Helpottuneen lentokapteenin leuka loksahtaa, kun laskeutumislupaa pyydettäessä lennonjohto kehottaa miehistöä ilmoittamaan kapteenin henkilöllisyyden, muiden koneen tunnistetietojen lisäksi. Ei sitä kysytä ikinä!
Koneen saapumisessa on muutakin outoa. Se on nimittäin jo kerran saapunut kentälle, kolme kuukautta aiemmin. Täysin sama kone, samoin matkustajin ja miehistöin, jopa sama ketsuppitahra käytävämatossa. Viranomaiset eivät ole uskoa kiistattomia todisteita, joita dna-testit ja muut varmistustavat osoittavat. Mutta muuta ratkaisua ei ole: lentokone sisältöineen on jollain tavalla monistunut kahdeksi.
Valtiojohto presidenttiä myöten rientää pohtimaan tilannetta, paikalle kutsutaan maailman parhaat asiantuntijat, nobelistit eri aloilta. Varautumissuunnitelman kymmenet tarkoin harkitut käytännöt eivät päde tilanteeseen, joten on otettava käyttöön se ainoa, jota ei ole koskaan käytetty: protokolla 42. Sitä on ollut laatimassa professori Adrian Miller, joka keksi protokollan nimen ja tunnussanat, joita ei olisi uskonut koskaan käytettäviksi, siksi kirjallisesti hieman pilaillen.
"Kolme hälytysääntä, sitten vain yksi, ja taas kolme. Se on sovittu koodi: hän vastaa. Kuuluu miesääni, varma ja väritön, sotilaallinen.
- Onko langalla professori Adrian Miller?
- Tuota... on, Adrian vastaa epäröiden.
- Toto, minusta tuntuu...
Ääni puhelimessa odottaa, odottaa, kunnes Miller vastaa sävyttömästi:
- Että emme ole enää Kansasissa."
Professorit, poliitikot, kenraalit, uskonnolliset johtajat: heidän on pyrittävä muodostamaan jokin teoria, selitys mahdottomalle (ihmisellä on sellainen taipumus: "Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota ei houkuttelisi ratkaisun puute".). Joutuiko kone jonkinlaisen ajan ja avaruuden tuntemattomaan tilaan, madonreikään? Vai onko kyse maailmankaikkeuden koodivirheestä jossain meitä ohjailevassa ohjelmistossa - niin piskuisesta, ettei koodintekijä ole sitä edes huomannut? Olemmeko vain tietoteknisen ohjelmiston osasia? Olisiko joku taho voinut koodata simulaation, jossa olemme kokeneet maailmansodat, luontokadon ja muun historiamme? Miten ohjelma etenee?
Entä mitä tapahtuu, kun myöhemmin laskeutuneet matkustajat tapaavat aiemmat itsensä - ne, jotka ovat eläneet kolme kuukautta pidempään ja kokeneet asioita, joista myöhemmin tulleilla ei vielä ole aavistustakaan? Esimerkiksi matkustajista kirjailija Victor Miesel - jonka mietteistä himolukija on kiinnostunut - saa kuulla julkaisseensa kulttimaineeseen nousevan kirjan.
Huimia ajatuskulkuja, ymmärryksen ylittäviä, ja hörhöt luonnollisesti ottavat tilanteesta kaiken irti. Asianajajatkin yrittävät, sillä onhan tästä jonkun maksettava korvauksia. Some villiintyy seuraamaan milloin mitäkin epäolennaista, totta kai. Kirjallisuus- ja muut kulttuuriviitteet sekä tiettyihin henkilöihin fokusoituminen keventävät tekstiä, romantiikkaakin vilautellaan.
Vetävä ja erikoinen mielikuvittelu, joka käynnistyy vauhdikkaasti palkkamurhaajalla, hidastuu hetkeksi esitellessään liudan henkilöitä, mutta piristyy itse tapahtuman ja etenkin sen seurausten kuvauksessa: niin inhimillistä ja uskottavaa (jos sanaa tässä tapauksessa voi käyttää) se on. Uskon, että juuri näin päätökset tehtäisiin ja toteutettaisiin todellisuudessa vastaavassa tilanteessa.
Kenelle: Yliluonnollisen ystäville, katastrofinälkäisille, ateisteille, uskoville, päättäjille.
Muualla: Donna mobilen kirjat sanoo romaanin olevan paitsi (osittain liiankin) fiksu myös oikein hauska.
Tähän voisi kyllä ehkä tarttua. Ainakin romaanin aihio on kekseliäs.
VastaaPoistaErittäin omaperäinen ajatus, kyllä!
Poista