perjantai 12. huhtikuuta 2019

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuvika keikkuu kärkisijoilla Helmet-kirjastojen uusien varausten listoilla. Ja se on oikein, sillä Pohjalainen kirjoittaa hyvää, nasevaa suomen kieltä ja kuvaa herkästi ja huumorilla mutta kikkailematta arkisia tuntoja, joihin on helppo samastua.

Marian ja Jarkon liitto notkahtelee eivätkä Marian työasiatkaan freelancerina luista. Äiti pyytää lounaalle mutta käy kuten aina äidin kanssa käy: tytön kuulumiset kuitataan elämänohjeiksi puetuilla moitteilla ("kannattaa sunkin yrittää noita hermoja kehittää") ja keskitytään äidin haasteisiin. Nyt sellainen on äidinisä, Marian ukki Arttu, joka asuu yksin ja ilmeisen huonossa kunnossa.

"Voi sääli ja kyynel. Minä tiedän jo. Äiti yrittää maanitella minua Pohjois-Karjalaan ukin luo."

Nuoren parin Luukin-luontoreissu vaihtuu yksinäiseksi yllätysmatkaksi itäiseen Suomeen. Kun Maria ajelee lapsuudesta tutuille seuduille, hän muistaa vanhoja asioita, idyllisiä kesiä isovanhempien luona, turvallisen, jo edesmenneen mummonsa huolenpidon ja ukin hieman huolettomamman lapsenhoito-otteen. Perillä odottaa ihan toisenlainen idylli.

"- Nyt saatana. Sä kerrot, mitä sä olet ottanut ja kuinka paljon tai tossa pihassa on ambulanssi alta aikayksikön, sanon. Ei saisi uhata lupauksilla, joita ei pysty pitämään. Se murentaa auktoriteettia. Ambulanssi ei missään nimessä olisi täällä alta aikayksikön. Sillä menisi vitusti kauan ennen kuin se pääsisi tänne asti, jos edes löytäisi perille."

Arttu ei voi hyvin, mitä hän ei tietenkään tunnusta. Ei tarvitse ampulansseja eikä lääkäreitä, peseytymisestä puhumattakaan. Miten pärjäävät lapsenlapsi ja isoisä tilanteessa, jossa kumpikaan ei anna periksi? Onnnistuuko helsinkiläinen Maria vaikuttamaan maalaisukkiinsa niin, että molempien arvokkuus säilyy?

Vanhat jäärät taitavat olla pieni trendi kotimaisessa kirjallisuudessa. Mahtaako olla Mielensäpahoittajan syytä vai onko yksinkertaisesti niin, että kirjoittajat ovat tulleet ikään, jossa sukupolvien vaihtuminen ja maailman nopea muutos näkyy ja tuntuu vanhempien ja isovanhempien kautta? Tanja Kaarlela kertoo samantapaista tarinaa Noutajassaan, Pohjalaista vakavampana. Antti Heikkisen Mummon voinee laskea samaan kategoriaan, ehkä myös Raimo Pesosen Rakentajan. Jari Järvelä kertoo itsepintaisista (oikeutetusti) mummoistaan. Ajattelen, etttä nämä minua nuoremmat kirjoittajat näkevät asiat pidemmän matkan (lue: ajan) päästä selvemmin kuin sen itse tekisi, ja olen ilahtunut ja kiitollinen tästä silmiä avaavasta trendistä.

Pohjalaisen vahvuus on kielen selkeys ja helppolukuisuus, mutta lisäksi tunnelman luomisen taito. Hänen tekstiinsä on helppo samastua, niin isovanhempiensa hoivissa olleen pienen tytön kuin nuoren naisen, joka joutuu elämässään suurten valintojen eteen, omana itsenään, ei vain tyttärenä, lapsenlapsena tai parin puoliskona tai muuten suhteessa muihin. Sitä kai sanotaan aikuistumiseksi?

Pohjalaisen toisinkoisesta ei huomaa ongelmia kirjan tekemisessä. Miksi niitä olisi: usein puhutaan menestyneen esikoisen jälkeen nousevasta kynnyksestä. Jos sellainen oli, rakennustelineet on huolella piilotettu.

Asiat ovat aitoja, ja ne kuvataan lämmöllä ja inhimillisellä katsannolla, tervejärkisen hauskasti ja viihdyttävästi. Tarina jättää hymyn huulille. Ja hieman kipeän piikin sydämeen.

Kenelle: Sukupolvitarinoiden lukijalle, juuret maalla omaaville, suomalaisuuden ytimiä miettivälle.

Muualla: Valuvika ei jättänyt kylmäksi Kirjaluotsia.





Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

8 kommenttia:

  1. Luin postauksesi hyvin huolimattomasti - ihan tarkoituksella. Posti nimittäin toi eilen minulle tämän kirjan ja aion tarttua siihen ihan lähipäivinä. Mietin, olisiko tämä sopiva kirja lukupiirillemme. - Mukavaa viikonlopun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, luen itsekin huolimattomasti tai en ollenkaan juttuja kirjoista, joita aion lukea. Parempi muodostaa mielipide itse. Hyviä lukupiirihetkiä, Anneli.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, oli pakko ottaa kommentti takaisin ja korjata sen monet kirjoitusvirheet! Vanha kun ei ole oikein terässä päivälläkään, yömyöhällä ei sitten senkään vertaa! ;)
      Panin kommentin uudelleen julkaisuun korjattuna, virheitä on ainakin vähemmän! :D

      Poista
  3. Kommenttini facessa:
    "Soili Pohjalainen Valuvika... kuunneltuna 2/3. Voiton puolella siis, mutta pikkupakolla on paikka paikoin jatkettava. Tuo isoisien ja -äitien pohjoiskarjalainen maailma on omakohtaisen tuttua. Kaikessa arkisessa karkeudessa ja inhorealismissaan.

    Mutta mitä varten tämä sisällöntuottaja-ikäluokka (enimmäkseen naisia vaikuttavat olevan romaaneitten kirjoittajat) on niin äkäistä, riidanhaluista ja kaameakielistä??? Ennen voimasanat sujahtivat melkein huomaamattomina muutenkin karskiin tekstiin --- nyt tämä uudempi, voimansatunnossa (?) oleva sukupolvi kertoo kaiken ärtyneesti tai imelästi naisen sukupuolielintä tarkoittavan v-sanan säestämänä....

    Osaako joku selittää mistä on kysymys????"


    Ja kommenttini kirjan loputtua:
    "Loppua kohti ja loppujen lopuksi nämä "valuvikaiset" isoisä ja tyttärentytär jotenkin tavoittivat samassa maailmassa elämisen kokemuksen - ainakin hetkittäin.
    Mutta paluu urbaaniin arkeen taisi taas kiristää urbaanittaren pinnan lähes kestokärähtämisen tilaan...!?
    Ja voisiko isoisän pohdinnoissa risusavotan hyvää tekevästä vaikutuksesta olla vinha perä...?!"

    Kuuntelin (en oikeastaan enää lukemalla lue, romaaneja varsinkaan) kirjaa mielenkiinnolla siksikin, että asun nykyisin suunnilleen Artun maisemissa. Syntyään uusmaalaisena ja työikäni siellä eläneenä tunnen senkin maailman. Lisäksi olen Artun ikätoveri - noin suunnilleen.

    Ja tosiaan ERITÄIN IHMEISSÄNI olen tästä nykyisestä nuorten ikäluokkien elämäntyylistä. Tai mikä se on: elämäntapa, elämänasenne, olotila, suhtautuminen --- ettei peräti 'mielentila'! Ja tämäkin ilmiö: "freelancer sisällöntuottajia" riittää. Etuoikeutetuimmat kai sitten vakipalkattuja. Varoja jossakin täytyy myös olla niin, että palkioitakin kai freelancerit 'tuottamisestaan' saavat. Tai siis ainakin osa heistä saa...

    Jäin miettimään myös sitä, että samalla kun Soili Pohjalainen kuvaa suunnilleen oman ja itseään seuraavan ikäluokan mielensisältöjä, hän tuntuu myös tavoittavan isoisänsä ikäluokan mielensisällöt. Sitä vastoin äitinsä mielensisällöt hän näkee ja kuulee kuin vieraana kielenä jota ei osaa... ???


    Kunhan taas jaksan fiktiiviseen romaanimaailmaan paneutua, taidan ottaa kuunteluun tässä, Arja, mainitsemiasi kirjoja!
    :) Ja myös sen Soili Pohjalaisen ensimmäisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Merja kommentista. Arvaa mitä; kun katselin sopivia sitaatteja kirjasta tähän postaukseen, ajattelin samoin. Että onpa paljon voimasanoja! Itse tekstiä lukiessa ne eivät hyppineet silmille, vaan tuntuivat luontevalta puheelta, mutta kun nostaa vain jotain, ne korostuvat. Ehkä sama on ääneenluettua kuunnellessa? Mutta juu, paljon sitä on, lienee tietyn ikäluokan puheen normi, jonkinlaista miehekästä jämäkkyyttä tavoittelevaa, kun tasa-arvo on edennyt? Kirjasta tärkeä havaintosi tuo, että tyttö ja isoisä vaikuttavat muistuttavan toisiaan enemmän kuin tyttö ja perheen naiset. Jääräpäisyys ei sukupuolta katso... Kiva jos sain sinut kiinnostumaan muistakin "jääräkirjoista".

      Poista