Tekee ehdottomasti hyvää joskus maustua omassa liemessään ja sanoa kaiken juuri niin kuin se on, ja niin juuri Titta tekee. Hän kirjoittaa kirjeitä, joissa pohtii asioita ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Miten eteenpäin?
Kirjeitä on kahdeksan, ne alkavat rakkaudesta ja päättyvät rahaan (miten surullinen kehityskulku). Sota-aiheisessa kirjeessä hän kertoo kasvatuksestaan, joka opetti maailman olevan turvaton ja väkivaltainen paikka, jossa on hallittava selviytymistaidot (näihin kuuluu mm. 20 kilon tarvikepakkaus sekä käyttövalmis ase). Miten monin eri tavoin vanhempi voi myrkyttää lapsensa? Kirjeessä Laumasuoja ei puhuta koronasta, vaan sanotaan suorat sanat ikävälle ystävälle. Muita kirjeaiheita ovat uskonto, eläinkunta, paha ja terapia. Isoja teemoja! Niitä keventävät tuulahdukset reaalimaailmasta, ts. viestittely komeron ulkopuolelle.
Titan ajatuksia on kiinnostava seurailla. Hän muun muassa kehottaa muistamaan, että "itsesääli on marinadi, joka maustaa maussaan vähäiset" ja toteaa sivistyksen olevan "mitä parhain lastenhoitaja, on inhimillisempää hylätä lapsensa kotiin, jossa on kirjasto, kuin kotiin, jossa ei ole kirjastoa."
Ihmissuhteissa on havaittavissa perustavanlaatuista pettymyksentynkää. "Kun näkee ihmisiä, heiltä haluaa jotain, ja kun ei ole saatavia ei ole syytä nähdä!" hän summaa. Koska ihmiset ovat yleisesti p-skoja ja tekevät toisilleen pahaa, Titta suunnittelee perustavansa ihmishirviöiden seurat "sellainen ihan tuote olisi kyseessä." Loistoajatus! "Jokainen kertoo vuorotellen, kuinka kusipäisesti on mennyt tekemään, rauhallisesti, yksi asia per puheenvuoro." Ei analyysiä, armoa, ymmärrystä tai paijailua. Vain ääneen tunnustaminen. Tekisi varmasti hyvää meille kaikille, ehkä jopa lyhentäisi terapiajonoja! Vaikkei se tietenkään mukavaa olisi. "Sinä kehotit minua vilkuilemaan omaan tunne-elämään. En missään nimessä olisi halunnut vilkuilla sinne."
Löytääkö Titta suunnan, johon kulkea? Kun avaa kaiken, mitä saa vastineeksi, edes näkyvyyttä? Onko viihde ainoa keino elää ja elättää itsensä? Ja ketä kiinnostaa? Ai niin, unohdin muuten mainita Alpo Jaakolan, joka on Titalle tärkeä taiteilija.
"Huh, olihan aikamoinen uurastus. Aika rankka meno, eikö vain? Ei aivan ansioton?"
Ei tosiaan: kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Haastavakin. Ei laajuudessaan (en tarkoita sivumäärää, niitä on vain reilut 200) yhtä kompakti tai vimmaisen intensiivinen kokonaisuus kuin upea Kaikkien menetysten äiti, mutta pysyy hillittömyydestään huolimatta hienosti kasassa ja laittaa lukijan hämmästymään, yskimään ja pyrskähtelemään. Ehkä vähän ajattelemaankin. Marjo Niemen kielitaituruus rönsyää nautittavasti, ja hän tuo lukijan eteen niin paljon pohdittavaa, että kirja oli luettava kahteen kertaan peräkkäin, kerralla sitä ei niele. Ja kun kaikki on ohi:
"Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan laittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."
Jatkakaa.
Kenelle: Ennakkoluulottomille lukijoille, kohtuuttomuuteen taipuvaisille, yllätyksellisen kielen ystäville.
Muualla: Omppu sanoo kirjan olevan a) loistava b) loistava c) loistava... Seppo Puttonen haastattelee Marjo Niemeä Keravan kirjastossa.
Lisää Marjo Niemeä:
Mielenkiintoinen lähtökohta kirjalla! Tämän voisi lukea. :)
VastaaPoistaEikö vain tekisi joskus mieli sanoa suorat sanat kaikille :-)
Poista