940 päivää isäni muistina

Omat vanhemmat alkavat ikääntyä, muistikin saattaa pätkiä. Heillä - kuten ikäihmisillä yleensä nykyään - fyysinen puoli on erittäin kunnossa ja hoidettu, mutta ongelmaksi muodostuu enemmänkin pään pelaaminen. Alzheimeria pelkää jokainen tosissaan, vaikka dementia-sanaa heitellään huolettomasti keskusteluissa puoliksi vitsinä. Aina kun jotain unohtuu, se on dementian oire.

Hanna Jensenin isä sairastui Alzheimeriin 2009. Tauti ilmeni odottamatta muuten hyväkuntoisen miehen elämään. Tosin tytär ei tiedä, kauanko oireita oli ollut. Yleensä sairaat ovat taitavia peittämään ne, vuosienkin ajan. Näin tämän mummossani, joka vielä vantaalaisessa dementiahoitokodissa jutteli näppärästi niitä näitä ihmisen kanssa, jota hän ei lainkaan tunnistanut, mutta yleisillä kysymyksillä "Mitä kotiin kuuluu? Miten äitisi jaksaa?" pystyi sen peittämään.

Kun Seppo Jensenin tauti huomattiin, se oli jo pitkällä. Toimittajatytär alkoi itselleen tyypillisen vimmaisesti hakea taudista tietoa ja opiskeli siitä kaiken mahdollisen. Kirja on kuvaus isän taudin etenemisestä ja tietopaketti Alzheimerin tautiin sairastuneiden läheisille ja hoitajille. Jensen kertoo käytännön järjestelyistä, sairastuneen asuin- ja hoitopaikan etsinnästä, haasteista tyttären oman perheen ja isän hoidon välissä, huolesta ja vastuusta.

Hän on kerännyt kirjaan faktoja, linkkejä, osoitteita ja muita lähteitä, mistä tietoa löytyy lisää. Kirjasta löytyy lista oireista, joiden ilmetessä on syytä huolestua, hoitovinkkejä, hoitajan jaksamisvinkkejä, jopa potilaan hoitotahtolomake on mukana. Lomake on täytettävä mieluiten jo terveenä tai ainakin taudin alkuvaiheessa, jos haluaa, ettei keinotekoista elvytystä tai kehon elossapitoa jatketa, kun tauti on jo niin pitkällä, ettei ole toiveita toipumisesta.

Niin, tauti on fataali, mutta se saattaa kestää vuosia. Jensenin perhe oli tavallaan onnekas; isä ehti sairastaa vain kaksi ja puoli vuotta. Hänen ei tarvinnut kärsiä vuosia hoitolaitoksessa. Ja tyttären kannalta on raskasta olla vastuussa omasta vanhemmastaan, oman elämän, lapsien, miehen ja työn lisäksi. Nykymaailma ei ole suunniteltu niin, että se olisi helppoa tai edes käytännössä mahdollista. Jensenkään ei kirjassa edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että hän hoitaisi isää itse tai ottaisi tämän asumaan perheensä kanssa. Minulle oli yllätys se, että vastuu omista vanhemmista ja isovanhemmista on ennen ollut lakisääteinen, mutta poistettu laista 70-luvulla. Silloin vastuu vanhustenhoidosta siirtyi kunnille.

Kuten kirjassa sanotaan, tauti vie muistin mutta ei järkeä. Silti sairastuneita kohdellaan usein kuin he olisivat idiootteja. Jensen peräänkuuluttaa potilaan oikeuksia ja inhimillistä kohtelua. Ja vastustaa sitä järjettömyyttä, että fyysisesti hyväkuntoiset muistisairaat pannaan vuodepaikoille ja lääkitään makuukuntoon, kun ei heille ole muitakaan paikkoja tarjota. Valitettavasti näin käytännössä voi tapahtua. Eikä tilanne vaikuta valoisammalta, nyt kun kunnat säästävät kaikesta entistä enemmän.

Kirja on asiallinen ja kiinnostaa varmasti monia, kun elinikä pitenee ja sairaus sen myötä yleistyy. Kirjastojono oli todella pitkä. Tosin ei tiedetä vieläkään taudin aiheuttajaa: muistelen nähneeni uutisia, joiden mukaan viime aikaisissa tutkimuksissa on heitetty ajatusta lapsuuden ja nuoruuden heikon ravinnon vaikutuksesta. Ehkä nyt kasvavilla ja vanhenevilla yltäkylläisyyden sukupolvilla tautia ei esiinnykään niin paljon? Toisaalta, lisääntyvä alkoholin suurkulutus lisää dementiaa. Henkilökohtainen näkökulma tuo kirjaan faktojen lisäksi kokonaisemman kuvan tilanteesta, jossa perheenjäsen sairastuu.

Jos aihe kiinnostaa, lue myös Lisa Genovan Edelleen Alice. Lisätietoja taudista muun muassa Muistiliitosta.

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina. Teos 2013.

Ilman suuria suruja

Kuva: Auringon lapset. Helsingin nuorisoasiainkeskus.

Reko Lundánin Ilman suuria suruja oli Finlandia-ehdokkaana 2002.
Se ylsi Hesarin lukijoiden
äänestyksessä sadan suosituimman suomalaisen 2000-luvun romaanin listalla sijalle 74.

Huonosta kirjasta ei siis ole kyse. Luin sen uudestaan muistinvirkistykseksi ja pidin, ehkä vielä enemmän kuin aiemmin. Maltoin paremmin keskittyä yksityiskohtiin, joita Lundán taitavana dramaturgina tarinaan asetteli sitä kuljettamaan.

Hanna ja Ripa elävät nuoruuttaan jossain 60-luvun paikkeilla. Ripa pyytää Hannan mopoajelulle ja kioskille sitruunasoodalle, vaikka Hanna on vasta viisitoista. Eihän kukaan tyttö sellaista voi vastustaa, ja niin käy, että yhteen mennään. Perhesuunnittelua ei sen kummemmin tehty, pian tulollaan ovat kaksoset, Aki ja Liisa.

Kun lasten on aika lähteä kouluun, myös Hanna toteuttaa opiskelu- ja irtiottohaaveensa. Hän lähtee puolentoista vuoden koulutukseen muualle ja jättää lapset Ripan hoiviin Hämeenlinnan kasarmille, jossa Ripa on töissä. Ripa ei ole täydellinen isä, mutta läsnä kuitenkin, kun äiti ei. Hannan tie alkaa viedä aivan eri suuntaan, itselleen ja perheelle tuhoisaan.

Lapset kasvavat, vanhemmat elävät omaa elämäänsä. Tulee vaikeuksia, uusia kuvioita. Hannalla menee huonoimmin, pohjalle asti. Lundán kuvaa hienosti ihmistä, jonka ote normaalielämästä alkaa kirvota. Suomeksi sanottuna kehittyy alkoholismi. Ehkä Hanna joutui aikuistumaan liian nuorena? Lapset ovat silti hänelle tärkeitä, aina. Mutta liitto päättyy väistämättä eroon.

Kirja koostuu kolmesta osasta: Aki ja Liisa ovat toisessa osassa kasvaneet varhaisteineiksi, ja Ripalla on uusi nainen. Jutta ja Jutan perhe tuodaan framille vähän yllättäen, meni hetki, ennen kuin lukija tajusi, missä nyt mennään. Kolmannessa osassa lapset ovat jo nuoria aikuisia, täyttäneet juuri 18. Ajankuva kirjassa kulkee aina 1980-luvulle asti. Etenkin aluksi mukana ovat vahvasti myös isovanhemmat, eli kolmea sukupolvea esitellään.

Kiitän Lundánin vivahteiden tajua, eri-ikäisten henkilöiden lämmintä ymmärtämistä ja älyä. Kieli on selkeää ja realistista, tarinan detaljit kunnossa ja mietittyjä. Kirjailijasta saa vaikutelman, että hän tuntee ihmiset ja heidän käytöksensä, katsoo niitä kuin vanha viisas, vaikkei ollut kirjoittaessaan kuin vähän päälle kolmikymppinen. Jotain tummaa ja raskasta hänen teksteissään aina on, niin tässäkin, jotain, johon ei ihan pääse kiinni. Se varmaan vetoaa suomalaiseen mollisointuiseen mielenlaatuun, koska kirja on ollut niin rakastettu. Hän on vähän kuin koristeista riisuttu Kjell Westö, aihepiirit ovat samantyyppisiä - nuoren pojan tai miehen näkökulma, sukupolvet, perhe-elämän ongelmat ja ajan kuluminen - ja aitous, lämpö ja ilokin ovat yhteistä, mutta jos Westö on iso maalaus, josta löytyy loputtoman paljon monenlaista, Lundán on pienempi, keskittyneempi, pelkistetympi.

Yksi syy suosioon lienee myös ajankuva: tarina tuo monelle mieleen omia muistoja menneistä vuosikymmenistä, lapsuudesta, köyhyydestä ja haasteista, joista on kasvettu aikuisiksi. Lundán ei hienostele, vaan on ihminen ihmisten joukossa. Kieltämättä dramaturgin tausta näkyy myös kirjoissa: ne ovat hieman asetelmallisia, helposti kuviteltavissa repliikein esitetyksi. Vai johtuuko tunne siitä, että tiedän hänen keskittyneen pääosin näytelmiin? Jos en tietäisi, lukisinko eri tavalla?

Jossain sanottiin kirjan perustuvan kolmeen eri näytelmään ja Akin olevan Rekon itsensä "kuva". En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta myös Rinnakkain-kirjassa on samankaltainen kaveri, joka muistuttaa Akia ja Ripa-isää. Ehkä hän kirjoitti itseään aina uudestaan, mutta ehti valitettavasti päästä vasta alkuvauhtiin urallaan. Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen 27.10.2006, perjantaiaamuna. Tämä jäi mieleeni tarkasti: uutisissa varoiteltiin ensimmäisestä syysmyrskystä, ja Helsingin Kirjamessut olivat käynnissä toista päivää. Edelleen aina kirjamessuille mennessäni muistan Lundánia. Hän oli vaimonsa Tinan kanssa kirjoittanut sairaudestaan kirjan Viikkoja, kuukausia, joten suru-uutinen ei tullut yllätyksenä. Vuonna 2008 Tina Lundán kirjoitti perheen jatkosta kirjan Ensimmäinen kesä.

Reko Lundán oli "pääammatiltaan" dramaturgi, jonka näytelmiä esitetään jatkuvasti. Näytelmän Aina joku eksyy sain keväällä nähdä upeana sovituksena Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Narrissa. 14 - 16-vuotiaat näyttelijät esittivät omistautuneesti hienon tarinan - yleisöä liikutti ja nauratti - ja ohjaaja Laura Toikanderin juuri heille räätälöimän sovituksen. Lukekaa lisää Narrin toiminnasta ja käykää katsomassa esityksiä! Siellä näette tulevien vuosien näyttelijätähdet.

Kirjasta on kerrottu Yksinäisyyskirjablogissa.

Reko Lundán: Ilman suuria suruja. WSOY 2002.

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Revitään rikki se rakkaus

Keski-ikäinen Meeri tulee aamuyöllä kotiin, mutta huomaa unohtaneensa avaimet. Paikalle ilmestyy Veli, toinen yökulkija, joka haluaa tavata samassa rapussa asuvan suuren ihastuksensa Sebastianin.

Sebastian ei ole vielä kotona, eikä Meeri halua tilata ovenavaajaa huoltofirmasta yötaksoilla, joten molemmilla on aikaa, ja Velillä viinitonkka. Otollinen asetelma heittäytyä huolettomaan, ylettömään, spontaaniin ja syvälliseen keskusteluun tuntemattomien kesken.

Ja he heittäytyvät, perusteellisesti. Kirja on kokonaan dialogia, johon tuo säröä ovisilmästään tilannetta vahtaava naapuri Nyyssönen omine ajatuksineen. Meerin ja Velin vuoropuhelu repii rakkauden ei niinkään rikki vaan auki, auki niin että välillä lukija kiusaantuu: he keskustelevat rakkauden eri muodoista ja puolista; romantiikasta, seksistä, perversioista, lumoutumisesta, järjestä ja tunteista, kun he hiprakassa alkavat avautua  toisilleen. Veli tunnustaa hullaantumisensa parikymmentä vuotta nuorempaan Sebastianiin, kampaajaan, Meeri taas kertoo elämänsä miehistä - ja heitä on ollut monta!

Mutta keskustelu ei ole todellisen keskustelun kaltaista, vaan filosofointia, kirjakielistä pohdiskelua ja älyllisiä viittailuja, jotka eivät istu kenenkään suuhun luontevasti ääneen sanottuna. Tämä oli yllätys lukijalle, pettymyskin, mutta kun teennäisyyden yli pääsee ja suhtautuu kirjaan filosofisena opuksena romaanin sijaan, on siitä mahdollisuus saada irti ajatuksia ja peilata niitä vaikka omaan käsitykseensä rakkaudesta. Eivätkä kaikki repliikit ole syvällisen ajatelmallisia, mutta eivät yleensä myöskään puhekieltä.

Meerin myrskyisät kokeilut rakkauden saralla ovat perustuneet pitkälti intohimoon (lukijan tulkinta). Hän on suorastaan keräillyt miehiä, ollut kullin orja, kuten hän sanoo. Hän on ihminen, joka on halunnut hurmioitua, mutta myös hallita, tai sitten yksinkertaisesti vain pelännyt oikeaa läheisyyttä. Private club, joksi hän keräilygalleriaansa nimittää, ja ranking-listat ovat kuitenkin jo jääneet. Seksiriippuvaisuus päättyi varmuuteen siitä, että miehiä riittää. Meeri on ollut naimisissa, useastikin: ensin oli kengät rivissä pitävä puhdas Pekka, absolutisti, ja sen jäkeen suuri rakkaus Ralf, voimakasluontoinen viinaan menevä taiteilija, jonka muusana nainen sai olla. Velillä taas oli pitkä suhde takkatulenräiskeenturvalliseen Panuun, joka kantoi kaiken vastuun, eikä suhde kestänyt epätasapainoa.

"Molemmat ovat siis karauttaneet karille. Emme päässeet siihen kuuluisaan rauhan satamaan. Meeri, olimmekohan lähellä rantaa?"

Miksi liitot hajoavat? Syyksi arvellaan sitä, että suhteelta haetaan jotain sellaista jota ei voi saada. Kamarissa ei voi toteuttaa kummallisia pornounelmia samaan aikaan kun vaihdetaan vaippoja ja kuskataan lapsia korvalääkäriin. Mahdoton yhtälö! Mutta miksi halutaan niin paljon enemmän kuin ennen? Käytännön seikat. Velvollisuus. Feminismi. Monenlaista puhutaan, aika tavanomaisin loppupäätelmin, joskus osuvastikin, kuten se, miten "saatanan terävästi korvakorun neula pistää", kun se on vieras mutta löytyy oman miehen jäljiltä.

Paperinen tämä dialogi on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Henkilöt eivät herää eloon, vaikka Meeri sentään aiheuttaa ärsytystä. Hän on "miesten nainen" (Velin kommentti), joka elää miesten mukana ja minusta myös heidän ehdoillaan, tai ainakin on tehnyt aiemmin niin. Hän mielellään rehvastelee miessuosiollaan ja jopa sanoo, ettei omaa läheisiä naisystäviä, koska he kokevat hänet uhkaksi. Seksiriippuvuuden takia niin varmaan onkin, tai ehkä syy on yksinkertaisesti se, etteivät häntä naiset kiinnosta eikä hän ystäviin panosta, vaan kaikki tehdään miehelle, mies on aina etusijalla. Kuten hän itse kertoo, hän vaikka nuolisi viinintipat miehen parrasta, tarjoisi kermaa ja mansikoita aina kun mies tahtoo (ja vaikkei tahtoisikaan?). Ja liikaa viiniä juovat yli viisikymppiset yksinäiset naiset hän leimaa tylysti kunnon panoa vailla oleviksi. Ei ihme, jos tällä asenteella naiset eivät koe häntä läheiseksi eikä ystävyyksiä synny.

Taidehistorioitsija Veli jää vaimeammaksi ja perinteistä homoroolia noudattavaksi, mutta ainakin hän tuntee itsensä ja antaa itsensä rakastua rohkeasti, omin ehdoin, vaikka sitten kliseisin. Ihanan Sebastianin nimeä ei voi sanoa kyllin usein... Vaikka Meeri on eniten äänessä ja esillä, Veli on kuitenkin aidompi, jopa kypsempi henkilönä. Keskustelu antaa ymmärtää, että Meerin nykyinen suhde on jo tasapainoisempi. Ei tarvitse taistella, kun aina on joku häntä varten. "Käsi osuu heti hedelmään kun vähän kurkottaa." Ainakin hän on jo oivaltanut sen, että ihminen valitsee itse, millaista suhdetta hakee. Hän on monessa asiassa enemmän perinteinen mies kuin Veli, jopa kyynisempi ja rationaalisempi (ainakin muiden kuin itsensä suhteen) vaikka onkin mielestään "hetken lapsi". Hän ei oikein taida nähdä itseään selvästi: ristiriitainen henkilö, joka tuntuu ensin tajuavan tilanteet terävästi, mutta seuraavassa lauseessa torppaa tämän jollakin kummalla päätelmällä. "...Mutta minussa ei jyskytä koko ajan kysymys siitä, olenko onnellinen. Se typerä, turha kysymys, jota aikamme meille koko ajan jankuttaa. Sitä alkaa kysyä, jos elää jonkun sellaisen kanssa, johon ei ole elävää, virtaavaa yhteyttä." Tuollaista yhteyttä ei hänellä kuitenkaan nykyiseen mieheensä Tuukkaan ole, tai jos on, se ei käynyt lukijalle selväksi.

Veli heräilee kotonaan aamuöisiin kauhuihin ja pelkää tulevaa. Rohkeampi Meeri lohduttaa: "Rakastunut odottaa aina liikoja. Se kuuluu asiaan. Jos pääsette niin pitkälle että rakastuminen muuttuu rakkaudeksi, voit mahdollisesti miettiä kohtuullisuuksia."
 
Keskustelussa viitataan usein maalauksiin, kirjoihin ja tietysti filosofeihin. Haluan uskoa, että kaiken yliylevän ja taviksista itsensä tahallisesti erottavan kirjanoppineisuuden alla on kuitenkin aitoa halua selvittää rakkauden mysteeriä. Muutama kohta taitaa tulla selvitettyäkin, mutta paljon on vielä matkaa ravisuttaviin oivalluksiin. Kokonaan mysteeri ei selviä koskaan, kenellekään. Eikä sen selvittäminen ketään onnellisemmaksi tee, luulen. En ollut vaikuttunut keskustelun tasosta. Kiitän kirjan hienoa nimeä, joka houkutti minut sen lukemaan.

Ai niin, se vaklaava naapuri. Hän on se, joka on kunnon panoa vailla. Tai muuten vain sekopää, joka ei pääse eroon pornomaisista mielikuvistaan. Mutta ei hänestä sen enempää taida haittaakaan olla; harmiton hullu. Ilmeisesti kirjoittajat ovat ajatelleet hänen vastapainoksi kahdelle "fiksulle" päähenkilölle ja heidän jutuilleen, mutta se ajatus ei toimi, vaan tuntuu alentuvalle. Enemmän näen hänet yhtenä kolmesta. Hän on se kolmas, joka on jäänyt kaikkea vaille, mutta yhtäläisesti mutta omalla tavallaan etsii hyväksyntää ja sitä ärrällä alkavaa. Vaikkei osaa sitä kauniisti koukeroisin sanoin ilmaistakaan. Lähinnä herättää sääliä.

Kenelle? Filosofisesta rakkauspohdinnasta ja käsitteillä pyörittelystä innostuville kärsivällisille, oppineisuutta käytännön kustannuksella ylistäville. Ei lukuromaanin eikä aitouden ystäville tai paperinmakuista oppikirjatekstiä kaihtaville. Teemasta paras kirja on edelleen Frommin Rakkauden vaikea taito, joka joskus kolahti lujaa. Se pitäisikin ottaa uudestaan lukuun.

Ilselän Minna ei innostunut filosofoinnista, vaikka kauneutta löysikin.

Johanna Venho, Jaana Seppänen: Revitään rikki se rakkaus. WSOY 2012.

Kirjan ostopäivä!

Kirjahullulle kirjoja kertyy kummasti joka nurkkaan. Vaikka luen noin 150 kirjaa vuodessa, en ole suurostaja, ylivoimaisesti suurimman osan lainaan kirjastosta. Pienen määrän saan lahjoina ja arvostelukappaleina. Mutta kuulun kuitenkin siihen "aktiiviostajiksi" laskettavien joukkoon, joka ostaa vuosittain 10 - 20 kirjaa.

Suomalaisista suurin osa ostaa ainakin yhden kirjan vuodessa, eniten ostetaan kotimaista ja käännettyä kaunoa. Kirja ostetaan yleisimmin itselle, ei lahjaksi, ja päätös tehdään vasta kaupassa.

Kirjabloggarit haluavat nyt muistuttaa siitä, miten arvokasta työtä kirja-ala Suomessa tekee. Haluamme tukea niin kauppoja, kustantamoja kuin kirjailijoitakin. Eikä rahan kiertoon laitto maan taloustilanteessa ole sekään huono juttu.

Siksi ostamme tänään kirjoja. Osta sinäkin!

Mitä ostin?

Tietenkään en tyytynyt vain yhteen, vaan noudatin periaatettani: kun kerran aletaan, aletaan sitten kunnolla. Hankinnat eivät tosin olleet mitenkään mielikuvituksellisia. Uuden Tervon haluaisin lukea, ja koska Esikoisen kirjastojono on piiiitkä, ostin sen. Lisäksi nappasin mukaan kaksi mikikirjaa: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1 ja 2. Kokeilen, miten formaatti toimii matkakirjana. Ja kirjasarja itse on saanut huikeita arvioita. Ostin myös nuorelle polvelle uusimman Risto Räppääjän.

Mistä?

Helsingin keskustan Akateemisesta, jota sanotaan Pohjoismaiden parhaaksi kirjakaupaksi. Siellä on laaja valikoima, tilaa katsella, vaellella ja selailla, osaavat myyjät (joskus liian kiireiset) ja miellyttävä yleisilmapiiri kirjallisessa hengessä. Ainakin löydän sieltä parhaiten etsimäni.

Marissa Mehr kirjoittaa teemapäivästä blogissaan ja linkittää sinne osallistuneet kirjabloggaajat.

Michael Monroe

Vasta nyt sain luettua loppuun Michael Monroen parin vuoden takaisen elämäkerran. Syy ei ole kirjan, vaan oman ajankäyttöni: kirja on tehty taidolla, jopa poikkeuksellisen hyvin rock-puolen elämäkerraksi. Alalla kun on nähty myös täysin onnettomia raapaisuja, jotka lienee tehty vain dollarinkuvat silmissä.

Mutta nyt ei puhuta sellaisesta, sillä Ari Väntänen osaa asiansa. Muhkea teosjärkäle koostuu reilusta viidestäsadasta sivuine, runsaine kuvineen ja lopun hakemistoineen: mukana ovat niin Monroen kuin Hanoi Rocksin diskografiat, Michaelin 80-luvulla kirjoittamat pakinat Suosikki-lehteen ja järeä lähdeluettelo.

Teksti ei konstaile, vaan kertoo selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä Matti Fagerholmin matkan Naistenklinikalta maailmalle ja sieltä takaisin Suomeen ja tähän päivään. Ja korostettakoon, että kyseessä ei ole Hanoi Rocks -tarina, vaikka se tietysti läheisesti asiaan liittyy, mutta siitä Väntänen on tehnyt oman kirjan jo aiemmin. Nyt puhutaan M Monroen elämästä ja musiikista, ja nimenomaan jälkimmäisen tinkimättömästä tekemisestä.

Michael Monroe on itse kirjoittanut esipuheen, jossa irtisanoutuu yleisestä käsityksestä "stereotyyppisen rockstaran fiktioelämästä, siitä pinnallisesta hömpötyksestä, johon liitetään materialistisuus, rikkaus, limusiinit ja sex-drugs-party-brandy-dude-elämäntyyli. Joidenkuiden mielestä kaikenlainen hölmöily ja sekoilu on ihailtavaa ja kuuluu rockstaran elämäntyyliin. Minusta sellainen taas on enemmänkin noloa."

"Ei tarvitse olla idiootti ollaaksen rocklaulaja"

Monroen mielestä musiikissa ja varsinkin sanoituksissa on oltava niin paljon sisältöä, ideaa ja sanomaa, että niihin voi paneutua täysillä. Eikä hän hyväksy "yhteiskunnan tarjoamaa tekaistua turvallisuutta", muiden osoittaman tien kulkemista, vaan edellyttää itseltään elämänsä hallintaa, oman tien valitsemista turvallisuuden kustannuksella. Tämä on lähtökohta, joka leimaa hänen ammatillista uraansa ja koko elämänotettaan.

Rock oli hänen juttunsa jo pienestä. Äiti-Marjatta kertoo Maken olleen lapsena "vilkas, kekseliäs ja omperäinen kaveri, joka keksi hienoja mielikuvitustarinoita ja omia käsitteitä." Hoksottimia ei kaverilta ole puuttunut; hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana ja englannin kieli tuli opittua rock-innostuksen siivellä. Musiikillinen perhetausta ohjasi ja rohkaisi. Hän oli lisäksi hyvä piirtäjä ja luki paljon, eikä mitään kevyttä kamaa, Raamatunkin pariin kertaan jo ennen rippikoulua. Uteliaisuus ja tiedonjano siivittivät omien mielipiteiden muodostusta. Ulkopuolista kontrollia ja laumassa toimimista hän ei sulata.

1970-luvulla "Makke" perusti ensimmäisen oman bändinsä. Samanmieliseksi kaveriksi löytyi Hulkon Antti; ura alkoi käynnistyä ja Hanoi Rocksina tuntemamme bändi syntyä. 1979 Michael yllätti luokkakaverinsa luokkaretkellä Tukholmassa ilmoittamalla jäävänsä sille tielleen. Tukholma oli kuitenkin vain välietappi, jonka kautena ensimmäinen levy tehtiin. Koska bändi halusi kansainvälistyä, se muutti pian Lontooseen, "rock-maailman laidalta ytimeen." HR-aikaa ei kirja tosiaan kuvaa tarkasti aiemmin mainitusta syystä, vain päätapahtumat. Onneton bändin päätös oli vaikeaa aikaa Michaelille, joka vähitellen ja hyvien tukijoiden, kuten idolinsa Stiv Batorsin ja Little Stevenin, avulla jatkoi omaa musiikillista tietään monen bändin ja yhteistyökuvion kautta. Tosin sittenhän kävi niin, että Hanoi Rock -bändikin syntyi lopulta uudestaan.

Suhteet ovat tärkeitä, se käy selväksi. Ilman hyviä kontakteja moni asia jäisi toteutumatta, eikä Michaelin kaltaisella huipputekijöillä ole ollut vaikeuksia niitä solmia. Bändien kokoonpanot vaihtuvat nopeasti, musiikinteko, levyt ja keikat vaativat omat tekijänsä ja tukijansa. Kirja vilisee tunnettuja nimiä ja rapakontakaisia paikkoja, joista tietysti New York kirkkaimpana. Aina päätökset eivät olleet järkevimpiä Michaelin itsensäkään mielestä. Lukijan mieleen tulee väistämättä Ruotsi, jossa muusikot tuntuvat saavan enemmän tukea työhönsä myös maansa ulkopuolella - joten huipputähteyteen on helpompi ponnistaa kuin suomalaisten, jotka helposti joutuvat jopa höynäytetyiksi tai muuten sivuraiteelle, kun eivät tunne kuvioita. Michael on aina tehnyt lujasti töitä, mutta yhden miehen hartioilla ei maailmaa muuteta, eikä taiteilijalta voikaan odottaa koko valtavan markkinointiorganisaation tuntemista ja siihen keskittymistä. Siihen pitäisi olla omat asiantuntijansa, yksi Vesterinen ei riitä. Ehkä tämä on syy siihen, että vaikka Michael on tinkimätön ja oman alansa huippumusiikko, persoonaltaan rocktähti viimeistä solua myöten ja muusikkopiireissä maailmalla arvostettu, varsinainen supertähteys on aina jäänyt viittä vaille -tilaan.

En koosta tarinasta enempää referaattia, koska siitä tulisi liian pitkä; lukekaa itse yksi tarina siitä, miten ura rockin alalla urkenee. Sex and drugs -osastosta: ensimmäinen vaimo, vuosikausien rakkaus Jude kuoli nuorena, mikä oli luonnollisesti suuri isku Michaelille. Sittemmin hän löysi Johannansa, jolle kirjakin on omistettu. Luonteeltaan Michael on kirjan mukaan ollut aina (yli)vilkas ja energinen, joten kemiallisille piristeille ei ole ollut pakottavaa tarvetta, jos niitä ei ole täysin välteltykään. Ilman hyvää fyysistä kuntoa ei huipulla pärjää, ei edes tavallisissa duuneissa nykyään. Hauska heitto on, että nykyiset huippubändit käyttävät palkkonsa lähinnä luomuruuan hankintaan, kun ne ennen menivät muihin nautintoaineisiin.

Kova kilpailu musiikkimaailmassa tuo esiin myös taiteilijuuden nurjat puolet. Michael ei ole lähtenyt julkiseen loanheittoon eikä "ahnehtinut krediittejä", vaikka varmasti on saanut vihamiehiä oman tiensä noudattamisesta. Toisten kustannuksella hän ei kuitenkaan vaikuta uraansa rakentaneen, vaan kertoo uskovansa hyviin viboihin ja korkeampiin voimiin (ei uskontona). Viisas mies ymmärtää sen, että hyvä synnyttää hyvää, mutta itseään ei kannata vahingoittaa toisten vuoksi. Jos on tähti ja taiteilija, on pakosti myös narsisti, uskon, muuten homma ei kanna.

Suomalainen maalaisjärki, tosin Helsingin Töölöstä alun perin, mutta Kiikalan mökillä karaistu, lienee yksi syy terveeseen otteeseen, jolla Michael asioita katsoo ja tarttuu toimeen tai tarvittaessa vaikka lumilapioon. Vaivannäkö ja työnteko tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta ei ole hänelle ongelma, vaan luontainen tapa toimia. Yllättävän mukava ja pidetty kaveri Michael Monroe kaikesta tähteydestään huolimatta on, se nähtiin telkkarissa Voice of Finlandissa. Hänen tarinansa kannatti ilman muuta koota kirjoihin ja kansiin, onhan se maassamme ainutlaatuinen. Eikä ura suinkaan ole vielä ohi.

Miksi tämä kirja? Syntymävuoden lisäksi meillä on yhteistä läheinen suhde kotilähiööni Kannelmäkeen, johon Michaelin äiti muutti Töölöstä ja mies itsekin siellä majaili, tosin taisi jo niihin aikoina huidella pääosin ulkomailla. Ja perusrock on se musiikki, jonka tahdissa on kasvettu. Siksi on mukava lukea "historiikkia" omasta ajasta, omasta musiikista ja hienosta, persoonallisesta taiteilijasta, jonka puolesta voi iloita täysillä ja olla ylpeä "meidän" Michaelista.

Ari Väntänen: Michael Monroe. Like 2011.

Auta edistämään lukutaitoa!

Ilman lukutaitoa elämä olisi kurjaa. Ja se on sitä konkreettisesti monessa maassa, joissa kouluttamattomuudesta kärsivät etenkin naiset ja tytöt. Ainoastaan lukutaidon ansiosta heidän elintasonsa ja tasa-arvoisuutensa voi nousta. Lukutaito pelastaa henkiä.

Myös sodan jaloista pakenevien ja maahanmuuttajien elämä helpottuu lukutaidon avulla, kun heillä on mahdollisuus opiskella uutta kieltä. Siksi kirjabloggaajat osallistuvat Suomen Pakolaisavun keräykseen lukutaidon edistämiseksi.

Auta edistämään lukutaitoa kirjabloggaajien kanssa! Lahjoita viikolla 6. - 13.9. jokaisesta lukemastasi kirjasta tai kirjabloggauksesta euro keräykseen. Niin minäkin teen.

Yksi euro = yksi aapinen = yksi ihminen lukutaidon syrjään kiinni.

Suomen Pakolaisavun Jelpi-sivu kertoo lisää.