Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

"Jos ihminen tietäisi, jos hän jo nuorena ymmärtäisi, miten ratkaiseva lapsuus on, hän ei koskaan uskaltaisi itse hankkia lapsia."

Voiko käydä niin, että jos lapsuudessa on kipeitä käsittelemättömiä asioita, siitä kasvaa aikuiselle liian suuri? Johannalle vaikuttaa käyvän niin. Hän on pian kuusikymppinen taiteilija, joka muuttaa miehensä kuoltua takaisin synnyinmaahansa Norjaan, Osloon, lähelle äitiään. Hän ei ole ollut tämän kanssa yhteyksissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Se vaivaa Johannaa, joka haluaisi selvittää välejä. Mitä on tapahtunut? Hänen muistonsa äidistä eivät ole ruusuisia.

"En halua, en halua, äiti sanoi, aina sinä olet niin negatiivinen. On vaikea pitää negatiivisista ihmisistä. Nirppanokkaiselle prinsessalle ei käy hyvin, äiti sanoi."

Johanna on suljettu pois äidin ja siskon elämästä. Totaalinen vaikeneminen, kielto ottaa yhteyttä. Hänen kirjeisiinsä, puheluihinsa, tekstareihinsa ei vastata, ovikellon soittoon ei reagoida. Kuin häntä ei olisi koskaan perheessä ollutkaan. Ei häntä, ei hänen miestään, poikaansa ja tämän lasta - Johannan äidin lapsenlasta ja lapsenlapsenlasta. 

"Jotkut ystävättäristäni pitävät säännöllisesti yhteyttä vanhaan äitiinsä, ja silti he vaikenevat ratkaisevista kysymyksistä, eivät esitä niitä närkästyksen, vihan tai torjunnan pelossa, eivätkä he usko että vaikka he uskaltaisivatkin kysyä, he saisivat vastausta, ja ne harvat jotka ovat kysyneet eivätkä ole saaneet osakseen vihaa tai torjuntaa, ovat saaneet yhdentekeviä vastauksia kuten: Niinpä, vaikea sanoa, elämä ei ole helppoa ja niin edelleen."

Hirveän ahdistava tilanne ja erinomainen, viisas kirja, jossa Johanna pohtii äitisuhdettaan riipaisevan rehellisesti, niillä eväillä, joita hänellä on. Eväitä on nyt aikuisena paljon enemmän kuin lapsena, mutta ne eivät silti tunnu riittävän. On vaikea tarkastella tilannetta puolueettomasti, kylmän faktisesti, kun on itse osallinen ja lapsuuden tuntemukset puskevat pintaan, mutta Johanna yrittää parhaansa. Hänen ajatuksensa ovat loogisia, kylmääviä, tosia. Kun äiti sanoo tyttärelleen: omapahan on elämäsi, se tuntuu monin tavoin väärältä. Sillä eihän lapselle niin ole. Hän kaipaa tukea, näkemistä, tunnustamista, kaikista maailman ihmisistä eniten äidiltään. 

"Koska jokainen on lapsena ollut kuolettavan haavoittuvainen äitiinsä nähden ja tulee aina olemaan sellainen jossakin kohtaa ruumissaan ja sielussaan..."

Kirja puhuu myös taiteesta, mainitsee maalauksia, elokuvia ja kirjoja, joita Johanna on miettinyt, suhteessa äitiasiaan. Hänellä on hyvä teoria siitä, miksei Rakkautta vain -leffassa kerrota äideistä, ja hän uskoo Marguerite Durasin olevan oikeassa kirjoittaessaan, että jokainen äiti edustaa jokaisen ihmisen lapsuudessa hulluutta. Ei, tämä ei ole hulluuskirja siten kuin vaikka Joonatan Tolan tai Nina Wähän perhekertomukset ovat, omalla tavallaan kyllä, sillä eihän Johannan kuvaama äiti-lapsisuhde terve ole. Paljon on rikki, peruuttamattomasti? 

"Äiti on ase."

Ahdistavuutta kirjassa lieventävät kohdat luonnon tarkkailusta ja yksityiskohtaiset kuvailut maisemista. Ne lienevät Johanna-taiteilijalle ominaisia tapoja tarkastella ympäristöä, sijoittaa itsensä johonkin, etsiä jotain todellista tuon mysteerin keskellä. 

"On aina helpompi kuvitella kuollut äiti hyväksi kuin elävä, ja silti me kuvittelemme sekä kuolleen että elävän äidin pohjimmiltaan hyviksi."

Kenelle: Äitisuhteita pohtiville, perhetarinoita ahmiville, revittelemättömän laatuproosan ystäville.  

Muualla: Mitä luimme kerran analysoi ansiokkaasti Hjortin kieltä ja sanoo sen olevan ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut. S&S 2021. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kustantajan lukukappale.