Jokapäiväinen elämämme

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva asui vallankumouksen aikaisessa maanpaossa perheineen, mutta poliittisten olosuhteiden järkkyessä jälleen he muuttivat 30-luvulla takaisin Moskovaan. Mies kaipasi kotimaataan ja oli opettanut myös tyttären, Aljan, sitä kaipaamaan. Eikä vain kaipaamaan, vaan myös toimimaan: isä ja tytär toimivat Neuvostoliiton salaisen poliisin raportoijina jo Pariisin-aikanaan. He halusivat olla mukana rakentamassa ihannevaltiota, jossa on yllin kyllin kaikille, tekniikka maailman edistyksellisintä: haaveissa siintelivät tulevat pilvenpiirtäjät ja mukavuuksilla varustetut asunnot, vahva Neuvostoliitto, joka huolehtii lapsistaan - koko uusi uljas yhteiskunta.

Marina oli keskittynyt taiteeseensa, perhe oli tottunut hoitamaan käytännön asiat hänen puolestaan, Alja saa vastuuta pienestä pitäen. Tunteistaan elävä äiti ei huomannut tyttärensä rakkauden tarvetta, äiti jää etäiseksi, ja äidin ja tytön suhde on kuin ikiaikainen taistelu sukupolvien välillä. Äiti elää kirjoittamiselleen.

"Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös."

Monimutkaisten järjestelyjen avulla tytär sai luvan matkustaa Neuvostoliittoon, isä, äiti Marina ja pikkuveli, jota äiti paapoi Aljaa huomattavasti enemmän, seurasivat perästä. Kirja kertoo vuodesta 1923 Marinan silmin, kun Alja oli vielä lapsi, ja vuodesta 1939 aikuisen Aljan näkökulmasta. Alja oli toimittaja, sujuva kirjoittaja hänkin. Hän rakastuu toimituksessa työkaveriinsa Muljaan.

"Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta. Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle."
 
Marina oli synkkä ja pessimistinen, ajatteli paljon kuolemaa. Käytännöllisempää Aljaa ärsytti äidin dramaattisuus, tunteella eläminen. Pelko alkoi kuitenkin tunkeutui jokaisen venäläisen elämään, ensin vaivihkaa, sitten suoremmin. Kiitos muun muassa Sofi Oksasen, tiedämme jo paljon mielipuolisen neuvostojärjestelmän kauheuksista, tässä ne vasta alkavat muotoutua. Ensin häviää työkaveri, huhutaan hänen tehneen itsemurhan. Sanojaan on varottava kaikkialla: apparaatin vakooja voi olla kuka tahansa, jopa perheenjäsen. Vaikka Alja on ollut tunnollinen raportoija itsekin, hän toteaa:

"Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa."

Alja-parka. Hän ei saanut lapsena päänsilityksiä eikä rohkaisua omille kyvyilleen, joten hän oli helppo kohde järjestelmälle ja petoksille. Maataan rakastanut isä ei myöskään saanut tunnustusta työstään Venäjänsä hyväksi. Marina ei pystynyt rakastamaan perhettään kuten he olisivat tarvinneet, eikä valtava maa pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Tässä pelissä ei ole voittajia.

Kirja ei ole helppolukuinen, vaan vaatii keskittymistä, jotta tunnelma tavoittaa lukijan. Se on surullinen, raskas ja venäläisenhaikea, samalla traaginen perhetarina ja pala historiaa. Historiapuoli kiinnosti minua enemmän, Tsvetajevan runoutta tunteville vaaka saattaisi kääntyä päinvastoin. Runoilijasta ei  synny mairittelevaa ihmiskuvaa, päinvastoin. Kirjasta jää painostava olo, vaikka se on tekstinä hieno, näkökulmien ja kirjoitustyylien erot vaihtelevat uskottavasti, ja tuon ajan olot ja naisten erilaiset ajatukset avataan lukijalle taitavasti.

Rehellisesti sanottuna, jos Pelo ei olisi voittanut Finlandiaa, kirja olisi jäänyt minulta lukematta; vasta toisella kerralla maltoin pysähtyä sen pariin kunnolla, ja enemmän päättäväisyydellä kuin viehtymyksellä kirjan tyyliin upposin sen päällisin puolin hitaaseen, mutta sisältä kiihtyvään maailmaan, ja vasta puolen välin paikkeilla löysin sopivan rytmin ja lukufiiliksen sen kanssa. Mukaan upotetut runot myös vieraannuttivat, koska en ole runouden tuntija, mutta otin kirjan oppimiskokemuksena tältäkin kannalta.

Muualla: Jaana muistuttaa Pelon upeista metaforista, Valkoinen kirahvi sanoo Pelon tavoittavan slaavilaisen kirjallisuuden tunnelman tarkasti, Minna epäilee monen yksityiskohdan menneen häneltä ohi. Kaikkiin näihin voin hyvin yhtyä!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.

Vaskivuorentie 20

Köyhyys ei ole historiaa, vaan monen todellisuutta - yhä useamman, kun työpaikat vähenevät ja sosiaaliset erot kasvavat. Mathias Rosenlund kertoo omasta elämästään köyhyydessä, tänään, Vantaan Myyrmäessä.

Luulin kirjaa nimen ja kannen perusteella lähiötarinaksi Anu Juvosen Lähiöoksennuksen tapaan.  Tässä ei paikka sinänsä ole niin merkityksellinen, vaan sosiaalinen tilanne ja rahan puute. Tosin Rosenlund näkee yhteyden kahden tuntemansa lähiön välillä: hän on syntynyt Tukholman Fittjassa, köyhien maahanmuuttajien keskellä, jossa hänen vanhempansa sinnittelivät pienillä palkoillaan elättääkseen perheensä. Myös Myyrmäessä asuu maahanmuuttajia. Mutta myös paljon muita, joten lähiön yhdistäminen köyhyyteen harmittaa minua Myyrmäen puolesta. Mutta se on Rosenlundin todellisuutta, tai kirjamarkkinoinnin miettimä tehokeino.

Jälkimmäistä ajattelin siksi, että Fittjan jälkeen perhe muutti Vaasaan, josta ajasta ei kerrota mitään. Rosenlund muutti pääkaupunkiseudulle yo-kirjoitusten jälkeen. Ja suurin piirtein siitä hän katsoo joutuneensa jälleen fittjatyyppiseen ympäristöön, rahanpuutteeseen, jatkuvaan huoleen ja kikkailuun saadakseen itselleen ja nuorena hankituille vaimolleen ja kahdelle lapselleen edes peruselintarpeet. Harrastusvälineistä tai huvipuistoista voi vain haaveilla, nuudeleita syödään päiväkaupalla.

Rosenlund haluaa kirjailijaksi, ja kirjoittaminen on ainoa asia, joka häntä kiinnostaa ja kantaa, kuten hän kertoo. Henkireikä, itseilmaisun väline, mielenterveyden tae, pakottava tarve. Hän haluaa opiskella kirjallisuutta, mutta se tietää pitkää ja kallista opiskeluaikaa, pätkätöitä ja satunnaisia tuloja, jatkuvaa epävarmuutta. Tukiviidakon nurja puoli näyttäytyy tylynä: jos töitä ja tuloja onnistuu vähän saamaan, vähenee tuki saman tien. Ulosottoon menneiden maksujen vuoksi on mahdotonta saada tuloja ja menoja edes suurin piirtein täsmäämään. Hän tietää tehneensä tyhmiä valintoja, mutta se ei auta perhettä nyt, kun lapsilla on nälkä joka päivä.

Hän taistelee jatkuvasti dilemmassa, jossa toisessa vaakakupissa on perheen hyvinvointi ja toisessa hänen oma opiskelunsa ja kirjoittamisensa. Maisterintutkinnon myötä hän toivoo tilanteen muuttuvan. Suuri - mielestäni suurin ja miehelle raskain - tragedia perheelle on vaimon sairastuminen mielenterveydeltään. Mies joutuu hoitamaan lasten lisäksi myös vaimoaan, opiskelujen ja töiden ohella. Lääkkeet ja hoidot maksavat. Kuka ei masentuisi tuossa tilanteessa? Tosin vaikuttaa siltä, että Rosenlund on ollut masentunut jo pitkään, ehkä lapsesta saakka. Köyhyys on hirviö ja painajainen, jota hän ei saa ajettua pois, eikä lopulta edes jaksa keksiä tepsiviä keinoja. Kirjoittaja on peloissaan ja väsynyt.

Hyvin ahdistava tarina, vaikka ei ottaisi kantaa köyhyyden syihin tai Rosenlundin pärjäämiskeinoihin. Yhteiskunta ei kannattele, vaikka hän sitä peräänkuuluttaa - mutta tämän me valitettavasti jo tiedämme. En haluaisi olla kyyninen, mutta taidan olla kuitenkin. Silti, jos joku vielä kuvittelee, että tuilla elää mukavasti tai ettei oikeasti köyhiä Suomessa ole, kirja voi avata silmiä. Sydäntä särkee lasten puolesta, jotka jo pienenä tuomitaan kakkoskansalaisiksi, koska heillä ei ole mitään parempiosaisten mahdollisuuksia.

Puhtaasti kaunokirjallisena teoksena tarkasteltuna kirja on kohtalainen, aitoutensa vuoksi koskettava hieman Knausgård-tapaan, mutta tekstissä on paljon toistoa ja junnaavuutta, joka välillä tuskastuttaa. Se on hätääntyneen ihmisen puheenvuoro, toistoissaan ja ajatuksenvirtamaisuudessaan. Välillä teksti on avunhuutoa, välillä pyrkii liiankin juhlalliseksi vaikkapa luontohavainnoissaan. Sekin kertoo kirjoittajan ailahtelevista tunnetiloista. On vaikea arvioida kirjan "hyvyyttä" kirjana, kun aihe on noin vakava ja omakohtainen. Ja varmasti vielä vaikeampi kirjoittaa samoista syistä.

Marjatta sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Kirjailijan haastattelu Vantaan Sanomissa.

Kirja kasvattaa myös Koen 13 kotimaista 2013 -listaani.

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Schildts et Söderströms. Suomentanut Ulrika Enckell.

Täydellisiä ihmisiä

Uteliaisuutta (lue: tirkistelynhalua) kiihottava otsikko. Että oikein täydellisiä ihmisiä, ketkä muka? Taasko ne turkulaiset (huomaa kustantaja)?

Kirjailija on kuitenkin kansiesittelyn mukaan helsinkiläinen. Suvi Vaarlan raikas esikoinen koostuu ihmisistä ja tarinoista, jotka ovat erillisiä toisistaan. Jotain yhtäläisyyksiä silti löytyy. Täydelliseltä näyttävän pinnan alla onkin jotain vähemmän täydellistä. Se ei ole yllätys, mutta yllättävästi ja riemastuttavasti Vaarla onnistuu kiepauttamaan lopputuleman sellaiseksi, jota lukija ei olisi osannut odottaa.

Monen novellin päähenkilö on nainen, mutta on miehiäkin. On tyttö, jota kantaa tavoite hyvästä työpaikasta. On nainen, joka vihaa joulua. Ja toinen, jonka mies ei muista hääpäivää ja on muutenkin ikävä. On kuolemansairas, joka ei kuolekaan. On mies, jonka vaimo jättää ja joka rakentaa kirjoista iglun. On nuoria naisia, jotka kauneuttaan ja kokemattomuutaan joutuvat outoihin tilanteisiin. Ja keski-ikäisiä, jotka hätkähtäen havahtuvat hetkeksi todellisuuteen.

Kiinnostavia henkilöitä ja tilanteita. Vaarla ei selittele, vaan kirjoittaa napakasti, silti tarkasti keskittymällä olennaiseen, ja vie lukijan elämän arvaamattomuuden pariin. Hän ei maalaile, ei luo isoja kehyksiä eikä analysoi asioita auki, vaan kiikaroi suoraan kipupisteeseen ja jättää lukijalle oivaltamisen varaa. Miten asiat ovatkaan kiinni sattumasta - tai niin voisi luulla. Ehkä Vaarla haluaa sanoa, että näennäisen vääjäämättömyyden sijasta itse voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä tapahtuu. Tai ainakin siihen, hyväksyykö asiat sellaisina kuin ne ovat, sen jälkeen kun silmät avautuvat.

Kirjassa liikutaan suurkaupungeista peräkylälle. Ollaan tiukasti tässä ajassa. Pidin siitä, samoin näistä ihmisistä, nimenomaan naisista. Uskon, että he pärjäävät, osaavat tehdä valintoja. Miehillä on hankalampaa.

Kannen kuva sopii hyvin teemaan ja tunnelmaan, se on puhdas ja raikas kuin jäinen kide, joka eri kulmista katsottuna näyttää erilaiselta. Harmi vain, että kustantajan sivulla kuva on epäskarppi.

Tarinoista jäi hykerryttävä tunnelma, kokonaisuus on helppo ottaa omaksi; myönteinen uusi tuttavuus, jolla osallistun Koen 13 kotimaista -haasteeseen.

Tuijata ei innostunut, mutta löysi myös ilahduttavia asioita. Taika sanoo novelleja kipeänhauskoiksi ja aloittelevalle novellilukijalle sopiviksi. Kirjailijan oma blogi ja tekstinäytteitä.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä. Sammakko 2013. Kansi: Riikka Majanen.

Unelmansieppaaja

Esikoiskirjailija Pasi Pekkola ottaa kirjoittamisen vakavasti. Kirjan julkaisullaan hän siten sieppasi yhden oman unelmansa, mutta kirja kertoo muista. Ei kuitenkaan liene yllätys, että koripalloa ikänsä harrastanut ja ammatikseenkin pelannut mies kertoo tarinaa, johon urheilu liittyy vahvasti.

Tapio on entinen ammattikoripalloilija, jolla ei mene hyvin. Hän on ajautunut kaljakapakan vakioasiakkaaksi, joka ei näe elämässään muuta kuin entisen loistavan menneisyytensä. Menneisyyteen kuuluu myös tyttöystävä Jonna ja lapsi, jota Jonna odotti, kun nuorten tiet erosivat. Tapio ei halua ajatella asiaa, ei edes lasta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Miestä pelottaa vastuu.

Myös Aki urheilee: hän on vaatimattomista olosuhteista kasvanut mies, joka purkaa turhautumisensa ja arvottomuuden tunteensa hurjaan painonnostoon. Hän haluaa olla paras edes jossain. Ja saada himoitsemansa naisen.

Kolmas tarinaa kertova henkilö on Roosa. Roosan ura metronkuljettajana katkeaa, kun hänen ohjaamansa junan eteen hyppää mies Kampin asemalla. Itsemurhan tekijä on Ville Siikala, nuori kirjailijalupaus, Tapion paras ystävä lapsuusvuosilta. Roosa ei saa miestä mielestään, vaikka ehti nähdä tämän vain muutaman sekunnin verran ennen törmäystä. Hän haluaa selvittää syyt itsemurhan taustalla, jotta saisi itselleen rauhan ja synninpäästön. Siikalan taustoja selvitellessään hän tutustuu Tapioon. Myös Aki liittyy kuvioon niin Siikalan kuin Tapionkin kautta, mikä jännittävästi kiertyy esiin kirjan edetessä.

Pekkola on kertonut Siikalan hahmon perustuvan todellisuuteen. Harri Sirolan itsemurha 2001 teki nuoreen poikaan suuren vaikutuksen: miten niin lahjakas ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun?  Siikalan mielenterveysongelmat nousevat tarinaan vahvasti, kun Roosa tutustuu mieheen niin tämän kirjojen kuin haltuunsa saaman Siikalan muistikirjan ja Tapion muistojen avulla.

Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita ovat urheilun lisäksi mielenterveys, selviytyminen ja kirjallisuus. Isoja asioita, joiden yhdistäminen ei tunnu aivan luontevalta, vaikka ne tarinassa limittyvätkin. Niin urheilu kuin taide saattavat viedä mennessään - joko selviytymiskeinoina tai tuhoajina, antaa Pekkola ymmärtää.

Teksti on suoraviivaista ja selkeää, eikä yritäkään olla muuta kuin mitä on, siitä pisteitä. Välillä junnataan miesten urheilumietteissä turhan pitkään, teki mieli hyppiä kohtia yli. Henkilöt ovat tosia mutta melko yksioikoisia, etenkin Tapio ja Aki. Heistä ei juuri löydy syvyyttä tai yllätyksellisyyttä, mutta sitä enemmän hämmennystä siitä, miten pitäisi olla mies. Aika reppanoita. Roosallakin on vaikeuksia suunnan löytämisessä, vaikka hänen suuntansa on vastakkainen: kun miehet opettelevat huomaamaan muita ja nousemaan itsekeskeisyydestään, Roosan on opeteltava löytämään oma tahtonsa, havaitsemaan itse se, mikä hänelle on hyväksi, eikä antaa muiden (miesten) ohjailla.

Tarinassa haisee hiki ja testosteroni, ja häivähtää sairaalan hygieeninen puhdistusaine. Vertakin lentää - miesten maailmassa ollaan tiukasti. Siikalan ajatukset jäävät kaukaisiksi kaiuiksi menneestä, mutta Roosaa ne auttavat. Loppupuolelle kirjailija rakentaa perinteisen toiminnallisen huipennuksen ja sen jälkeisen "tasoittelun", jossa lankoja vedetään yhteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon hyviä elementtejä, joiden sekoitus on hieman kulmikas eikä ainakaan minulle täysin sulava. Kannattaa silti tutustua uuteen kirjailijaan. Miesten pitääkin saada äänensä kuuluville, myös niiden reppanoiden, tai ehkä etenkin niiden. Kirjailija saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että tietää, mistä puhuu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -blogin Susa sanoo kirjaa yllättävänkin rikkaaksi ja monipolviseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa, sanoo Lumiomena. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo henkilöiden olevan vereslihalla.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava 2013.

Katso myös Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Israel-tyttö

Juhani ja Katariina ovat pariskunta. He rakastavat toisiaan. Lähtökohta on siis hyvä, mutta kuviossa on paljon haasteita. Juhanin ja hänen edesmenneen vaimonsa Senjan tytär Ilona ei hevillä hyväksy uutta naista isänsä rinnalla. Hänelle riittää äidin sisko Fiinu, joka asuu miehensä Heikin kanssa Juhanin talon yläkerrassa ja joka kulkee alakerrassa kuin kotonaan.

Juhani ei osaa ilmaista Katariinalle rakkauttaan eikä tukea tätä uudessa perhekuviossa, vaan keskittyy huolehtimaan tyttären sopeutumisesta, sillä "sie sentään oot aikuinen ihminen". Tyttö saa huomion isältään vaikka keskellä yötä vetoamalla äidinikäväänsä. Katariina on herkkä ja naisellinen nainen, joka yrittää kovasti olla hyvä vaimo, emäntä ja äitipuoli. Hänellä on vaikeaa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi hyvistä yrityksistään huolimatta. Äidiksi hänestä ei ole, hän arvelee, ja varoo sotkeutumasta liikaa tyttären kasvatukseen, sillä hän on epävarma ja tuntee kipeästi kykenemättömyytensä.

"Tyttö ei hänen helmoihinsa tulisi. Hänestä ei ollut lämmöksi kenellekään."

Mutta jotain omaa hänkin tarvitsee. Kun karjalaiselle paikkakunnalle tulee Saarnaaja pitämään herätyskokousta, herää Katariinassa hurja toivo ja kipinä. Luvattu maa.

"Yhtäkkiä kaikki on hänelle selvää. Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä, minne hänen piti mennä."

Kun Ilona on varttunut, kirjoittanut ylioppilaaksi ja perustanut perheen, alkaa Katariinan ja Juhani arki asettua. Mutta Katariina on jäänyt paljosta paitsi, ja sitä korvaa Ilonan tytär Kaisa, josta tulee Katariinan ystävä, luotettu ja rakas lapsi, Israel-tyttö, jonka kanssa Katariina haaveilee matkasta Luvattuun maahan. Kaisa kertoo itse tarinaa omalta osaltaan ja tuo mukaan nuoren tytön raikasta näkökulmaa.

Niina Miettinen kuvaa hienosti uusperheen ongelmia, kuten raadollista äitipuolen ja tyttären suhdetta, Katariinan näkökulmasta. Hyvin todenmakuisia tapahtumia pienestä näkymättömästä kiusanteosta - tyttö haluaa huoneeseensa juuri sen ainoan nojatuolin, jossa Katariina tapaa istua, ja Katariina piilottaa tytön palapelista palasen - ja ikävistä tuntemuksista. Siitä ahtaasta tilasta, jossa uusi perheenjäsen joutuu elämään.

Ja uskon voimasta. Ääriliikkeet, niin uskonnolliset kuin muutkin, ovat aina pelottaneet minua, eikä tämä kirja suinkaan rauhoita. Kun Katariina saa ajatuksen tehtävästään, siitä muodostuu pakkomielle, joka uhkaa jo mielenterveyttä. Katariina ei ollut vahva alun alkaenkaan, hänen elämän eväänsä ovat heppoiset, joten ehkä siksi "ylhäältä annettu" tehtävä vaikuttaa häneen niin voimakkaasti. Hän uskoo korjaavansa Luvatun maan avulla menneisyytensä kipeät asiat ja virheet, ja ehkä tavallaan niin käykin. Katariinan puolesta ei silti voi olla iloinen, vaan tarinasta jää surullinen mieli.

Kirja ei ole vahvasti hengellinen Taivaslaulun tapaan, vaikka se uskovaisuudesta Katariinan kautta kertookin. Enemmän se kertoo perheestä, mielenterveydestä ja rakkaudesta. Itse symppasin vahvasti Katariinaa, mutta muutkin henkilöt ovat eläviä - tosin Kaisa jäi minulle kaukaiseksi. Juhani on kannustava kasvattaja ja "hyvä mies", vaikka puhumattomuus suhteessa vaivaa, inhimillistä sekin.

Tarina on rakennettu kiinnostavasti ei-kronologiseen muotoon: se on ikäänkuin ympyrä, jota voisi periaatteessa alkaa lukea mistä kohtaa tahansa, itse tarinan siitä suuremmin kärsimättä. Hyvä teksti, monitahoinen ja koskettavakin, mutta ei silti turhan konstikas. Joitakin verbimuotoja ihmettelin: nykyhetki ja mennyt eivät olleet aivan selkeitä, tai itse olisin valinnut joissakin kohtaa toisin. Vaikea paketti pitää koossa, mutta onneksi se on ymmärretty tiivistää niin, että hallinta säilyy. Miettinen liittyy kirjalla komeasti tämänvuotisten vaikuttavien esikoiskirjailijoiden sankkaan joukkoon.

Niina Miettinen: Israel-tyttö. Teos 2013.

Mari A:ta viehätti tarinan tapahtumapaikka Joensuun Mutalassa. Lumiomena sanoo kirjaa laadukkaaksi, henkilöhahmoja onnistuneiksi ja draaman kaarta ehjäksi.

Avioliittosimulaattori

Kirjaston pikalainahylly on aarre: tarjolla nopeasti uutta kiinnostavaa luettavaa, suunnittelematta. Avioliittosimulaattori kuuluu näihin löytöihin.

Esikoiskirjailija Veera Nieminen kertoo pirteän tarinan Ainosta, hevosia rakastavasta nuoresta naisesta, joka törmää messuilla Elämänsä Mieheen - ja se on menoa.

"Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä."  

Jussi Joki on nuori isäntä, joka asuu ja työskentelee isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa lypsytilalla Varsinais-Suomessa. Itäsuomalainen Aino lähtee tutustumaan rakkautensa kotiin ja perheeseen, ja kun länsi ja itä kohtaavat, on karjalaistyyliin hölpöttävällä tunneihmisellä sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei puhu mitään eikä edes katso silmiin. Mököveljeksiksi Aino mielessään appiukkokokelastaan veljineen kutsuukin.

"Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katseongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma."

Näinköhän rakkaus kestää; ainakaan Aino ja Jussi eivät sitä epäile. Draamaa ei tarvitse hakea, mikä on helpotus lukijalle, mukavaa vaihtelua yleensä viihteessä niin mutkikkaisiin suhdekiemuroihin. Arkinen ja suora mutta sitä ihanampi rakastumisen alku kuvataan hersyvästi ja napakasti - tyylillä, joka kuvastaa Ainoa itseään.

"Nyt tiedän miksi tämä jokaisen barbin unelma-ken ei ole vielä naimisissa. Se on tuonut muijansa kotiin näytille."

Kirja on kuin Maajussille morsian ilman sitä ikävää kilpailuasetelmaa, ja tv-kamerana toimii kirjailijan näppäimistö. Kieli on täsmällistä, murretta sopivasti, lauseet lyhyitä ja täpäköitä. Ja aitoja, mikä on kirjan suurin vahvuus. Vaikka kirjailija on uransa alussa, tämä lupaa hyvää, kunhan oma ääni säilyy.

"Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä No mites Erkki, ootko pillua saanu? Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuis, kunhan reagoisi jotenkin."

Olen asunut samalla paikkakunnalla kuin kirjailija mäkihyppääjänä tunnetun Toni-miehensä kanssa, tosin ajallista eroa asumisillamme oli kolmisenkymmentä vuotta (terveisiä vain kaikille leppävirtalaisille), joten tiedän jotain maalaisympäristöstä, vaikka tässä ollaankin eri puolella Suomea. Rakkaus sekä kumppaanin että maaseutuun on tarinassa vahva, muuta ei kuvitellakaan. Nuoria, koulutettuja naisia tekemässä opiskelujensa lopputyötä kestävästä kehityksestä Ainon tapaan löytyy maalta oikeasti, eivätkä kaikki nuoret isännät tosiaankaan ole peräkammarin poikia.

Tarina on virkistävä katsaus Kehä kolmosen ulkopuolelle. Samalla se on tyttöromaanien perinteitä noudattavaa, perisuomalaista mutta modernia chick-littiä, jota on helppo ja viihdyttävä lukea. Ilman nolostelua ja myötähäpeää, joka usein väijyy lajityypin kantapäillä.

Yllätyin iloisesti, rehellisyyden nimissä ehkä siksikin, ettei kummoisia etukäteisodotuksia ollut. Toivon kirjailijan jatkavan uraansa - olen varma, että tämäntyyppisille tuoreille Tuija Lehtisille ja Enni Mustosille löytyy lukijoita.

Muualla: Kirjanainen sanoo tarinaa Rakkauskertomukseksi isolla ärrällä. Kuten minäkin, myös Mari A luki kirjaa työmatkoilla. Hanna ei kauheasti innostunut, mutta pitää kirjaa raikkaana.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Runoilijan talossa

Helena Sinervon kirja Eeva-Liisa Mannerista on tuijottanut minua syyttävästi hyllystä jo kauan. Nyt päätin vihdoin lukea sen loppuun ja sukeltaa runoilijan nahkoihin Sinervon silmin. Suhteeni fiktiivisiin ja autofiktiivisiin elämäkertoihin on ollut lähinnä hämmentynyt: en ymmärtänyt pointtia. Miksi keksiä sisältö todellisten henkilöiden faktojen pohjalta - miksei kirjoittaisi sitten kokonaan fiktiivistä teosta? Tai vaihtoehtoisesti todellista elämäkertaa? Miten paljon saa keksiä itse todellisesta henkilöstä olematta valehtelija tai röyhkeä hyväksikäyttäjä?

Sittemmin olen oppinut nauttimaan niistä. Oivalsin, miten tosiasiat saattavat kiehtoa mielikuvitusta. Tekijästä saattaa tuntua jopa siltä, että hän todella aistii ja ymmärtää henkilönsä ajatuksia. Hän voi tuoda henkilöstään esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä puolia tai tuoda tarinaan täysin uusia lisäulottuvuuksia oman luovuutensa kautta. Ja mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus kohdehenkilölle kuin kokonainen kirja tästä!

Sinervon Manner on masentunut ja yksinäinen taiteilija, jonka kova äiditön ja isätön lapsuus evakkomatkoineen ja ruumiillisine kuritukseen on suominut rikkinäiseksi. Hän tuntee olevansa varjonsa varjo, joka on koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. Rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta: monen masentuneen ja yksinäisen tavoin Manner on hyvin itsekeskeinen, jopa julma muita ihmisiä kohtaan. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen, on hänen ainoa keinonsa elää ja purkaa tunteitaan hyväksytyllä tavalla.

Impulsiivisena ihmisenä Manner ihastuu paikkoihin ja tavaroihin nopeasti, mutta myös kyllästyy niihin nopeasti, tai ei ainakaan osaa pitää niistä huolta. Miten sitten ihmisistä - älykkäänä hän tietää tämän itsekin hyvin ja sanoo, ettei hänestä olisi kissaakaan hoitamaan. Lasta hän silti kaipaa jossain vaiheessa paljonkin. Luopuminen ja menetykset ovat kuitenkin hänen elämänsä perusvire.
"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt."

Pysyvä arvottomuuden tunne ja mielenterveyden järkkyminen saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti, itsetuhoisestikin. Manner omistaa asunnon Espanjassa, jossa hän kirjoitti monta teostaan, joten kirjassakin vietetään paljon aikaa sypressipuiden maisemissa. Käytännön asioiden kanssa on hankaluuksia, asuntojen remontit ja jatkuva rahapula syövät voimia. Raha-asioiden hoitokaan ei suju, mutta onneksi ovat kustantamot: ennakoilla ja kirjatuloilla hän elää, lisäksi hän tekee kirjallisuuskritiikkejä ja käännöksiä.

Koska Manner ei hallitse sosiaalisia pelejä, hän joutuu usein huijatuksi. Tosin hän myös itse ottaa ennemmin kuin antaa, vaikkei osaa pitää puoliaan. Fyysisen rakkauden kaipuu sekoittuu helposti hyväksikäyttöön tai oikean rakkauden hapuiluun.

Kirja kertoo arkisia tapahtumia kirjailijan elämästä ja hänen ajatuksiaan, paljon myös muistelua, ajassa hypitään edes ja taakse. Jokaisen luvun alussa Sinervo summaa luvun sisällön kuin vanhanaikaisessa lastenkirjassa: "32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa." "33.luvussa Eeva-Liisa pumppaa ilman pyörän takarenkaaseen."  Alussa tapa ärsytti, mutta oikeastaan se on aika hauska yksityiskohta muuten kovin surullisessa teoksessa. Pidin myös ajankuvaa kuvaavista kohdista: pääosin ollaan 1970-luvulla, Kekkonen on presidenttinä meillä ja Nixon USA:ssa Vietnamin sotineen, massaturismi on vasta aluillaan ja puhelinkoppeja käytetään.

Sen enempää Mannerin kuin Sinervonkaan tuotanto ei ollut minulle tuttua, joten kirja oli sivistävä monin tavoin. Täytyy tunnustuu, etten ystävystynyt kummankaan kanssa, en kuvitellun Mannerin enkä kirjailija-Sinervon. Taitava jälkimmäinen on, se on selvä, kieli on kaunista ja teksti painavaa ja harkittua. Mutta raskas ja runollinen tyyli ei saa minua huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin vieraantumaan, samoin Mannerin hahmo tuntuu ärsyttävältä enemmän kuin ihailtavalta. Hän on epäjohdonmukainen, arvaamaton, usein itsesäälin vallassa, näkemättä ihmisiä ympärillään. Reippaitakin otteita häneltä tosin löytyy, kuten Ruoveden mökin osto. Ja kirjoittamiseen hän suhtautuu into- ja kunnianhimoisesti. Yleinen tunnelma kirjassa on ahdistava, levoton - mikä varmasti heijastelee Mannerin mielenliikkeitä (Sinervon mukaan), mutta lukijalle tukala, jopa ärsyttävyyteen asti. Kirja ei innosta minua lukemaan lisää Sinervoa, Manneria kylläkin, mutta toivon, ettei Sinervo-väritys vaikuta siihen kokemukseen.

Mannerin suku ei kuulemma pitänyt kirjaa kunnianosoituksena, vaan loukkaantui. Kirja oli ilmestyessään 2004 raju, siinä kerrotaan muun muassa perheväkivallasta ja Mannerin sukupuolisuudesta, seikkoja, jotka eivät enää tänään nostata kulmia missään. Silloiset kriitikot pitivät, ja Sinervo voitti kirjalla Finlandia-palkinnon.

Jos pidät runoista, fiktiviisistä elämäkerroista tai taiteilijuuden kuvauksista, kirja on sinulle. Annan omani kiertoon eli ensimmäinen minulle lukuhalukkuudestaan ilmoittava saa kirjan postitse. Laita viestiä tai kommenttia!

Morre piti runollisesta kielestä ja yllätyksellisyydestä. Lue, ihminen -blogissa kiitetään kirjan kauneutta. Kirjanainen aloitti jälkisanoista ja vaikuttui.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Taivaslaulu

Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole. Kirja on hyvä millä tahansa mittapuulla, mutta tyyli ja aihe eivät ole minun lajiani. Runollinen, jopa raamatullinen kerronta tuntuu vieraalta ja raskaalta lukea. Enkä ole kiinnostunut uskonnoista henkilökohtaisesti, ilmiönä kyllä. Luin kuitenkin, koska lestadiolaisuskoisesta perheestä ja ehkäisyn synnistä kertovasta kirjasta on paljon puhuttu ja halusin tietää, mistä on kyse. Aihe on tärkeä, on hienoa ja rohkeaa, että Rauhala nosti asian esille kirjan muodossa.

Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisia, jo lapsuudenkodeistaan lähtien. Kun he ihastuvat toisiinsa, tuntuu luonnolliselta ajatella laumaa lapsia, aikaa, jolloin he keittäisivät viiden litran kattilalla riisipuuroa ja oman ruokapöydän alla olisi seitsemänkymmentä varvasta. He rakastaisivat onnellisina perhettään, joka tehdään uskon oppien ja säännösten mukaan. Kaikki lapset ovat tervetulleita, ehkäisyä ei sallita.

"Yksi on minun kyyhkyni, kaikkeni! Aleksi oli saanut Viljan vierelleen, eikä mikään ollut kuin ennen. Aika seisahtui, pysähtyi, aloitti uuden kulkunsa paremmassa kellossa ja kauniimmassa kalenterissa. Joka sekunnissa oli keltainen ilo, joka minuutissa vihreä kasvu, joka tunnissa punainen halua ja joka päivässä sininen kaipuu."

Todellisuus ei tietenkään mene näin. Lapsia alkaa tulla tiuhaan. Tuskin kohtu ehtii supistua, kun seuraava on jo tulossa. Viljan terveys alkaa kärsiä, ja sen myötä koko perheen hyvinvointi. Vilja ja Aleksi ovat fiksuja, vahvasti tuntevia ja uskovia ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan ja lapsiaan ja haluavat toimia oikein. Mutta he joutuvat liian isojen ongelmien eteen. Aleksi seuraa onnettomana tilannetta ja yrittää auttaa, mutta väsymys on  liian suuri. Vilja uupuu, palaa loppuun.

"Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä. Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta."

Miksi nainen joutuu kärsimään uskon nimissä? Minä, kuten varmasti monet muutkin asiaan vihkiytymättömät, kammoan ääriliikkeitä ja yhteisön valtaa yksilön yli. Myös vihkiytyneet uskaltavat kirjassa epäillä. Vilja vertaa tilannettaan pornofilmien naisiin: naisen ruumista saa käyttää mielin määrin. Vaikka kuinka haluaisi, fyysisille ja psyykkisille rajoilleen ei mahda mitään. Vaikka joku toinen saa 18 lasta ja on ihan reipas. Kuten naapurin Maria, myös uskova, neuvoo: "Väsymyksen keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut."

Rauhala on yhdistänyt kirjassa hienosti erilaisia näkökulmia ja elementtejä. Vilja kertoo tilanteestaan omin ajatuksin, Aleksi omineen, anonyymiblogi keskusteluineen nostaa perheen haasteet ilmiön tasolle. Lisäksi ovat lapset hassuine ja liikuttavine kysymyksineen, mietteineen ja puuhailuineen. Pienenkin pitää pärjätä itse arjestaan, kun äidillä on monta vielä pienempää hoidettavaa. Ja heittääkö jumala tuliseen järveen ne sukulaiset, joille ei iltarukouksessa muista pyytää siunausta?

Kirja ei tuomitse uskoa sinänsä, mikä on myös hienoa. Kukin uskokoon tavallaan. Mutta uskon liepeillä ja sen nimissä esiintyy ilmiöitä, joita ei tarvitse hyväksyä. Tai ainakin niistä pitää voida keskustella avoimesti. Se on minusta kirjan pointti ja tärkein anti. Ja myös se, että rakkautta on, ja se voi pelastaa. Kuten sanottu, koin tarinan raskaslukuiseksi, välillä turhan juhlalliseksi ja jaarittelevaksi pitkine ajatustenvirtoineen, vaikka teksti on kaunista ja taidolla rakennettua. Raskas olo sen lukemisesta jäi. Kirja jää varmasti mieleen, vaikkei omalla lukulistalla top teniin nousekaan, sen verran vaikuttava ja erikoinen jo aiheeltaan se kuitenkin on.

Lestadiolaisuus esiintyy myös Hannu Raittilan erinomaisessa kirjassa Ei minulta mitään puutu. Kertoja ei siinä itse ole uskova, mutta yhteisö on vahvasti esillä. Minuun teki suurimman vaikutuksen ulkouskonnollinen seikka: ihailen suuresti Suviseurojen järjestäjiä. He rakentavat ison kaupungin kokoisen tapahtuman vaikka keskelle korpea. Pelkkä ruokahuolto on jo massiivista, puhumattakaan sähköistä, pysäköinnistä, saniteettitiloista ja muusta tekniikasta ja sadoista muista yksityiskohdista, joista pienempienkin tilaisuuksien järjestäjä joutuu huolehtimaan. Yhteisöllisyyden voimaa!

Omat polut -blogista löytyy perusteellinen Taivaslaulun kuvaus (ja ylistys), linkkejä arvioihin ja keskustelua. Kirjasta on kirjoittanut moni; Kirsin kirjanurkka kertoo oivaltavasti kirjan herättämistä tunteista ja antaa linkkejä muihin blogeihin. Postaus on herättänyt myös vilkasta keskustelua.

Rauhala on tuore kotimainen kirjailijalahjakkuus, joita tänä vuonna tuntuu suorastaan tulvivan markkinoille lukijoiden iloksi ja lukupinon kasvattajiksi. Jokainen uusi ääni on tervetullut.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Terveiset Kutturasta

Mikäpä sopisi paremmin Lapin hiihtolomakirjaksi kuin kirja, jossa pohjoinen Suomi kyllästyy lopulta etelän komentoon ja julistaa sodan?

Pohjoisesta tulleet "potut" ja etelän "citykanit" ottavat käyttöön nimittelyä vahvemmat aseet, ja pohjoisen joukon vyöryvät Lapista vitostietä pitkin pääkaupunkia kohti, tarkoituksenaan vallata hallinto ja nostaa Pohjoinen sille kuuluvaan arvoon ja merkitykseen.

Ideahan on mainio. Se on myös hyvin tosi ja ajankohtainen kuntauudistusten ja soteratkaisujen etenemisen myötä. Pääkaupungissa tehdyt ratkaisut saattavat olla käsittämättömiä siellä, missä elämä on toisenlaista ja Lappi muutakin kuin matkailualue. Heikkinen iskee siis kipeään kohtaan ja osuu.

Toteutus on kelpo veijariromaani, jota kuljetetaan eteenpäin vuorotellen molempien joukkojen näkökulmasta. Pohjoisen johtaja on Oula, salaperäinen saamelainen. Etelää edustaa alikersantti Jesse Purola - hänkin maalta Helsinkiin muuttanut, tietysti. Oula on varma tekemisistään ja tavoitteistaan, kun taas Jesse on hukassa ja saa lohtua Tuntemattoman Koskelaa tai tv-sarja Taistelutovereiden hahmoja ajatellessaan. Keskeinen henkilö on myös etelän median edustaja, toimittaja Aino Riski, joka onnistuu pääsemään Oulan lähipiiriin.

Syviä henkilökuvia ei kuitenkaan rakennella, eikä se tähän lajityyppiin kuulukaan, vaan henkilöt ovat lähinnä olemassa vauhdikkaita tapahtumia synnyttääkseen. Minua naurattivat modernin sodan ilmiöt; moottorikelkat, sotilaiden somen käyttö (totta kai nykysodassa joku pitäisi ajantasaista blogia taistelun melskeessä), Kouvolan ABC-asema uutena Tali-Ihantalana... Heikkinen tuo ajankohtaisia ilmiöitä tarinaan nokkelasti. Hänen kielensä on tarkkaa ja sanasto mietittyä, pääosin yleiskieltä: lauseet ja virkkeet ovat lyhyitä, joskus jopa hakkaavasti. Toimittajatausta näkyy tässä, luulen, ja myös lehtileikkeissa, joita väliin on siroteltu sotatapahtumista.

Helppolukuinen ja viihdyttävä kirja, jos ideasta ja veijariromaaneista pitää - ja kyllä tämä idea kirjan ansaitsee.

Muualla esimerkiksi näissä blogeissa: Booking it some more, Unni lukee ja Nenä kirjassa.

Kirja on samalla osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga 2012.

Hietakehto

Kesäkallion huvilalla Kuopion kupeessa Kallaveden rannalla viettää kesää 1943 suuri joukko sodan enemmän tai vähemmän kolhimia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. On sotaorpoja, sotaleskiä ja muuten vain yksinäisiä; uusperheitä, isäntiä, emäntiä, palvelijoita ja sukulaisia. Jokaisen elämän sota on kuitenkin mullistanut, jollain tavalla.

Sirpa Kähkönen kuvaa äärettömän kauniisti tuon ajan henkeä ja henkilöitä. Kaunis ei tarkoita kaunistelua, vaan hän saa tapahtumat tuntumaan tosilta, niin että lukija uppoutuu kirjan maailmaan täysin, kaikin aistein. Kesän lämpö, värit, tuoksut ja maut ovat vahvoja, kuten myös tunteet. Sotaa ei kuvata, mutta se on vahvasti läsnä, mustanpuhuvana varjona. Menetykset, pelko, muutokset - kaikki. Mutta myös arkiset ilot ja sen tajuaminen, että tässä hetkessä on kaikki, koska tulevasta ei voi tietää.

Orpo Juho-poika on Kelon pariskunnan kasvatettavana, ja hän on oikeastaan kirjan päähenkilö. Juho on sitkeä ja viisas poika, vähän yksioikoinen äijämäiseen tapaan, liikuttava lapsen mielikuvituksineen ja leikkeineen, joissa on jo aavistus tulevasta miehestä. Juhoon ei voi olla rakastumatta. Charlotte, Saaralotta, on toinen keskeinen henkilö, myös ilman vanhempia kasvava lapsi, jonka Juho kelpuuttaa leikkikaveriksi moneen kekseliääseen puuhaan, kuten saaren oman lehden tekemiseen.

Huvilan omistajapari Kelo isännöi ssekalaista seurakuntaa - tai paremminkin emännöi, sillä Selma Kelo on se, joka määrää ja joka ahertaa. Naisten työ on suuressa roolissa kirjassa, lasten lisäksi, vaikka mukana vilahtaa muutama mieskin. Tämä oli ensimmäinen Kähköseni, joten alussa oli vaikea hahmottaa, miten ihmiset liittyvät tarinaan ja toisiinsa, kun uusia nimiä putkahtaa mukaan vähän väliä. Kuopio-sarjan aiemmat viisi kirjaa lukeneet saavat varmasti enemmän irti, mutta toimi se näinkin, kun alun ihmistulva rauhoittui. Uteliaisuus sarjaa kohtaan heräsi ainakin tehokkaasti!

Olen lapsena vieraillut paljon Kuopiossa sukulaisissa ja käynyt siellä kaupunkiasioilla, lähikunnassa asuneena. Nostalgisia väristyksiä en kirjasta silti saanut, kaupunki ei ollut niin läheinen, mutta kuitenkin elämänpiiri ja maisema tuntui tutulta, ja oli hauska bongata tuttuja paikannimiä, Säyneensalot ja Ritoniemen hiekat.

Juhosta ja Charlottesta muistin äkkiä katsomani mustavalkoiset dokumenttifilmit samoilta ajoilta, tosin Helsingistä. Ne särkevät sydäntä. Yhdessä lapset laskevat kelkalla mäkeä Kaivopuistossa, vakavina, hiljaisina. Alas lasku - ylös kipuaminen - taas alas, ilmeen juuri värähtämättä. Sota on jättänyt syvät jäljet, niin etteivät he osaa edes hymyillä, saati hihkua, kelkankaan kyydissä. Hietakehdon lapsissa on sitä samaa vakavuutta, varuillaan oloa.

Kähkösen teksti on upeaa. Se ei jumitu yksityiskohtiin tai ankeaan inhorealismiin, mutta luo täyden ja todellisen maailman lukijan silmien eteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, todella näin tapahtumat mielessäni.

Historia harvoin aukeaa näin koskettavasti. Kirjassa oli vain yksi vika: se loppui ihan kesken - olisin niin kovasti halunnut tietää, miten kävi Juholle, Charlottalle, Marille, Arville ja pienelle Mikaelalle. Vaikka oikeastaan tiedän sen hyvin: heistä tuli meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme, ja jäljet johtavat tälle tuolille, näihin käsiin, jotka naputtavat tätä näppäimistöä.

Hietakehdon ovat lukeneet monet, myös Juholle sydämensä menettänyt Salla, ja Kirsi, joka tuntee sarjan läpikotaisin ja odottaa kärsimättömänä jatkoa.

Kirja on osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava 2012.

Vaeltaja

Markku Turusen Vaeltaja sattui lukupinossa juuri sopivaan hetkeen - pimeyttä piristi kummasti tämä hurja mielikuvitusleikki, seikkailu, joka tulvii jännitystä ja historiaa, mystiikalla maustettuna.

Antti Myöhänen oli töissä Olavinlinnassa, esimieheään vouti Pietari Kylliäinen. Uusi linnoitus oli lääninhallinnon tärkeä tukipiste ja maan itärajan suojelija, ei aina niin vapaaehtoisine sotajoukkoineen. Jo tuolloin, 1400-luvun lopulla, itänaapureiden kanssa kahakoitiin, eikä riitojen muinaisia juuria enää kukaan silloinkaan muistanut, mutta verisiä valloitus- ja ryöstelyretkiä tehtiin puolin ja toisin ja kostosta huolehdittiin.

Kahakkaan joutui Myöhänenkin, ja kaikessa tohinassa hän tuli suututtaneeksi kiivaan pyhimyksen, pyhän Andreaan. Tämä langetti Antin päälle kirouksen, jonka mukaan mies eläisi ikuisesti, tai ainakin niin kauan, kun tuntisi todellisen rakkauden - rakkauden, jonka vuoksi olisi valmis kuolemaan, tai joku toinen olisi valmis kuolemaan hänen vuokseen. Antista tuli vaeltaja, kuolematon, joka on tuomittu elämään ajasta toiseen, tuomiopäivään asti. 

Horinapuheiksi ensin arvellut jutut osoittautuvat todeksi, ja Antti selvisi hengissä niin Olavinlinnasta kuin Viipurin pamauksestakin, jonka hän Knut Possen kanssa tuli posauttaneeksi. Mutta Viipurin retken aikana häneltä hävisi vaimo, jonka kanssa oli vasta ehditty aloitella yhteiseloa.

Surullisena ja masentuneena oli aika lähteä muille maille. Antti otti pestin purjelaivalle Rotterdamiin ja ajautui itsensä Magalhãesin porukoihin, ei vähemmälle kuin historian ensimmäiselle tunnetulle maailmanympäripurjehdukselle. Tästä alkaa täysiverinen meriseikkailu, hurjine myrskyineen, rosvoineen ja alkuasukkaineen. Laivasto seilasi Atlantin yli, kiersi Etelä-Amerikan kärjen ja päämäärätietoisesti vaikka vaivalloisesti - tuon ajan kalustolla, ravinnolla ja terveydenhoidolla - purjehti Tyynen valtameren yli kohti Molukkeja, Maustesaaria, joka oli varsinainen päämäärä. Kallisarvoiset mausteet, etenkin neilikka, korvaisivat matkan vaivat moninkertaisesti, kun niitä saataisiin lasti Eurooppaan.

Maa ei ole litteä, se tuli todistetuksi. Ja paljon tapahtui matkan varrella: syödyiksi eivät merimiehet sentään tulleet, vaikka sitäkin sai pelätä heimosotien keskellä. Raakuuksia ja taisteluja riitti, jos ällisteltävän upeita eksoottisia kohteita ja ilojakin. Lopulta suurimman osan kirjasta vievä reissu oli tehty, ja Antti päätti jättää merenkäynnin. Hän käväisi kotikonnuillaan, turhaan, etsimäänsä löytämättä, ja teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja tapasi toisen vaeltajan Ahasveruksen, joka sai kirouksensa kiellettyään ristiä kantavaa Jeesusta lepuuttamasta päätä puotinsa seinää vasten. Muitakin vaeltajia tuli vastaan vuosisatojen mittaan, kuten veljensä tappanut Abel ja Hendrick Drecken, lentävän hollantilaisen kapteeni. Viime mainitun kanssa Antti päätyi Savonlinnan oopperajuhlille kuulemaan Richard Wagnerin Lentävää hollantilaista ja sai tilaisuuden onnitella säveltäjää itseään -vaeltaja tämäkin.

Antti on viisas ja monitaitoinen mies, mutta onhan hänellä ollut puoli vuosituhatta aikaa kerryttää kokemusta milloin mistäkin ammatista. Liekö aloitteellisuuden puutetta vai ujoutta, mutta rakkausasioissa ei onnea miehelle suoda - tai miten mahtaa käydä? Lopun saa lukija itse päätellä.

Huimaan ja hauskaan fantasiatarinaan on helppo upota. Ensin pidin kirjaa surullisena - kurja kirous, ikuinen tuomio ja perheen menetys - mutta tapahtumat veivät mukanaan sellaista vauhtia, ettei siinä suremaan ehtinyt. Tarina eteni sujuvasti ja varmasti, ja sitä oli ilo lukea. Seurailin jopa kartasta purjehtijoiden reittiä ja paikkoja, jotka mainittiin.

Arvio Satakunnan Kansassa ja Keskisuomalaisessa: en osaa itse kommentoida, miten tarkkaan kirjan historiafaktat ovat kohdillaan, mutta oletan että olavinlinnalaisten perunansyöntiä lukuunottamatta suurinpiirtein ovat, ja aika tosiaan kulki kovaa vauhtia yhtäkkiä yli monen vuosisadan, mutta nuo seikat eivät haitanneet - minusta tarjolla on sopivasti luettavaa ja mielikuvitusta kutkuttelevaa, enemmän olisi ollut jo liikaa. Poikakirjamainen olo siitä tuli; seikkailuja, hurjia juttuja ja suuria sanoja riitti, mutta tarjolla ei ole juuri romantiikkaa, eikä lainkaan mitään "naisellista" tai naisen näkökulmaa, raavaiden miesten maailmassa tiukasti liikutaan.

Historiasta ja viihteestä nauttiville, perinteisistä seikkailuista pitäville, satumaisten tarinoiden ystäville.

Samalla sain korkattua Koen 13 kotimaista kirjailijaa 2013 -haasteen. Turunen on uusi tuttavuus.

Markku Turunen: Vaeltaja Gummeus 2012.