Välillä on ollut muutakin, kuten tämä, ja katastrofiksi kuvailtu Ismo Alangon elämäkerta, jonka myös kahlasin uskollisesti läpi, vaikka ei sitä hyväksi teokseksi tosiaan voi sanoa, mittavasta taustamateriaalista ja sadoista tekemiseen käytetyistä tunneista huolimatta (fanit varmasti arvostavat silti, ainakin Alangon antamaa tietoa sanoituksien taustoista.)
Syitä tähän löytyy Erään kissan tutkimuksista. Oli henkilökohtaista surua, hämminkiä ja ongelmia kustantajasuhteissa (asiat liittyvät yhteen). Eri asia sitten on, kuinka intiimejä asioita, jotka väistämättä koskevat muitakin, kannattaa kirjaan laittaa, koska spekulointeja henkilöistä tosielämässä ei voi välttää. Joku kirjailija (en muista kuka) sanoi somessa, että on todennut 15 vuotta sopivaksi ajaksi omien tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä, kuulosti viisaalta. Tässä aikaväli on huomattavasti lyhyempi. Mutta oikeastaan kaikki alkoi siitä, että nousi kova lapsikuume, "alkukantainen naaraan halu".
"Ilman lasta minusta on tullut vaillinainen ja mitätön. Minulla on enää yksi ainoa päämäärä. Ymmärrän sen nyt. Tahdon poikia, vasoa, varsoa, synnyttää ja imettää jälkeläisiäni. Ensimmäinen tunne on häpeä. Tuo raaka, väistämätön eläimellisyyden osoitus, lisääntymisen tarve, on saanut minustakin otteen."
Lapsihaave ei toteutunut, miehen tuesta puhumattakaan. Tai oikeammin, miestä ei ole, haave sekin vain. Runoilija oli menetetty jo aiemmin, ja se toinen osoittautui pettymykseksi.
Mutta vankka kirja syntyi, Ketun omaperäinen esitystapa välkkyy odotetusti riveillä ja riemastuttaa. Jos kohta tapahtumat ovat synkeitä keskenmenoineen ja pakahduttavine yksinäisyyksineen tässä ajassa sekä sadan vuoden takaa alkavassa Eevan tarinassa, jossa Neuvostojen maa kutsui toiveikkaita.
Kissa ilmestyy kuvioon molemmissa aikatasoissa, menneessä ja nykyisessä, itselleenkin yllätykseksi. Sillä oikeastihan hän ei ole "vain" kissa, vaan maailmanhengessä asuva Tutkija, joka saa Toimistolta toimeksiannon tarkkailla Kirjailijaa ja toimii kertojana, Kirjailijan itsensä ja Eevan lisäksi.
"Kirjailijan viimeinen muistiinpano syksyltä vaikuttaa melko vähäjärkiseltä. Mitä on tapahtunut Eiran lukaalissa, siitä ei ole varmuutta eikä tietoa. ... On epäselvää, onko kirjailija tässä kohtaa yrittänyt itsemurhaa. Se on niin synkkä asia, ettei Kissa minussa ymmärrä sitä. Eläin taistelee elonliekistään viimeiseen kipinään saakka. Eikä sitä ymmärrä minussa Korkeuden matkaajakaan. Ei elämää pidä pelätä, sitä vastaan pitää käydä, sitä vasten pitää antautua. Jos sattuu, niin sitten kipu tunnetaan."
Kokonaiskuva muodostuu kolmen kertojan, kissan, kirjailijan ja Eevan, kautta. Kirjailija vetäytyy yksin Saareen, jonnekin itärajan läheisyyteen, ja historia alkaa elää. Esiäitien ketju, joka on johtanut tähän päivään. Ja heidän miestensä, jotka eivät kaikki hekään olleet ihania. Mutta Mahte taisi olla, ainakaan Eeva ei saa tätä mielestään. Ja katuu katkerasti sitä, että lähetti tyttärensä Tytin piikomaan jo nuorena, nälkää näkemästä kotoa. Isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat moneen sukupolveen.
"En saa sitä pahaa verta meän väliltä nyt millään."
Akuutisti Kirjailija pelkää sanojensa kadonneen iäksi. Ja se on iso pelko, mitä kirjailija olisi ilman niitä? "- Ei ole sanoja. Ne on minulta kaonneet. Kuin joku ne oisi minulta poies raastanut ja piiloon pistäny. Kyä mie koitin niitä hakia." Ja onko hyvä idea kirjoittaa kostokirja, joksi Kissa tulevaa teosta arvelee? Mitä muuta kirjassa olisi? "Jotakin kaunista siinä pitäisi olla. Ja lohtua."
On siinä niitä. Ketun tapaan mennään äärimmäisyyksistä toisiin. Vertailu esiäiteihin on hieno ulottuvuus, ehkä kirjan antoisin, mutta ei todellakaan ainoa: nykyhetki ja lähimenneisyys, aika ja ajattomuus, kirjailijan ja taiteilijan työ, kissan luonne, naisen elämän haasteet... Upeasti kirjailija pitää kaiken keskenään erilaisen aineksen kasassa ja punoo siitä helposti luettavan kokonaisuuden, joka ilahduttaa vaihtelevalla, vivahteikkaalla kielellään ja oivalluksillaan. Ja etenkin sillä, että sanat ovat palanneet.
Katja Kettu osoittaa kirjallaan ihailtavaa ammattitaitoa, jolta odotan suuria jatkossa, kun "tilanne" on niin sanotusti rauhoittunut. Lopussa on laaja lähdeluettelo.
Kenelle: Uteliaille, räväkän kielen sietäjille, perheellistymistä onnistuneesti tai epäonnistuneesti toteuttaneille, yksinäisyyteen ajautuneille, juuriaan tutkiville, kovia kokemuksia kestäville, sanojen katoamista pelkääville ja kirjallisten ainesten käytöstä oppimaan haluaville.
Muualla: Sallan lukupäiväkirja totesi räväkkyyden ja naisen voiman korostamisen tehneen lukijalle hyvää. Kissan hän sanoo olevan mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saavat keveyttä ja tuoreutta. Eri mieltä olen parista asiasta: pidin eniten historiajaksoista.
Ja ei, blogikirjoitus ei ole tulkintani mukaan mainos, vaikka hän arvostelukappaleesta varuiksi ilmoittaa. Katson, että kirjan saaminen kustantajalta ei ylitä mainoskynnystä, sillä se ei edellytä kirjoittamaan arviota eikä muutenkaan korvaa lukemiseen ja bloggaamiseen käytettyä aikaa. Saan arvostelukappaleita satunnaisesti, yleensä pyytämättä, joskus harvoin (4 - 5 kpl vuodessa, jossa luen lähemmäs parisataa kirjaa) innostuneena pyydettynä, mutten niistäkään välttämättä kirjoita. Viralliset mediat - niissä harvoissa, joissa on kirja-aiheisia juttuja - saavat aina maksutta kirjan luettavakseen, ja siellä tekijät sentään saavat työstään myös palkan. Bloggaaminen on vapaaehtoistyötä, ei taloudellisen voiton tavoittelua.
Itse luin Ketun kirjan kirjastosta. Jossa kävin pitkän keskustelun kirjastosedän kanssa Kafkan teosten nimien käytöstä nykyisin, mikä tuntuu olevan pinnalla. Kafka julkaisi Erään koiran tutkimuksia, ja Antti Tuomainen ainakin tietää lisää, muutamat muutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti