Miki Liukkosen oudon kiinnostava mieli ja kieli, kauniiden lauseiden tekemisen taito. Hänen tavoitteensa tehdä jotain uutta ja erilaista, nyrjäyttää perinteinen kerronta. Nykyisin ei puhuta kokeellisesta kirjallisuudesta, ja se on oikein: kaikessa julkaistussa on aito halu osoittaa jotain, kertoa jotain, vaikka kirjailija itse toisin väittäisi, uskon. Miksi muuten käyttää vuosia kirjoittamiseen, miksi nähdä vaivaa, jos motivaatio ei ole sisäinen ulkoisen sijaan, kuten "kokeessa" olisi?
"Ja koska minä olen kiinnostunut kaikesta kuten jo sanoin, on auttamatta selvää, että olen niin ikään kiinnostunut todellisuudesta, sillä todellisuus on kaikki mitä meillä on. Ja se miten todellisuuteen suhtautuu, niin no, se onkin sitten kimurantimpi juttu. <Ilkikurinen virnistys>.
Nykyisin puhutaan erilaisista äänistä, erilaisista tavoista kirjoittaa ja ilmaista asioita. Liukkosen tapa on rönsyävän runsas, laajalle kurotteleva, säälimätön lukijalle kaikkeudessaan. Kuin hän kysyisi: Pysytkö mukana, tajuatko, ymmärrätkö? Riittääkö se lukijalle - ei ihan, pakko myöntää. Menee hankalaksi. Vaikka lukija on paatunut ja vaikka haaste on herkullinen.
"Fiktiivinen maailma oli liian todellinen ja todellinen maailma liian fiktiivinen."
Löyhä juoni kertoo pojasta, Henri Classicista, joka kävi erityistä koulua, WKVL-sisäoppilaitosta Wienissä. Kertomus kulkee takaperin, lopusta alkuun. Miten tähän tilanteeseen jouduttiin? Juoni ei kuitenkaan ole kirjan juju. Vaan esitystapa ja kirjallinen ilmiasu, joka kuvaa kaaosmaista, aina odottamatonta eteen tuovaa maailmaa, jossa yksityiskohta saattaa olla kirkkaasti kohdevalaistu, yleisen painuessa hämäräksi, pysyväksi taustakohinaksi.
Kirjoittajan lahjakkuus näkyy komeissa lauseissa, jotka viettelevät lukijan ajatukset oudoille poluille ja ajatuksiin, joiden jälkeen on ravisteltava päätä. Siis missä olin ja miksi? Kuin verkkoinen somen maailma, jonne voi upota ja joutua kummille teille. Kirjassa eksyminen on turvallisempaa, ja uudet havainnot elävöittävät aivotoimintaa. Jonkinlainen räjäytys tapahtuu. Vaikutusta toisaalta vahvistavat, toisaalta heikentävät runsaat oudot sivistyssanat, joita on niin paljon, ettei jaksa googlata. Ei se mitään, ei vieraskielistäkään tekstiä lukiessa tarvitse ymmärtää joka sanaa ymmärtääkseen idean.
"Niin... Elämä, tutkittuna kaikkine mieltymyksineen ja linkkeineen, abaksiaalisine varjoineen, involutiivisine käänteineen joita emme anna itsemme huomioida tai jotka jäävät huomiotta ulkoisten häiriötekijöiden väliintulojen takia."
Mutta mikä on kirjan idea? Pitääkö se tietää? Näen ideana kuvata maailman - elämän - nyt. Kaikkine sekavuuksineen, runsaine tietoineen, hämmästyttävine tietämättömyyksineen ja odottamattomuuksineen, verkostomaisine ulottuvuuksineen. Kaikki johtaa toiseen, yllättävästi, lankoja riittää joka suuntaan. Mitä seuraat, mihin joudut: verkoston laajuudessa et voi tietää, vaikka ehkä luulet olevasi johdonmukainen. Loistoidea ja kunnianhimoinen ajatus.
Sellaista mietin, että voiko joku oikeasti ajatella "mitä vain" ja minne päin vain. Oikeasti arjessa. En minä ainakaan voi: palaverit ja tapaamiset seuraavat toisiaan, on oltava oikeaan aikaan fokusoitunut tiettyyn asiaan ja ihmiseen. Koskee myös vapaa-aikaa. Tietoinen päätös kohdentaa huomio juuri tiettyyn tilanteeseen on edellytys sille, että ylipäänsä pääsee asioissa eteenpäin ja saa niistä jotain irti - jonka takia niitä palavereja ja tapaamisia on. Teksti antaa ymmärtää, että on toinenkin tapa ajatella. Ehkä tämä toi sen räjäytyksen tunteen? Kiinnostavaa, vähän ärsyttävää: kenellä muka olisi varaa ja mahdollisuus herpaantua leijailemaan ajatuskulkujensa mukana? Ja olisiko sitä syytä kokeilla?
Kieli tuo mieleen niin Volter Kilven kuin tämän uskollisen seuraajan Mikko Rimmisen. Liukkonen ei heidän tapaansa keksi uusiosanoja, mutta käyttää kekseliäästi jo olemassaolevia. Tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, brassailevaan mutta kieltämättä riemastuttavaan tapaan. Virkkeet ovat lyhyitä tai pitkiä, eivätkä jopa muutaman sivun pituisena hätkäytä Saramagoa ja kumppaneita lukenutta: vie mukanaan huomaamatta. Kappalejakoja olisin kaivannut enemmän lukuhomman helpottamiseksi - ei se veisi pois ajatuksen tai tekstin kirkkautta, intensiivisyyttä ehkä hieman.
Miki Liukkonen on esiintynyt paljon julkisuudessa, mielestäni myönteisesti - arroganttius ja aitous vaihtelevat, persoonallisuus kiehtoo monia, eri ikäluokkia eri syistä, luulen. Nuorille hän on tinkimättömyydessään ja cooleissa kuvissaan idoli, vanhemmille kannustettava lahjakkuus, joka etsii omaa tietään ja jonka kehitystä seuraa uteliaana. Kuten minä, olen lukenut hänen kaikki romaaninsa. Kirjan vastaanottoon persoona vaikuttaa väistämättä, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisi. Markkinoinnin kannalta tehokas strategia, näkyvyys ja julki-ilmioleminen. Ammattitaitoa sekin, en pidä pahana.
Onko kirja hyvä vai huono? Tekstiltään ehdottomasti hyvä, suorastaan hieno. Tavoitteeltaan samoin, jos sen oikein tulkitsen - mahdoton, kihisyttävä tehtävä koota tuntemamme elämä (no, ei ihan koko elämä, mutta esipuhe, kuten lopulta kirjan nimeksi päätettiin) samoihin kansiin. Laajuuden tunteen ja asianhaarojen loppumattomuuden tajun osalta komea suoritus, niiden välittämisessä lukijalle. Nippelitietojen ja huumorin kiinnostavien nousujen kannalta mainio: lukija saa nauttia, välillä myös nauraa. Ei tämä niin vakavaa ole! (Ei elämäkään, edes esipuheessa). Mutta kokonaisuutena hankalanpuoleinen, vaikea pitää kasassa. Niin, elämää simuloi tämäkin, ymmärrän. Jotkut jaksavat, jotkut väsähtävät kesken, suurta osaa ei ymmärrä.
"Mutta ei tämä aina ole ollut tällaista. Ennen oli yksinkertaisempaa, hallitumpaa, tai niin minä tunsin. Nyt en ole enää varma. Sentimentaalista vai? Ehkä niin. Olkoon. Nyt minä odotan. Se on minun tehtäväni. Asioita tapahtuu. Kaikenlaisia asioita. Ja joku katsoo ja odottaa. Tunnen sen sisuskaluissani. Tarjoilijat kuiskivat keskenään ja osoittelivat vaivihkaa. Ja samaan aikaan tapahtuu lisää asioita ja jotkut asiat vielä odottavat tapahtumistaan. Minä tunnen sen. Viime aikoina elämä on tuntunut happivajeiselta vitsiltä. Joku joka sanoo että Sinä kuolet kohta. Kasvoja hämärässä. Ja taivaalla häilyvä ERROR."
Kenelle: Jaksaville, uteliaille, kokonaisuudesta kiinnostuneille, mukaan meneville, ajankuvaa heijastavan tekstin ystäville.
Muualla: Esa Mäkijärvi sanoo kirjan vaativan lähes epäinhimillistä keskittymiskykyä. Jota hän arvelee tuskin löytyvän ensisijaiselta kohderyhmältä, nuorilta aikuisilta. Silti hän innostuu tekstistä. Anneli sanoo: Miki Liukkonen on kielinero, kielellä maalaamisen mestari!
Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. WSOY 2021. Päällys Jussi Karjalainen.
Sain kirjan kustantajalta.
Tämähän rupesi kovin houkuttelemaan! Paksuus on aina hirvittänyt, mutta ehkä vielä tänä vuonna...
VastaaPoistaLiukkonen oli vastikään Maaret Kallion ja Jarno Limnellin vieraana heidän radio-ohjelmassaan Menikö tunteisiin. Oli yllättävää, että Liukkonen kertoi kokevansa jatkuvasti häpeää! Vaikka hän on ulospäin niin itsevarman oloinen.
Paksuus ei ole paha, eihän se ole kuin kolme neljä normikirjaa, ja nekin menevät nopeasti, sinultakin. Teknisesti on kyllä haasteita, ranteet kipeytyvät ja sellaista. En nähnyt tuota ohjelmaa, mutta monta olen nähnyt tv:stä ja livenä. Ylen Sivullinen-ohjelmassa hän oli mainio ja hoiti homman hienosti - vierailijat vain olivat hmm, jännittäviä? Ainakaan kirjailija ei peittele sitä, että on välillä epävarma ja välillä stara. Sen takia varmasti resonoi hyvin niin nuorissa kuin vanhemmissakin. Tuttua - ja silti sitä starasäihkettä :-)
Poista