivan niin kuin matadorit, me otimme nyt askeleemme hyvin tietoisina jokaisesta. Mekin tanssimme ja tasapainottelimme hennolla rajalla, kutsuen ja kurottuen niin lähelle mustaa otusta kuin mahdolllista... ja me yrittäisimme saada sen tanssimaan kanssamme, yhtä valmiina tuhoutumaan tai selviytymään hengissä. Näitä ajatellen yrityn hyväksyä sen, että mitä ikinä tapahtuisi, se olisi oikein."

Vuosien tuttavuus ja ystävyys! Ja vihdoin tapahtuu käänne!

"Vuosien varrella olin niin usein kysynyt itseltäni miksi. Miksi olin rakastunut? Miksi juuri häneen? Miksi kaikki nämä vuodet? Sillä hetkellä vastaus tuntui itsestään selvältä. Olimme tunteneet toisemme kymmenen vuotta, joiden aikana meistä oli tullut läheisiä mutta olimme olleet toisillemme myös salaisuus. Emme olleet yrittäneet keksiä yhdistäviä tekijöitä välillemme - samoja lauluja joita kuuntelimme yhtä aikaa, samoja ulkoa opeteltuja katkelmia elokuvien dialogeista. Ne vain ilmestyivät meille, laskeutuivat, kuin perhonen kädelle. Ei perhonen laskeudu kädellemme siksi, että olisimme erityisiä, jonkin suuremman voiman merkitsemiä. Mutta me haluamme uskoa, että niin on, vaikka leikillämme - ja leikistä voi tulla totta, jos sille antaa mahdollisuuden. Luulen että meille kävi näin."

Romanssi on totta, niin todellista ja niin epätodellista kuin se voi olla. He ovat varmoja, päättäneet. Mutta aika tekee armotonta tehtäväänsä. Kun Franka on yli nelikymppinen, Alvar alkaa haluta isäksi. Biologia on heitä vastaan. Voisiko monisuhteisuus, polyameria, olla ratkaisu?

"Avoin suhde lähtee siitä, että on yksi suhde jota avataan muille...yksi joka on tärkein, jonka ympärillä muut ovat kuin kuita tai satelliitteja. - Ja meillä se tulisi olemaan monimutkaisempaa. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä. Meillä ei siis ole avoin suhde? Ei, mutta se on yksinkertaista: hän sanoo, että minä ole hänelle ensimmäinen, aina. Oliko kauniimpaa ja ilmiselvempää valhetta. Olen häkeltynyt siitä, miten kirkassilmäisesti hänen älyllään varustettu mies kykenee pettämään itseään, puhumaan noin pehmoisia. - Kuinka minä voin olla ykkönen? Kun lapsia syntyy, ykkönen on niiden äiti. Ei. Hän uskoo, että ykkösiä voi olla useita. - Se on vain erilaista. Tämä menee yli minun ymmärrykseni.  --- Siis useita ykkösiä. Tämä on siis monisuhteisuutta, polyamoriaa?"

Kuinka parin käy, sitä en kerro. Mutta tarina on nimensä veroinen. Franka kuvaa kaiken, niin syvimmät pelkonsa, epäluulonsa, mustasukkaisuutensa kuin rakkautensa ja ilonsakin niin tarkasti, että lukija taipuu pakosti uskomaan vilpittömyyteen, sulaa, vaikka välillä epäilee, mutta tulee taas vakuutetuksi. Vilpittömämpää rakkaustarinaa en muista lukeneeni, enkä ainakaan näin tarkasti kirjattua.

Hämmästyttävä kaikessa vilpittömyydessään, yksityiskohtien tarkkuudessaan ja itsestäänselvyyksien selättämisessään. Vanhanaikainen termi kuljetetaan nyky-Suomeen ja Eurooppaan omaperäisesti ja kiehtovasti: henkilöt ovat fiksuja, elävät luontevasti eri maissa ja tilanteissa. Tiiliskiveen uppoaa, se kietoo mukaansa vastaansanomattomasti (hypnoottisesti, sanotaan kirjan takakannessa osuvasti). Jälkeenpäin on hieman pyörryttävä ja pökerryttävä olo.

En suosittelisi kirjaa kovin nuorille tai suhteita aloitteleville: saattaisi pelottaa, luoda turhaa kynnystä siihen, miten romanssi rakentuu. Sillä näin se ei usein käy. Mutta kokeneemmat, sekä pettyneet että löytäneet, havaitsevat varmasti yhtymäkohtia ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa Frankan mietteistä. Ja  voivat ehkä mielessään alkaa kirjoittaa omaa tarinaansa...  Viettelevä, vaikuttava ja tunteisiin vetoava tarina, johon uppoutuu täysin. Siis romanssi.

Kenelle: Romansseja kokeneelle, romansseista haaveileville, hämmästystä hakeville, kotimaisen proosan laajan kirjon ystäville.

Muualla: Romaanina uniikki ja esikoisena poikkeuksellinen vahvaääninen, sanoo Lady Dandy, vilpittömästi ihaillen. Leena Lumi kommentoi: Tulin yllätetyksi, satutetuksi, hellityksi. Muistin.

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. S&S 2018. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

Kailla on ongelmia pään sisällä ja osin myös sen ulkopuolella. Häntä hoidetaan sairaalassa, jossa mies miettii elämänsä tapahtumia, etenkin kaveriaan Tonia. Toni oli ainoa, joka hyväksyi köyhän perheen pojan ystäväkseen, siinä missä muut vain kiusasivat. Kipeä lapsuus hahmottuu lukijalle Kain ajatusten myötä. Äiti häipyi aikoinaan omille teilleen, isäpuoli Veijo hoiti poikaa miten taisi. Tonin kanssa Kai pääsi korkealle, kirjaimellisesti; pojat harrastivat uhkarohkeaa kiipeilyä katoille, kallioille ja silloille. Syykin selviää Kain pohdinnoista ja juontaa lapsuuteen.

Mutta miten päädyttiin mielisairaalaan? Sisko Maria kantaa Kaista huolta ja pitää tätä kiinni arjessa. Veijo haluaisi tulla poikaansa katsomaan, mutta Kai ei anna. Myös poliisi olisi kiinnostunut miehen mietteistä, mutta raportin mukaan potilaan psyykkinen kunto ei kuulustelua salli.

Ongelmistaan huolimatta Kai ei ole kadottanut älyään eikä ironista huumoriaan. Hän tutustuu muihin potilaisiin ja hoitajiin, joista nimeää yhden Takatukaksi. Kun eräs yöllinen tapahtuma havahduttaa väen outoihin ääniin, aletaan tapahtunutta tutkia.

"Takatukka kuulusteli, puhui nyt lempeästi ja katsoi silmiin. Ei minua hämätä, aina jos katsotaan silmiin ja puhutaan kuin lemmikkikanille seuraa pelkkiä huonoja asioita, puhelinliittymä tai vakava diagnoosi. Huvitti vähän Takatukan ilmeet. Käytin vastaheränneen ääntä ja haukottelin. Sanoin että ulinaan tai muuhun älämölöön heräsin hetki sitten. Huomautin että psykologiset testit olisi parempi tehdä päivällä. Saisi paremmat tulokset."

Toimintakeskustakin kokeillaan, vaikka Kai ilmoittaa, että "askartelut, pääsiäisruohot ja pakkaamiset ei osu ihan toivelistan kärkeen." Valmentaja huomaa papereistaan Kain keskeneräiset opinnot. 

"- Akateeminen ura on siis tähtäimessä? - Enemmän katot ja sillat. Tai ennen oli. Päivi laski paperit pöydälle, hymähti ja sanoi: Ehtiihän ne opinnot, ensin kannattaa kuntoutua, hankkia toimintakykyä ja etsiä motivaatiota, sitten vasta harkita mihin elämässään suuntaa. - Meinasi alkaa ärsyttää sen puhe motivaation etsimisestä. Ei motivaatio missään hukassa ole vaan kuollut." 

Potilaiden työllistymistä vahvasti epäilevä Kai pääsee kuitenkin työkokeiluun ja sitä kautta myös arjen kylkeen kiinni, mitä lukija toivoo kaikin voimin. Kaveri tuntuu liian sympaattiselta hukattavaksi! Ja ihan kuin monet solmut hänen elämässään alkaisivat aueta, vai...? Tarina kiertyy suorastaan dekkariksi; alussa mainitut poliisit esiintyvät jälleen.

Esikoisromaaniksi kirja on varsin valmis ja ilahduttavan intensiivinen. Tunnelmaltaan se on vahva, henkilöt ovat eläviä ja tarinaan on helppo eläytyä; menin täysin mukaan Kain maailmaan. Kirjoittajaan voi luottaa, ja myös hän luottaa lukijaan. Hän selvästi tietää ja tuntee aiheet, joista kirjoittaa. Napakat, usein puhekieliset lauseet kuljettavat sutjakkaasti eivätkä selittele, ja kipeiden aiheiden vastapainona pilkahteleva huumori tuo uskottavasti särmää rosoiseen elämän makuun.

Kenelle: Hienostelematonta hakevalle, eläytymään kykenevälle.

Muualla: Hyvin kirjoitettu, vaikka aihe onkin surullinen, sanoo Kirjarouva. Vuori-Kemilä kirjoittaa varmasti ja vakuuttavasti, sanoo Tuijata.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja. Karisto 2018.

Ina Westman: Henkien saari

En ole itkeskelevää tyyppiä, mutta posket märkinä tämän kirjan viimeisen sivun käänsin. Älä säikähdä - kirja ei ole kammottava luettava, vaan täysin päinvastoin.

Emma, Joel ja heidän pieni tyttärensä Fanni viettävät kesää saaristossa, jossain Tammisaaren tienoilla. Paikka on Joelin suvun, ja Emma - joka ei sinkkuna pitänyt itseään lainkaan saaristo- tai meri-ihmisenä - oppi ympäristöön hitaasti. Se vei monta kesää naiselta, joka ei omistanut veneilyyn sopivaa vaatetusta ja haaveili lämpimästä viinibaarista. Nyt hän ei halua poistua saarelta, jos ei ole pakko. Ja nyt ei ole, sillä Joel on vienyt perheensä saareen tavallista pidemmäksi aikaa:

"Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa."

Syy alkaa aueta lukijalle pikkuhiljaa. Emma on ollut onnettomuudessa, mutta se ei selitä kaikkea. Jo ennen sitä hänelle on tapahtunut paljon. Työssään kansainvälisten uutisten toimittajana Emma on joutunut pelottaviin tilanteisiin, nähnyt asioita, joista hän ei pääse eroon. Ja saanut elämäänsä ihmisiä, joissa on kiinni ikuisesti. Keniasta pienenä adoptoitu Fanni on heistä tärkein. Joka saa jo pienenä kuulla ilkeitä nimittelyä ja ylenkatseita ihonvärinsä takia.

"Nämä ihmiset ovat sietämättömiä, tämä maa on sietämätön. Kellään ei ole täällä oikeasti mitään hätää, sodat ja nälänhädät ovat kaukana ja silti kolmevuotias musta tyttö on kaikille kestämätön uhka."

"Kun herään painajaisiin, tartun Fannin hiuksiin kiinni, ne ovat tuttu ja turvallinen elämänlanka, Fannin hiukset sormissani tiedän, että olen tässä, perheeni luona enkä enää siellä, mistä uneni tulevat."

Tarinaa kertovat Emma ja Joel vuorotellen. Myös Fanni pääsee ääneen, kuten kuuluu. Näkökulmakerronta on tehokas. Se kertoo parin tarinan alusta saakka, raadollisen tarkasti ja kaunistelematta. Millaista on sinkkuus. Miten he tutustuvat ja mitä he toisistaan etsivät ja näkevät. Miten Fanni tulee ja muuttaa asetelmaa. Miten työn ja perheen yhteensovittaminen sujuu. Mitä tytär miettii, kun hän saa puhua vapaasti isoisänsä, Joelin isän, kanssa.

Kiinnostavaa on lukea Emman toimittajan työn muutoksesta:

"Äitiyslomani aikana työni muuttui yhtäkkiä. Kaiken sanottavan piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. --- Näytti siltä, että maailmassa oli noin 200 englannin kielen taitoista ihmistä, joilla oli vielä lukutaitoa jäljellä. Loput jakoivat linkkejäni edes avaamatta niitä. Se sai heidät näyttämään ajattelevilta ja älykkäiltä, sosiaalisesti vastuuntuntoisilta ihmisiltä, jotka olivat parempia kuin Trumpin äänestäjät."

Kyllä, Emma osaa olla ärsyttävän kärkevä ja tietäväinen - ja saada Joelin raivoihinsa:

"Siinä meillä on kanssa oikea maailmanparantaja, luuletko olevasi ainoa, joka pelastaa lapsia ja kärsii niiden tuskasta! Tässä perheessä on ilmeisesti yksi ainoa ihminen, joka on ominut maailman parantamisen itselleen, ja niiden merkittävien urotöiden rinnalla minun kertakäyttöastiani ja kierrätykseni ja ekosähköni ja työni koulussa ei ole tietenkään mitään! Kyllä minäkin tiedän jotain huono-osaisista lapsista, joilla on mustelmia käsivarsissa ja nälkä maanantaina, mutta se on niin kovin paljon arkisempaa ja ikävämpää kuin erään toisen vaarallisissa operaatioissa!"

Saarella on muitakin. Isoisä, joka on kallellaan buddhalaisuuteen. Hänen vaimonsa on jo kuollut, mutta miehelle läsnä, sillä saarella on erityinen henki. Emma kokee saaren henget eri tavoin.

Mikä on totta, mikä harhaa? Ja kuka sen määrittää? Ei, kirja ei todellakaan ole mikään parapsykologiapelottelu, vaan tiukasti kiinni todellisuudessa. Kaikki tiedämme, että on asioita, joita ei pysty hahmottamaan järjellä, mutta jotka ovat silti olemassa, ilmastonmuutoksesta vakaviin sairauksiin. Kirjailija kuvaa ihmismieltä taitavasti.

Kirja on maltisesta sivumäärästään huolimatta niin suuri, että sitä on vaikea tiivistää: sen teemat kurottavat niin laajalle, tässä ajassa, mutta myös meidän jälkeemme. Työn rooli, parisuhde, tasa-arvo, lapsellisuus ja lapsettomuus, suku, maahanmuutto, ekologisuus... Mitä nämä kaikki ovat tulevaisuudessa?

Ja meri. Sen merkitys kirjassa ei ole vain hyvinvoivan purjehtivan väestönosan, vaan se symboloi paljon. Sekä maailmamme tilaa että tuntemattomia uhkia, mutta myös turvaa ja pelastusta, muun muassa. Teksti herättää paljon ajateltavaa ja kysymyksiä; keskeinen niistä on vastuu ja sen rajat, itsestä, toisista, ympäristöstä. Missä rajat ovat, miten kukin ne määrittää? Mitä yksi ihminen voi tehdä?

Westman kirjoittaa kauniisti ja kikkailematta. Hän sijoittaa pettävän kepeänhelposti luettavan tekstipinnan alle salavihkaa paljon jysäyttävää: nuo "ansat" - tai verkot, kun merellä olosta puhutaan - tulevat vastaan niin, ettei lukija edes huomaa, mitä tapahtui, kunnes hänet on vedetty niin syvälle, ettei sieltä (posket) kastumatta ylös selviä. Hieno, koskettava ja monitahoinen tarina. Sen vire on surumielinen, mutta ei pelkkää kurjuuden sinilevässä rypemistä; rakkaus on iso teema, joka lämmittää kylmäävimpiä kohtia. Erityisesti pidin kielen lisäksi siitä, ettei ihmisistä tehdä täydellisiä ja siitä, miten herkästi mutta tiukasti ollaan tässä ajassa.

Jo kirjailijan esikoisromaani Syliin pisti nieleskelemään.

Kenelle: Fiksun nykyromaanin ystävälle, vakavia teemoja kaihtamattomille, saaristosta lumoutuville.

Muualla: Kirjan julkaisupäivä on tänään 9.8.joten täydennän tämän kohdan, kun muita bloggarijuttuja alkaa ilmestyä. Kirjailija itse pitää Pientä novelliblogia, josta voi lukea Henkien saaren ensimmäisen luvun.

Ina Westman: Henkien saari. Kosmos 2018. Kansi: Joel Melasniemi.

Helmet-haasteessa 2018 kirjan voi sijoittaa kohtiin 19 (käsittelee vanhemmuutta), 23 (mukana meri), 26 (paikka jossa en ole käynyt), 28 (sanat nimessä aakkosjärjestyksessä). Ja osin se kerrotaan lapsen näkökulmasta, kohta 47,ja on julkaistu vuonna 2018, kohta 49. 

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia

Professori Hararin kirjat ovat nousseet maailmanmaineeseen, eivätkä syyttä. Sapiens-kirjassaan israelilainen historiantutkija tiivistää ihmiskunnan kehityksen kirjan kansien väliin fiksusti ja helposti luettavasti: tuolta lähdimme, näin kehityimme, tässä olemme.

Olemme laji lajien joukossa, oivalsin. Emme välttämättä viisain tai edes parhaiten pärjäävä; päinvastoin. Niin kirjaa kuin päivän uutisia lukiessa herää epäilys siitä, että Sapiensin aika on maailmanhistorian mittapuulla lyhyempi kuin kuvittelemme. Olemme selättäneet evoluution monet vaiheet kehittymällä alkeisbakteereista nykymuotoon, päihittäneet kilpailevat ihmislajit, ja nyt kuvittelemme hallitsevamme planeettaa, survoen surutta muuta elävää haluamaamme muotoon, ikään kuin omistaisimme paikan. Maapallo on ollut olemassa 13 miljardia vuotta, Sapiens vaivaiset parisataatuhatta. Maailma ei tarvitse meitä, me tarvitsemme sitä. Ajatus tekee nöyräksi. Ja vihaiseksi, kun nykymenoa katsoo - miten likaamme omaa pesää.

Mutta keksimme sentään kirjoitustaidon. Ja sitä ennen maanviljelyn. Joka Hararin mukaan oli suuri virhe. Paikkaan sidottu elinkeino on aiheuttanut hänen mukaansa paljon pahaa, omistusahneuden synnystä ympäristön epäterveeseen hyödyntämiseen. Se yksipuolisti ruokavalion ja pakotti ihmisen jatkuvaan raatamiseen elantonsa eteen. Molemmista on ollut kauaskantoisia seurauksia yhteiskuntajärjestyksiemme kehittymisessä.

Toinen kirja, Homo Deus, piirtää visiota tulevaisuuteen. Onko Sapiensin aika pian ohi, kun teknologia ottaa vallan? Tekoäly on ihmistä suunnattoman paljon älykkäämpi, nopeampi ja tehokkaampi. Mihin ihmistä lajina, jonka nyt tunnemme, enää tarvitaan? Jos algoritmit osaavat poistaa älyltään heikot ja sopeutumattomat, millainen laji siitä seuraa?

"Vapaan tahdon kyseenalaistamisessa ei ole kyse vain filosofisesta kokeesta. Siitä on myös käytännön seurauksia. Jos organismeilla ei ole vapaata tahtoa, se tarkoittaa, että niiden haluja voidaan manipuloida ja jopa kontrolloida lääkkeiden, geenitekniikan tai aivojen suoran simuloinnin avulla."

Kirja ei ole vain teknologisen kehityksen kuvailua, vaikka se maalaa siirtymisemme humanismista datauskontoon, vaan Harari katsoo asioita laajasti, myös ihmiskunnalle tyypilliset tarinoiden, uskonnon ja taiteen tarpeet huomioiden. Yksityiskohtana hätkähdyttää ajatus kirjasta, joka "lukee" sinua samalla kun sinä sitä: digitaalisuuden ansiosta se onnistuu. Sähkökirjaa lukiessasi sinua on mahdollista analysoida monin tavoin.

Hararin ajatuksiin on helppo mukautua. Hän kirjoittaa nasevasti ja sopivasti houkutellen, kaikkien koukutussääntöjen mukaan. Silti on muistettava, että kyseessä on yksi näkemys ja yhden ihmisen visio tulevaan, joka loogisesti ajatellen voisi mennä juuri näin, kuten hän ennakoi. Tai johonkin aivan muualle. Ihmiset kun ovat arvaamattomia. Kehitys voi kehittyä tai keskeytyä, tai taantua. Harari olettaa kehityksen jatkuvan nykyisissä olosuhteissa.

Mitäkö pidin? Harari kirjoittaa ymmärrettävästi ja selkeästi, ei kikkaile eikä aliarvioi lukijaa. Sanoma on niin vahva, että se välittyy tekstistä selkeänä lukijallekin niin tunteen kuin tiedon tasolla, jopa käännöksissä. Tehokas ja äärimmäisen kiinnostava teospari, jonka jatkoa tuskin maltan odottaa!

Hararin kolmas teos 21 oppituntia maailman tilasta ilmestyy tämän kuun eli elokuun 2018 lopussa. Wikipedian mukaan se auttaa hahmottamaan nykyajan tärkeimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuten terrorismia, valeuutisia, maahanmuuttoa ja Trumpin valtaannousua, mutta käsittelee myös yksilötason asioita, kuten sinnikkyyttä, nöyryyttä ja meditaatiota.

Kenelle: Ison kuvan ystäville, uutisia seuraaville, tulevaan kurkottaville, ihmisyyttä ihmetteleville.

Huomaa myös: Kansallisteatterissa esitetään vuoden 2019 syksyllä Sapiens-kirjaan perustuva näytelmä. Miten ihmeessä valtaisa tietokirja taipuu näytelmäksi? Jännityksellä odottelen tätäkin.

Muualla: Antti Hautamäki toteaa Sapiens-kirjan olevan niin täysi, että jokaisen on parasta lukea se itse, kattavaa tiivistystä on mahdoton tehdä: silti hän ansiokkaasti sellaisen tarjoaa. Homo Deus -kirja vei Kirjavarkaan hengästyttävälle matkalle ja sai hänet pohtimaan näkökulmia, joista ei aiemmin ollut edes tietoinen.

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia, Bazar 2016. Homo Deus, huomisen lyhyt historia, Bazar 2017. Suomennokset Jaana Iso-Markku.

"Vuoden 2017 J. A. Hollon palkinto myönnettiin kääntäjä Jaana Iso-Markulle Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta. Palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena edellisenä vuonna julkaistun vaativan tietokirjan korkeatasoisesta suomennoksesta tai pitkään jatkuneesta ansiokkaasta tietokirjallisuuden suomentamistyöstä."

Helmet-haaste 2018 kohdat 3 ja 34: Sapiens-kirja aloittaa sarjan, ja Homo Deus -kirjassa syntyy (ja se synnyttää) todellakin uusia ajatuksia!

Ehkä Jokke sallii minun osallistua kirjoilla myös Hiilidioksidi-haasteeseen? Vaikka kirjassa ei niistä suoraan juuri puhuta, se luo kuitenkin kokonaiskuvaa siitä, miten olemme päätyneet nykyiseen surulliseen ympäristötilanteeseen, ja antaa ajatuksia planeetan suojelemiseksi.

Sarjan kolmas osa täällä: 21 oppituntia maailman tilasta.