Mikko Räsänen on kaupungin työmies, joka tekee töitä maan alla - ei vakoojamaisesti vaan konkreettisesti, asentaa ja korjaa vesiputkia ja tekee tilat kaapeleille, joita pitkin sinulta onnistuvat somettamiset ja Netflix-illat, kuten hän itse sanoo. Yhteiskunnan tukipilareita siis; niitä, joita ilman moni itsestäänselvänä pitämämme asia ei toimisi.
Silti on syntynyt harhaisia käsityksiä siitä, että vaikkapa viestintää tekevä tarinallistaja tai soten organisaatiota pöydällä pyörittelevä virkailija olisivat jotenkin tärkeämpiä; onhan heillä korkeakoulutus ja siten runsas palkka etuineen, eikä työn tekoa valvota minuutin päälle. Esitys kolauttaa ääripäiden käsitykset kunnolla ja komeasti yhteen.
Olen asunut Helsingissä yli 40 vuotta, seurannut kaupungin kehitystä ja tehnyt töitä vuosia rakennusalalla, joka on näkyy ympäristössä vahvasti. Olen palaveerannut niin yritysten, tekijöiden kuin päättäjien kanssa, toteuttanut eri tahojen viestintäsuunnitelmia, seurannut somea, jossa kaupunkilaiset kommentoivat tekemistä, ja verkkosivuja, joilla kaupunki kertoo tekemisestään. Näytelmäsitaatti alla on muistinvarainen, mutta sanoma hätkäytti minua katsomossa. Niin totta!
"Mitä kaupungin palvelua käytät eniten? - Kirjastoa. - Väärin! Käytät viemäriä!"
Tunnistan yksityiskohtia myöten tarinan, jota kaupunginteatterin lavalla esitetään. Tietenkään kelta- ja valkokypärien ero ei todellisuudessa ole niin viivotinsuora kuin näytelmä esittää, mutta on viestissä paljon totta. Mieleeni tulvii ihmisiä ja nimiä, molemmilta puolilta. Usein julkisuudessa jää piiloon, kuka on todellinen tekijä, on kyse kuinka suuresta hankkeesta tahansa. Edes yritystä ei mainita, henkilöistä puhumattakaan - tässä olisi paljon petraamista viestimillä, kuten Helsingin Sanomilla.
Asia on iso: näytelmänä se laahaa muutaman vuoden todellisuutta jäljessä - idea, hyväksyntä, suunnittelu, toteutus, tämä kaikki vie pitkään, mutta reaalimaailmassa ilmiö on havaittu jo aiemmin.
Suurten ikäpolvien lapset toivoivat lapsistaan pomoja ja akateemisesti koulutettuja, jotta näillä olisi parempi ja helpompi elämä kuin heillä itsellään, eikä missään nimessä duunarina, mutta viime vuosina on havaittu, että kehitys ei välttämättä kuljekaan kohti korkeampaa ansiotasoa ja varmaa työnsaantia. Toisaalta, ammattilaisista on pula muun muassa talotekniikassa ja rakentamisessa. Hoivatyöstä puhumattakaan. Duunarityöstä - kuten ennen sanottiin - on pulaa.
Olisiko viisaampaa kannustaa nuoria käsillä tekemisen pariin? Voisiko ammatillinen koulutus olla yhtä hyvä tai parempi kuin yliopisto? Ja ovatko nämä edes toisiaan poissulkevia? Kyse lienee arvostuksesta. Voiko olla yhtä ylpeästi sähköasentaja tai kampaaja kuin toimistopäällikkö tai erikoisopettaja? Tietenkin voisi, jos minulta kysytään, jopa ylpeämmin, mutta tunnistan näytelmän julmasti esittämän kahtiajaon mukaisen ajattelun.
Ratkaisun tekevät, jälleen kerran, nuoret. Räsäsen Aapo ja sen raivostuttavan sortsipyöräilijän (kyllä, näen mielessäni myös hänen todellisen vastineensa), tytär lähentyvät. Toivo asuu nuorissa, ja viisaus, uskon! He eivät niele enää kahtiajakoja ja väistyvien sukupolvien haaveisiin nojaavia ajatuksia, vaan tekevät elämänsä itse.
Hieman ristiriitaista edelliseen on se, että lavalla konkarein Martti Suosalo Mikko Virtasena on niin luonteva ja vakuuttava, että varjoon jäävät muut taitavat esittäjät, kuten raikas ja uskottava työnjohtaja (Raili Raitala) tai oman firman piikkiin kaupunkia avustava tarinankertoja, ärsyttävän itsekäs pyöräilijä Lasse (Rauno Ahonen). Paavo Kääriäinen Aapona on uskottava ja aito, eikä muissakaan ole valittamista, "ulkomaisia" työntekijöitä unohtamatta. Hyvää työtä kaikilta. Osaaminen ja tekemisen palo näkyvät, missä työssä tahansa.
Näytelmä on tärkeä yhteiskunnallisen murroksen kertoja, eikä sitä tehdä huolimattomasti, mistä kiitos. Katsomon ikä oli korkeahko; tässä tapauksessa se on hyvä, sillä isovanhempien ja vanhempien vaikutus nuorempiin on vahva ja yhteiskunnan muutos on hyvä nähdä. Oli muuten upeaa olla keskellä päivää teatterissa, joka oli täynnä, kuhina oli valtaisa! Tampereelta tuli bussilasti katsojia. Aurinko paistoi kuumasti, ja kevättä oli ilmassa. Pelottava sota jäi hetkeksi ajatuksissa pienemmäksi, vaikkei sitä kokeville, mutta kokemus toi voimaa taas kohdata uutiset ja tosiasiat ja toimia sen minkä voi. Suositan jokaiselle etsimään voimaa taiteesta, teatterista, kirjoista ja toisista. Sitä tarvitaan.
Kenelle: Kaupunkilaiselle. Työntekijälle. Kaupunkien ja kuntien päättäjille. Pikkupomoille. Niille, jotka arvottavat ihmisen koulutuksen ja työn kautta. Ammatinvalintaa harkitseville.
Muualla: Kirsin Book Club selvittää näytelmää yksityiskohtaisemmin.
Helsingin kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus. Käsikirjoitus Mika Ripatti, ohjaus Heikki Kujanpää.
Kuvat: HKT, Otto-Ville Väätäinen.
Ylin kuva: Se ärsyttävä sortsipöksypyöräilijä Lasse ja Mikko Räsänen. Rauno Ahonen ja Martti Suosalo.
Seuraavassa kuvassa tarinaa ansiokkaasti soittanut Joakim Berghåll.
Nuoret: kuvassa Lassen tytär ja Mikon poika, näyttelijät Lumi Aunio ja Paavo Kääriäinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti