KOM-teatteri: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Eero Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, takana Marc Gassot

Peter Greenawayn leffa vuodelta 1989 lienee monelle tuttu: On rikas öykkäri Albert ja sen vielä typerämpi veli Spangler ja outo äiti Grace; on öykkärin kaunis vaimo Georgina; on kirjanrakastaja ulkomaalainen Michael; on huippukokki apulaisineen - he joutuvat laittamaan öykkärin seurueelle ruokaa jatkuvasti; on ranskalainen tarjoilija. Öykkäri on saanut ravintolan haltuunsa hämärähommilla ja kuvittelee nyt olevansa sivistynyt, koska osaa syödä parsaa ja mereneläviä. Vaimo ja kirjanrakastaja tuntevat vetoa toisiinsa. Öykkäri saa asian selville, eikä siitä hyvä heilu.

Hillittömyyden ja ylettömyyden vaikutelma välittyy KOMin versiossa upeasti. Sitä tukee jo ravintolan, pääpaikan, näyttämöllepano leveään malliin - sekä lava että katsomo on käännetty sivusuuntaan normaaliin verrattuna. Lavealle lavalle mahtuu kolme neljä tapahtumaa yhtäaikaa, vierekkäin, ja lisäksi käytettävissä on näyttämön levyinen screen, johon ohjataan niin kuvaa näyttämön "ulkopuolelta" kuin virtuaalilaseista: tekniikan ihmeitä (!) - vain yhdet VR-lasit, mutta niitä voi hyödyntää koko täysi katsomo.

Autenttista tunnelmaa lisää screenin kuvaa jatkuvasti tuottava kuvaaja apulaisineen: hän kulkee edestakaisin kamera kädessä, kaverin kannatellessa virtajohtoa ja varmistamassa liikkumista. Ja vasta hetken päästä huomaan, että yksi näyttö on myös katsomon ovella, jonka takaa paljastuu tarvittaessa vaikka naisten vessa.

Tapahtuu paljon, tapahtuu yhtäaikaa: yleisö ei takuulla pääse nukahtamaan. Sekä liikettä että meteliä riittää. Kovat äänet hätkähdyttävät, eikä kaikesta samanaikaisesta saa selvää, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Tätä tukee myös se, että tarjoilija-Herbertin (Marc Gassot) repliikit lausutaan ranskaksi, nopeasti. Ehdin tajuta sanan sieltä, toisen täältä... Mutta ranskalaisen tarjoilijan silmänkäänteet ja ilmeilyt kertovat tarpeeksi.

Juoni etenee meluisasti, ruokaisasti ja pakko mainita, näyttelijöiden paljastaessa kaikkensa. Synkästä pohjavireestä huolimatta makaaberi esitys on tehty viihdyttämään, ja ilmeisimmät karikot selätettyään - kuten n- ja v-sanojen ahkera, tyhmä mutta tunnistettava huutelu - katsoja tuntee hurjaa alkukantaista halua hihittää.

Ei esityksestä kaikkea ymmärrä teatteritaiteen maisterikaan, katsojille kerrotaan "veli" Eero Milonoffin suulla. "Ulkomaalainen" Elmer Bäck ja "vaimo" Vilma Melasniemi keskustelevat näyttelemisestä takahuoneessa, joka myös katsojille näytetään. Kommentit ja hyppäykset näyttämöltä esityksen sisätiloihin ja eteläisen Helsingin korttelin takapihalle ovat herkullisia keittiön tervehdyksiä, joita leffa ei tarjoa.

Oletteko aivan kujalla, meiltä kysytään. Olemme, muttei se haittaa. Kunhan tunnelmasta ja ajatuksessa on mukana. Tunge se sivu lempikirjastasi kurkkuusi ja tukehdu! Raha on kuitenkin se, joka ratkaisee. Ja ihmiset elävät ja kuolevat sen mukana.

Näen esityksen vahvana kannanottona sivistyksen puolesta, ylettömyyttä ja kaikenlaista pintahifistelyä vastaan. Eikä sivistys tarkoita vain kirjaviisautta, vaan kuten kokinapulainen (Johannes Holopainen) osoittaa, myös sen ihmisen puolesta, joka vaistonvaraisesti ymmärtää, mikä on oikein.

Johannes Holopainen oikealla. Screenillä Elmer Bäck ja Vilma Melasniemi

Täräyttävä kokemus, ja sopivan pituinen, ei ainakaan liian lyhyt - mustaherukkakeitossa pitkään istuskellutta kävi sääli, ja huimaa loppukohtausta edeltävä osuus olisi voinut olla tiiviimpi. Läskipukukohta oli pitkänpuoleinen ja irrallisen oloinen (kyllä, se liittyy ruokaan; ei, en halua kertoa tarkemmin). Mutta kokonaisuus on uskottava ja persoonallinen versio elokuvan tarinasta, joka varmasti hätkäyttää.

KOMin näyttelijät ovat osaavia. Siinä ei ole onneksi mitään hätkäyttävää. Etenkin arvostan sitä, että repliikit lausutaan selvästi. Ihailen muutenkin selkeää viestin ilmituloa. Roolitus on osuva ja kuten sanottu, suoritukset taitavia. Eero Saarela öky-Albertina vaikuttaa fyysisesti liian kiltiltä, hyväkuntoiselta ja laihalta - vatsantäytteestä huolimatta - osaansa, jonka hän toki eläytyvän hienosti tekee (kiitos vain, näen varmaan painajaisia tästä). Ihastuttava Vilma Melasniemi vaimona ja vakuuttavan äijämäinen Eero Milonoff veljenä tekevät työnsä ammattimaisen komeasti, ja vierailija Elmer Bäck (Greenawayn hyvä ystävä, muuten) on karismaattisuudessaan, läsnäolossaan ja miehekkäässä tonaliteettissaan (sekä mustaherukkakeiton kanssa nautittuna) erinomainen. Eeva Soivion "äitiin" pätevät samat kehuvat laatusanat kuin muihinkin, mutta hahmo jätti kysymysmerkiksi.

Erityismausteena mukana on huippukokki Antto Melasniemi, joka esittää huippukokkia, joka laittaa ruokaa (hän siis todella laittaa ruokaa näytelmän ajan). Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti, sillä tarinan juju on kuvata fiktion kuolemaa. Ja sen korvaamista pikaisilla fyysisillä nautinnoilla, kuten ruualla. Elokuvan teon ajoista ruokahifistely on mennyt vain överimmäksi, ja siksikin esitys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta kuoleeko fiktio, koskaan? En halua uskoa siihen, mutta juonen mukaan jonkun on pakko kuolla. Ja voittaja syö häviäjän.

Uskottavaa fiktiota ei voi syntyä ilman faktaa, johon sitä peilata. Eikä mitään naurattavaa - tai koskettavaa - voi olla ilman sen vastakohtaa. Kaikki ei tässäkään fiktiosta kertovassa jutussa ole faktaa. Kannattaa käydä itse katsomassa, jos vielä ehtii: näillä näkymin esityksiä on reilun viikon verran. Harmittaa, että näin tämän niin myöhään!

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Sivistyksen näivettymisestä huolta kantaville tai siitä iloitseville. Ennakkoluulottomalle teatterinkatsojalle.

Muualla: Yltäkylläinen runsaudensarvi, sanoo Katri blogista Paljon Melua Teatterista ja siteeraa: "Ihmisen pitää oppia, että huonosta mausta pitää maksaa." Ruokaharrastajalle ehdoton elämys, sanoo Pia. Liha on tappo, sanoo Helmi. Taidokasta teatteria, harvinaisen sanattomaksi vetää, sanoo Hanna Räty.  Voi jumalauta, mitä mä juuri näin, puuskahtaa Teatterikärpäsen puraisuja. Ääni katsomossa ei unohda esitystä. Visuaalisesti viehättävä, sisäisesti ruma, sanoo Kujerruksia-blogin Linnea. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (vähänkö komea nimi) juttu tässä. Ja elokuvasta löytyy nimihaulla vaikka mitä.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. KOM-teatteri. Peter Greenawayn alkuperäisteokseen perustuva KOM-teatterin näyttämöversio. Lupa esittämiseen Greenawayltä: Juho Milonoff. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Kuvat: Noora Geagea. Lisätiedot: http://www.kom-teatteri.fi/kokki-varas-vaimo-ja-rakastaja.html

Sieluni hymyt -haaste ja menovinkkejä

Sieluni hymyt, kaunis sanapari, jonka takana on vielä kauniimpi ajatus sen muistamisesta, miten paljon syitä on onnellisuuteen. Eikös ole tutkitusti niin, että kiitollisuuden tunne tekee ihmisestä onnellisemman? Ja myönteisyys on kaiken valituksen ja vihapuheen keskellä asia, jonka soisin nousevan myös somessa. Siksi osallistun haasteeseen, joka kuuluu näin:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Mistä lähtisin purkamaan? Leveimmät hymyt ja hersyvimmät naurut sieluni saa perheestä: miehen kanssa palvomme, passaamme ja hemmottelemme häikäilemättä toistemme lisäksi kolmea lapsenlasta (myös heidän vanhempansa saavat osansa). Tuota porukkaa parempaa ei ole. Kerran tuntematon mies kysyi multa kadulla, mikä naurattaa: olin huomaamattani hymyillyt ajatellessani jotain lasten nasevaa juttua. Olin hämilläni kysymyksestä, ja mies kiirehti selittämään, että eikunhänvaansiksi, että on kiva nähdä iloisia ilmeitä. Niinpä, kenestä ei olisi, naama mutrussa sitä vain tavallisesti tulee kuljeskeltua.

Vaikka syytä mutruiluun ei oikeasti olisi, kun mietin tätä, edellistä ja tulevaa viikkoa. Edellisellä viikolla lomailin ja vietin aikaa porukan kanssa (mm. rakennettiin lumiukko). Tapasin myös lahjakkaat ja ällistyttävän fiksut kummilapseni - kaksi hyvää syytä leveään hymyyn. 15-vuotiaalla pojalla ja 11-vuotiaalla tytöllä on tietysti hyvin erilaiset maailmat. On hienoa ja avartavaa saada olla niissä mukana.

Myös harrastuspuoleen olen panostanut: normaalin lukemisen ja bloggauksen lisäksi ilmoittauduin niin moneen kirja- ja blogiaiheiseen tapahtumaan kuin ennätin. Näin siksi, että alkuvuodesta ja syksyllä aika ja voimat menivät töissä (josta siitäkin nautin, mutta jätän tarkemman hehkutuksen pois, työjutut eivät ehkä sytytä laajemmin; hymyn puolelle listaan kuitenkin), ja monta hyvää tilaisuutta meni ohi. Nyt päätin ottaa vahingon takaisin.

Viime viikolla kävin neljässä tapahtumassa, kuvassa Kuukauden kirjaklubi (linkki on tätä edelliseen tapahtumaan) ja huikean taitava Katri Lipson (lukekaa Detroit!) Outi Mäkisen haastateltavana, Anna-Riikka Carlson odottaa haastisvuoroaan oikealla. Oli antoisa ilta, kirjailijoita ja kirjapuhetta riitti, ja kirjafriikki Taru Torikka DJ:nä soitti mainiota musaa. Stella Polariksen improt viihdyttivät, Hannu Risku teki tosta vain biisit esitellyistä kirjoista - ja ne osuivat ällistyttävästi kunkin kirjan henkeen, eikä hän liene niitä edes lukenut. Tai mistä minä tiedän: kuitenkin Lipson Nirvana-tyyliin, tamperelainen Saara Kesävuori popedamaisesti tai bitch-lit-kirja virtenä olivat täsmäiskuja.

Ensi viikolla ohjelmassa on kaksi teatterikäyntiä plus kirjavinkkausilta Kannelmäessä. Kirjastotäti Tuulikki ja minä kirjabloggaajana kerromme kirjoista, lukemisesta ja blogeista. Aika hymyilyttävää! Toivottavasti kirjanystäviä tulee asukastilamme, Kantsun Olkkarin, täydeltä. Tapahtuma on to 7.4. klo 18-20 os. Vanhaistentie 3, pub Tartanin takana, tervetuloa! Kantsun Olohuone muuten toimii täysin vapaaehtoisvoimin, ja siellä tehdään upeaa työtä asukkaiden viihtyvyyden ja auttamisen eteen. Kannelmäki-liikkeestä kerroin aiemmin joulukalenterissa (jossa siinäkin jo pohdin onnellisuutta).

Teatteri Jurkka kutsui bloggaajia katsomaan Joan Didionin omaelämäkerrallisten kirjojen pohjalta dramatisoitua näytelmää, Didionina Kristiina Halkola - eikä siinä kaikki. Saimme kurssin teatterikritiikkien kirjoittamisesta! Ihan mahtavaa, takuulla hymyilyttävää. Teatterijuttuja saattaa tulla blogiin enemmän. Mutta kirjoja ne eivät syrjäytä; vaikka viihdyn teatterissa, kirjat ovat kuitenkin ykköseni, aina. Mutta pari muutakin blogi-ideaa mulla olisi, jos vaan olisi aikaa...

Teatterista puheen ollen: tehtiin tällainen juttu Q-teatterin ja Zodiakin

kanssa. Vai ei muka asukas voi vaikuttaa alueensa tapahtumiin ja kulttuuritarjontaan - kyllä voi, ainakin Helsingissä (hymyt kotikaupungille). Jaana Taskinen vei meitä muun muassa penkomaan Q:n pukuhuoneisiin ja pukeutumaan, ja Pate Pesonius otti valokuvia, niistä myöhemmin, mutta ohessa luokkakuva (jossa emme ole päärooliasuissamme, muuten vaan höpsöiltiin). Pitäiskö mun vaihtaa polkkatukkaiseksi blondiksi?

Pieniä hymyn aiheita: olen jakanut viikon aikana neljä kirjaa täsmäiskuina heille, joiden arvelin juuri ao. kirjoista pitävän. Hirmu tyytyväisenä omaan nokkeluuteeni, ja kohteliaasti saajat ottivat kirjat vastaan (todellisesta kiinnostuksesta en ehkä halua tietää :-)). Hymyilyttää myös se, että olen saanut siivottua kirjahyllyä aika lailla, uusia kirjoja odottamaan.

Ja jos kynnet hyvin, kaikki hyvin. Luottokynsihoitajani Helmi on taitava ja ihastuttava vietnamilaistaustainen yrittäjä, joka ei tukien varassa elä, vaan tekee hurjasti töitä: hän avasi jo toisen liikkeen Ruoholahteen äskettäin. Mutta näitä kynsiä ei hänkään vielä ole onnistunut minulle tekemään... Sitä odotellessa.

Kannelmäessä kulkiessa autot pysähtyvät aina suojatien eteen, mikä ilahduttaa ja ylpeyttää. Ns. ökyalueilla näin ei nimittäin ole. Tätä ilmiötä olen ihmetellyt jo vuosia. Hymyä kantsulaisille autoilijoille ja etenkin sille kuskille, joka eilen pysähtyi tyhjällä kadulla täydestä vauhdista odottelemaan, että tämä täti köpöttelee kadun yli.

Mitä vielä? Kesä on tulossa, lomia
suunnitellaan, odotettuja tapaamisia ja muita tekemisiä - ja pian alkaa mökkikausi! Vapusta lokakuulle olemme viettäneet jo toistakymmentä vuotta viikonloput Mäntyharjulla, se vain kutsuu niin kovaa. Kuulen jo kuikan huudon korvissani...

Mies on juuri siellä käymässä, joten hyvän kirjan kanssa jatkan iltaa. Eipä hassumpaa kaiken kaikkiaan. Parin viikon päästä listani olisi taas toisenlainen. Kiitos Ullalle haasteesta, ja heitän sen eteenpäin Tuijalle, Kirsille ja Kirsin Book Clubin jäsenille. Voi listata, numeroida tai vaikka tehdä akvarelleja, tyyli on vapaa. Mitä hymyn aiheita teidän sieluistanne löytyy?

Taidetta Pietarissa

Tein huikean matkan venäläiseen kulttuuriin. Eremitaaši on maailman suurin taidemuseo: taideteoksia on kolmisen miljoonaa, josta vain viitisen prosenttia on esillä. Missä loput ovat?

Varoitus, nyt tulee firmaan päin vetoa, sillä Lemminkäisen työn jälkeä ovat monet Eremitaašin varastotilat. Staraya Derevnja on uusi hallinto- ja restaurointikeskus. Siihen kuuluu muutama normaalin keskussairaalan kokoinen rakennus, joissa työntekijät ahertavat aarteiden kimpussa ja tekevät ihmeitä, kuten kokoavat muinaisia ikiajat sitten romahtaneiden kirkkojen seinien freskoja pienenpienistä palasista uudelleen uskomattomiksi taideteoksiksi tai muuttavat mustuneet marmoripatsaat ajanlaskun alusta jälleen valkoisiksi ja säihkyviksi.

Rakennushankkeena työ on vaativa etenkin talotekniikaltaan, sillä aarteiden säilyminen edellyttää tarkasti lasketun ilmankosteuden, -paineen ja lämpötilan. Kussakin tilassa on oma mikroilmastonsa, juuri sille sopivin asetuksin. Tekniikkaa tarvitaan runsaasti myös turvajärjestelyissä, jotka ovat luonnollisesti säilytettävän tavaran mukaiset, ainutlaatuiset. Tässä hankkeessa ei ole voitu ottaa mallia muualta, koska vastaavaa ei muualla ole!

Osa keskuksesta on entisestä rakennuksesta saneerattua, osa täysin uutta tilaa. Minulle uusi tieto oli se, että keskukseen tulee myös yleisölle avoimia näyttelyitä ja tiloja. Muutkin kuin työntekijät siis pääsevät nauttimaan tarjonnasta, ilmeisesti ensi vuoden puolella.

Juttua ja kuvaa tulee Lemminkäisen asiakaslehteen syyskuussa (ja tämä oli minun matkani syy). Hienojen tilojen lisäksi näin monta uskomatonta taideaarretta, leuka on vieläkin kipeä loksahtelusta. Itse pääjohtaja Piotrovskyn puheille en sentään päässyt, mutta hänen työhuoneensa ovella kävin, turvallisuuspäällikön hellässä huomassa tietysti. Venäläiset ovat syystäkin ylpeitä aarteistaan, ja pietarilaiset opetetaan jo pieninä arvostamaan taidetta ja kauneutta: kaikki koululaiset käyvät tutustumassa Eremitaašiin.

Pietari on muutenkin elämys - metropolin valtaisa liikenne ja venäläinen ylenpalttisuus, tai pitäisikö sanoa mahtipontisuus, ovat näkyvimpiä ilmiöitä kaupunkikuvassa, jonka jälkeen Helsinki tuntuu kovin pieneltä ja hiljaiselta. Aikaa enempään kuljeksimiseen isolla kylällä ei ollut, mutta pari katuhavaintoa: kaikilla nuorilla naisilla on kynnet lakattu vain kärjistä. Ja autoissa on nauhoittavat kamerat, sillä onnettomuuksia sattuu paljon, joten korvauksien ja sakkojen varalta on hyvä olla todiste siitä, mitä oikein tapahtui.

Ruokaa ja juomaa on saatavilla joka kulmassa, eikä maksa paljon suomalaisen mittapuun mukaan, noin 3 - 6 eurolla saa kelvollisen kolmen ruokalajin lounaan työpaikkaruokaloissa tai ketjuravintoloissa. Varsinaisissa ruokapaikoissa hinnat saattavat kyllä olla aivan toiset. Jonna kävi Pietarissa talvella, minun vierailupäiväni oli aurinkoinen ja helteinen. Liikkumista kaupungilla omin päin hankaloittaa se, että katukyltit ja opasteet ovat vain kyrillisin kirjaimin. 

Junassa on näppärä matkustaa; Pietariin matkaa Helsingistä nopeammin kuin Kuopioon ja matkan aikana voi lukea, tehdä töitä, syödä ja jaloitella. Paperit tutkitaan tarkasti moneen kertaan, rajalla ja matkan alussa. Hauska tapaus sattui, kun virkailija kyseli minulta, onko minulla matkassa ”any magazine”? Hieman ihmettelin sensuurin tehokkuutta, mutta auliisti esittelin asiakaslehteämme, kunnes selvisi, että hän halusikin tietää, onko mukana ”any medicine”. No, lehtiajatuksissa kun matkassa olin.

Kuvat: YIT:n kuvapankki. Kuvaaja Oleg Zotov.

On vaikea ymmärtää, miten Signe Brander pystyi 1900-luvun tekniikalla luomaan niin hienoja valokuvia kuin ne ovat - vielä elokuun Hakasalmen huvilassa täällä näytteillä. Etenkin panoraamat ovat upeita isoina vedoksina.

Signen kuvissa ihmiset ovat kuin kuvia varten buukattuja malleja, asennot ja ilmeet mietittyjä ja harkittuja kuin parhaissa mainoskuvissa ainakin - vaikka oikeastihan hän vain pyysi paikallaolevia poseeraamaan jos otollisia henkilöitä kohdalle sattui.

Kiva katsastella kuvia ja yrittää sijoittaa näkymä tähän päivään. Jos ei onnistu, voi luntata apuja: kaupunginmuseo on tehnyt iloksemme multimediesityksen, jossa ennen- ja nyt-kuvat näytetään peräkkäin ja vierekkäin.

Näyttelyn jälkeen kotimatkalla istuin Töölönrannan kahvilassa luomulimulla, tuijotin Villa Kiveä ja kuuntelin Pinkin konsertin viritttelyä. Kai tämäkin lasketaan kulttuurin harrastamiseksi?