Kolme todellista elämäntarinaa Suomesta

Kolme kirjaa, jotka kertovat todellisista henkilöistä, mikä on niiden suurin arvo ja ansio. Miten erilaisia kohtaloita voi olla! Suurten kustantajien valikoimien ohella rohkaisen lukemaan välillä pienempiä tai omakustanteita, ehkä eri silmin ja kriteerein. Tarinat ansaitsevat silti tulla kerrotuiksi ja kirjojen eteen tehty työ tunnustetuksi. Historiatiedon välittymisestä puhumattakaan.

Emilin tarina meni tunteisiin. Esa Keskitalo selvitti isoisänsä veljen kohtaloa tajuttuaan, ettei miehestä ole perheessä puhuttu. Isoisä oli hyvässä asemassa kyläyhteisössä eikä halunnut Emiliä yleiseen tietoon, ei kirjoittajan isäkään. Sillä tarina on karu. 

"Lapsena olin vihainen, sillä isälle näytti tärkeältä, mitä naapurit olivat meistä mieltä, harvemmin äidin tai minun onni. Tieto Emilin kohtalosta elvytti suuttumuksen. 
Emilin isä kuoli ennen pojan täysikäisyyttä, minun suhteeni isään särkyi aiemmin. Kadotimme isämme. Vältin pohtimasta yhtäläisyyksiä liikaa."

Emilistä piti tulla hollolalaisen synnyintalonsa isäntä: nuori, kaunis, kaikkien pitämä ja rakastunut mies odotti tulevaa innolla. Mutta kun sisko teki itsemurhan ja morsian purki kihlauksen, hänen mielensä järkkyi. Pahasti. 

Vuonna 2022 kylältä löydettiin tapettu nainen, syyttävä sormi osoitti Emiliä. Hän oli tavannut naisen, riidellytkin. Olisiko hän pystynyt julmaan väkivaltaan? Virkavallan mielestä oli. Emil vangittiin, passitettiin mielentilatutkimukseen, todettiin skitsofreeniseksi. Hänet suljettiin vankimielisairaalaan Kakolaan, sitten Pitkäniemeen. Surma tapahtui vuonna 1922. Kirjoittaja epäilee todisteita taposta, alkaa epäillä omaakin mielenterveyttään. Serkun kanssa pohdittiin suvun vaiteliaisuutta. 

"Emme uskoneet kummankaan vanhempien tienneen Emilin koko kohtaloa. Olin antamassa periksi. Varmaan setä tappoi. Serkku puhui Emilistä siskolleen, joka soitti.
- Nyt kun tietää, ymmärtää jotenkin monia asioita, sisko totesi.
Mukavaa, jos ymmärtäisivät myös minua. Esimerkiksi poikani." 

Pitääkö vaikenemisen jatkua, siirtyykö näkymätön taakka kirjoittajan pojalle ja tämän lapsille? Voiko kierteen katkaista? Tämä on minusta kirjan ydinkysymys, jota kirjoittaja pyrkii selvittämään tutkimalla kaiken, minkä löytää Emilin elämästä. Emilin kerrotaan olleen "hyvä potilas", auttavainen, osin onnellinenkin, arvellaan. Mutta vaati tarinansa tulevan kuulluksi ja kerrotuksi. 

"Vaari kantoi häpeää ja isä salattua, joka kuristi. Minä olin tuntenut, ymmärsin vihdoin, lapsen pelkoa, että murhe paljastuu omaksi syyksi. Häpeä oli syvällä, en nähnyt sitä." 

Koskettava kertomus, sillä kirjoittaja laittaa itsensä likoon. Ja siksi, että häpeää ja salaisuuksia löytynee joka suvusta, lukijankin, ja niitä jää pohtimaan. Entä Emilin surullinen kohtalo tulla hylätyksi, näkymättömäksi: olisiko nykytekniikalla löytynyt todisteita taposta, olisiko kunnollinen hoito ja perheen välittäminen parantanut häntä? Emil syntyi vuonna 1889 ja kuoli 1943, ehkä kulkutautiin, ehkä nälkään: mielisairaaloihin ei riittänyt ruokaa, jota piti säästää sotilaille. Näin kävi Signe Branderillekin.

Keskitalo on kirjoittanut työkseen, mutta kirja on esikoinen: esitystapa on persoonallinen. Vaikkei virkkeiden ydintä aina ole helppo hahmottaa ensilukemalta. Loppu olisi kaivannut tiivistystä; lukijalle se erottuu tyylillisesti erilaisena kuin varsinainen tarina eikä anna lisätietoa aiheestaan.

Esa Keskitalo: Emil. Aviador 2025. Kansi Iiris Kallunki.

Leena Kiviharju syntyi ja asui Hyvinkäällä nuoreksi naiseksi saakka: hän menestyi koulussa, otti pianotunteja, hankki kielitaitoa kursseilla Euroopassa ja opiskeli lakitieteitä, luki intohimoisesti kirjoja ja hoiti kissojaan. Kunnes tapahtui jotain, mitä emme tiedä. Ainakin lyhyt avioliitto ja äidin kuolema, jonka jälkeen hänen synnyinkotinsa valtasivat sukulaiset ja vaihtoivat lukot, Leena jäi ulkopuolelle.

Leenasta tuli kirjan mukaan vuonna 2002 koditon maankiertäjä, joka liikkui pitkin Etelä-Suomea yöpyen milloin missäkin, useimmiten ulkona, myös kovilla pakkasilla. Tavaramerkiksi muodostui suuri määrä kasseja, joissa Laukku-Leenana tunnetuksi tullut nainen kuljetti omaisuuttaan paikasta toiseen. Muutama kassi kerrallaan joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin ja uusi haku, kunnes kaikki oli siirretty. Laukuissa oli vaatteita ja tärkeitä esineitä, kuten kirjoja. Eikä mitä tahansa kirjoja, vaan Tolstoita, Proustia ja muita Leenan lukemisen arvoisiksi katsomia teoksia, joita hän hankki ainakin kirppareilta. 

Leenalle tarjottiin apua: säälivät toivat ruokaa ja rahaa, vaikkei hän apua sanonut tarvitsevansa eikä ollut lahjoista kiitollinen (eikä ihmisrakas, vaikka käyttäytyi pääsääntöisesti hyvin). Vain kyyti ja tupakka kelpasivat. Muita päihteitä Leena ei käyttänyt. Joskus hänet saatiin terveydenhoitoon, akuuttien vaivojen lisäksi myös päätä tutkittiin; kirjan mukaan diagnoosiksi saatiin "pitkittynyt suru". Hän arveli sen liittyvän kissojensa menettämiseen. Lukija saattaa arvella jotain muuta, mutta jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hänen päässään tapahtui ja johti kulkurielämään. 

Asuntoa tarjottiin usealta paikkakunnalta, mutta hän ei osannut asettua. Hartola, Heinola, Hauho (jossa hän viihtyi hyvän kirjaston vuoksi), Jämsä (jota hän inhosi, samoin kuin Savoa ja savolaisia), paikkoja luetellaan kirjassa paljon. Pirkanmaallakin hän kiersi, mutta Häme oli mieluisin. Iän ja elämäntavan kuluttama Leena majaili viimeiset vuotensa Sysmässä ja kuoli vuonna 2021.

Hän piti jatkuvasti päiväkirjaa. Ketolainen kokosi niiden pohjalta hämmästyttävän elämäkerran. Tekstin kronologiassa on osin sekavuutta ja toisteisuutta, mikä hämärtää kokonaisuuden kirkkautta, mutta paljon kuuluu Leenan omaa ääntä. Osa päiväkirjoista on kadonnut, 1980- ja 1990-luvuista ei juuri ole tietoa. Minä muistelen kuulleeni hänestä jo silloin, nähneenikin hänet Helsingin keskustassa: oletan Leenan aloittaneen reissuilunsa pienessä mittakaavassa paljon ennen vuotta 2002 ja kotitalon menetystä. Ainakin avioliittonsa aikoina hän asui Tapiolassa ja "katoili" jo tuolloin. Jokin veti tien päälle, pois seinien turvasta. Säilyneet päiväkirjat ovat SKS:n arkistossa.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena. Naiskulkurin tarina. Pro Bono -kustannus (omakustanne) 2025. 

Hyppäys kauemmas, ajanjaksolle 1800-luvun lopulta seuraavan vuosisadan alkupuolelle. Elin syntyi vuonna 1887 Daniel ja Hedvig Jacobssonin kolmesta lapsesta keskimmäisenä, isosisko Fannyn jälkeen ja ennen Oskaria. Lasten elämää leimasivat jatkuvat asuinpaikkojen muutokset.  

Äiti Hedvig oli muuttanut alunperin Teerijärveltä torpan köyhyydestä Pietariin, josta kommentoi kirjeessä serkulleen: "Vaan ei ollu elämä helppoo Pietarissakaan, ainakaan aluksi. Työtä sieltä kyllä löytyi ja tuo Daniel ja tulipahan sekin paikka nähtyä." 

Daniel teki jo Pietarissa - jossa perhe perustettiin - konepajatöitä ja sai hyvän työpaikan Ohion Newarkista masinistina ja lokomotiivien rakentajana, joten Amerikkaan muutettiin, ensin Daniel, parin vuoden kuluttua Hedvig ja lapset: he olivat odotelleet muuttoa Suomessa. Elin oli tuolloin kuusivuotias, ja kielen opettelu ja ystävien saanti otti aikansa. Hedvig haikaili Suomeen ja paluumuuttoakin kokeiltiin, muttei se sujunut. Newarkiin palattiin, ja oltiin kuin muualla ei olisi oltukaan.

Tyttöjen (Oskar oli vielä pieni) vastustuksesta huolimatta Jacobsonit muuttivat sittemmin Viipuriin. Jälleen oli sopeuduttava uuteen paikkaan, kouluun, kavereihin. Kun Viipuri oli jo kotoinen, perhe muutti isän työn perässä jälleen, nyt Tampereelle. Daniel teki hienoa uraa veturien valmistuksessa, mutta oliko hän jotenkin levoton? 

Tampereella Elinistä kasvoi nuori nainen. Hän tapasi Paavo Granön, papinpojan, ja nuoret kihlautuivat. Ilon siitä syrjäytti suuri suru, sillä Fanny-sisko menehtyi aivokalvontulehdukseen. Häät pidettiin hätäisesti, Paavolla oli kiire lähteä Siperian Omskiin isänsä toiveesta: tämä halusi Paavon jatkavan työtään kirkkoherrana paikallisessa seurakunnassa. Elin ei ilahtunut, mutta seurasi kuuliaisesti rakasta miestään. Taas oli muutto edessä! Ja kauas, pelkkä junamatka kesti viikon. Siperiasta Elin ei enää muuttanut mihinkään, vaan perhe eli ja kasvoi siellä Elinin varhaiseen kuolemaan saakka.

Tulipa tylsä selostus Elinin vaiheista. Koin hankalaksi hahmottaa faktat tarinan lomasta, joten kaaren selventämiseksi ne piti sihtailla erikseen. Lukujen alussa on kyllä vuosiluvut, mutta ehkä myös pääsisältö olisi ollut hyvä mainita luvun johdannossa. Tai lisätä täydentävä sisällysluettelo. Mukana on onneksi henkilölista, tosin siitä puuttuu osa tekstissä mainituista henkilöistä, koska se on rajattu Elinin elinaikaan. 

Mutta kirja ei ala Elinistä, vaan jo vuodesta 1859. Suomalainen mies on humalassa tullut tappaneeksi toisen ja tuomitaan vankeuteen Siperiaan. Tapauksen käsittelyä ja raakaa matkaa vankeuteen kuvataan Elinin elämästä kertovien kirjeiden lomassa. Elinin ja hänen läheistensä kirjeitä on oikeasti olemassa, mutta kirjailija on ymmärtääkseni käyttänyt mielikuvitustaan niin niiden sisällön kuin täydentävän tarinan luomisessa. Biofiktiota siis. Siperiaan karkotetun yhteys Eliniin selviää loppumetreillä.

Kahden tarinan yhdistäminen toimii, vaikka kokonaisuutta pidin hieman vaikeatulkintaisena faktanseurannassa ja suuren henkilömäärän vuoksi. Mutta onhan Elinin elämä melkoinen seikkailu ja omanlaisensa kohtalo! En ihmettele, että kirjeet löytänyt ja mennyttä aiemminkin kirjoissaan tutkinut Tolonen innostui luomaan hänestä tarinan, joka sisältää paljon historiaa ja ajankuvaa niistä kiinnostuneille, henkilöitään koskevia lehtileikkeitä myöten. Iso työ on tehty, hahmojen toimet ja reaktiot ovat uskottavia. 

Jäin miettimään, tekikö Elin hyvän ratkaisun lähtiessään Siperiaan vai oliko hänen todellisuudessa pakko lähteä. Ja hämmästelen tuon ajan matkustusta, johon lähdettiin reippaina hankaluuksista huolimatta. Lähde- ja inspiraatiolista kirjan lopussa antaa kiinnostuneille vinkkejä tutkia itse lisää. 

 

Mai Tolonen: Elin. Warelia 2025. Päällys Markku Yli-Erkkilä. 

 

Kirjoja kirjailijan elämästä: Markku Aalto ja Roope Lipasti

Olen joskus nurissut kirjailijuudesta kertovien romaanien tylsyydestä lukijan kannalta. Aihe tuntui kalutulta samoine tuskineen ja mahdottomuuksineen, liian helpolta valinnalta kirjan mittaiseksi teemaksi. Mutta on tietysti luontevaa kertoa omasta työstä, koska sen tuntee parhaiten ja koska henkilö ammattinsa ja intohimonsa puolesta osaa ja haluaa pukea asioita sanoiksi. Ja emmekö me uteliaat muka halua tietää arkea luomistyön taustalla! 

Mutta nyt puhutaan pakinallisesta kerronnasta, ei raskaammasta sukelluksesta taiteelliseen työhön. Mikä nyt kenellekin sellaista on, kunnianhimoja on eritasoisia, kuten taitoja. Monenlaiset kirjat ovat tarpeen kirjoittaa, ehkä lukeakin. Mielenkiinnolla luin nämä kaksi.

Kohderyhmän näen melkoisen rajatuksi Turvallisen katastrofin kaltaiselle kirjalle. Sen lukemisesta saa nimittäin eniten irti, jos lukijalla on jonkin verran tietoa kirja-alasta ja sen vaikuttajista. Mutta jos kuvittelee osaavansa yhdistää nimet henkilöihin, varmasti viihdyttää. Ehkä myös heitä, jotka pyrkivät epätoivoisesti luomaan merkittävän romaanin, mutta matkalla on esteitä. Tietenkin esteet ovat ulkopuolisia, eivät kirjailijasta tai osaamisesta riippuvia. 

Kertojina on kaksi kirjailijaa: Pena Hopeavuori, joka haluaa kirjoittaa jotain merkittävää, saada tunnustusta ja nimeä, todisteen siitä, että hän ei ole epäonnistunut surkimus. Taidot eivät kuitenkaan riitä kunnianhimon tasolle, käsikirjoitus junnaa. Kustantaja Hanna-Riitta Jansson puuttuu tilanteeseen kannustavasti ehdottamalla teosta, jossa olisi vaihteeksi "huumoria, lämpöä ja vapauttavaa naurua." Feel good -romaani, herranjestas! Pena kauhistuu, mutta inspirointi onnistuu, ajatus jää itämään.

Kun tunnettu bestselleristi Antti-Kalevi Horttanainen heittää Penalle kutsun lähteä etelään yhteiselle kirjoitusmatkalle, mies tarttuu tilaisuuteen. Menestyvää mentoria hän tarvitsee, ja ehkä uusi ympäristö saa kässärin etenemään. Horttanainen huomaa pian tehneensä virheen. Pena on haastava mentoroitava.

"Hänen ainoa käyttövoimansa näytti olevan pinnan alla kupliva kiukku tai suoranainen viha, joka hetkittäin toi häneen toimintakykyä ja särmää hänen yleisen toivottomuutensa ja masennuksensa vastapainoksi."

Ystävällinen, säteilevästi hymyilevä, mutta alan bisnesmahdollisuudet tarkasti tunteva kustantaja Hanna-Riitta Jansson, kolmas kertoja, tuntuu kovin tutulta. Samoin monet mainitut kirjailijat, kuten lahjakas, runoilijapojasta alaa mullistavaksi neroksi kehitetty karismaattinen Jiri Tirkkonen tai kaikilla mahdollisilla koti- ja ulkomaisilla palkinnoilla kuorrutettu, omintakeisesta kampauksestaan tunnettu Rosi Honkanen.

Kirjailija tuntee alan työnsä puolesta (töissä Tammella), eikä ole aivan amatööri kirjailijanakaan. Viihdyttävä satiirinen teos, oikealle kohderyhmälle eli kirja-alaa tunteville, kirjailijoille ja alaa lähellä lähellä oleville tai sitä maanisesti seuraaville. Jälkimmäiseen kuulun itsekin, ja nauroin monesti. Mutta suurelta maksavalta yleisöltä menee ohi, uskon. Bestseller pienessä piirissä. 

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. Päällys Kari Jokinen.

Roope Lipasti on kokenut ammattikirjoittaja, mikä näkyy tekstin ilmavuutena ja sujuvuutena. Kirjailijan työn kuvailu on kepeää ja kipeääkin, mutta lukijan on helppo mennä mukaan. Taustoja ei tarvitse tuntea. Eikä luomistyön syvissä vesissä uida, vaan kuvataan kirjailijan arkea kirjasto- ja kouluvierailuilla sekä kirjamessuilla, jotka ovat näkyviä kenelle tahansa. Ei sillä, etteivätkö ne olisi todenmukaisia. Jännitystä luo yläkoululaisille esiintyminen Kuopiossa, jonne kirjailija matkustaa junalla ja avaa läppärinsä. 

"Tekstistäni pitäisi tulla romaani ja tuleekin. Kuuden kuukauden päästä se on kaupoissa, ja muutamat lehdet kirjoittavat siitä kohtuullisen myönteiseen sävyyn, parituhatta ihmistä ostaa sen ja jokunen lainaa kirjastosta ja sitten kirja jää historian alaviitteeksi. Ei siksi että olisi erityisen huono, vaan siksi koska vastaavia julkaistaan tuhansia joka vuosi ja lukijoita on alati vähemmän."

Ei tee töitä, sillä junassa hälisee. Kirjailija saa kuulla kokemuksia niin känniläisen miehen lukuidoleista - rocklyriikkaa - kuin Viron ja Venäjän Stalinin ajoista rouvaveteraaneilta. Ja pohtii, olisiko palkkatyö sittenkin parempi vaihtoehto, palavereista ja työajanseurannasta huolimatta.

"Ajattelen, kuinka suuri onni on, että on saanut elää tylsän elämän."

Pohjanmaata kirjailija ihailee: "Siellä ei asu ymmärtääkseni yhtään normaalia ihmistä." Tutustumme Suomen kouluihin rehtoreineen ja Sari-nimisine äidinkielen opettajiin (voisi olla myös Minna) sekä kirjastoihmisiin - joista ei ole pahaa sanottavaa kellään koskaan - ja järvi- ja meri-ihmisten erojen kautta kirjoittajan koulumuistoihin ja nykykoululaisiin, joiden koevastauksia siteerataan.

"Myös Väinö Linna saattaisi muljautella näille silmiään:

- Väinö Linnan elokuvasta on tehty myös kirja.
- Jussi kuivattelee suon.
- Akseli pääsee kestitysleirille.
- Jussi oli toppari."

Luonnollisesti nykyteoksessa on otettava kantaa arkkitehtuuriin, rakennustyömaihin ja esteellisyyteen sekä Hesarin kriitikoihin, takseihin ja sähkön hintaan samoin kuin sotilaisiin ja tekijän ammatin huomioiden kirjallisuuden tekemiseen ja kaupunkisuunnitteluun, josta hän hakee virkatyöpaikkaa. Monen muun enemmän tai vähemmän ajankohtaisen asian lisäksi, myös kirjailijan henkilökohtaisen puolen, kuten parisuhteen ja terveystilanteen, lisäksi. Mistä sen tietää, ehkä kirja kasvaa aikansa kuvaksi ja jää aikakirjoihin merkkiteoksena:

"Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassa. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu."

Lipasti valottaa humoristisesti erään kirjailijan elämää, josta moni kollega varmasti tunnistaa paljon. Osaavana tekstintekijänä hän koostaa siitä tarinan, jota kenen tahansa kirjailijaelämästä kiinnostuneen on turvallista lukea. Ammatista huolimatta yhtymäkohtia keski-ikäisyyteen löytyy, kuin somea lukisi. 

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Muualla: Tuijata sanoo Aallon kirjasta: "Kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita." Lipastia lukiessaan Kirjavinkkien Kini nauraa ääneen ja "riemastuu siitä, miten joku on vaan niin hyvin osanut sanottaa ihan arkisenkin jutun".