Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet

Karl Ove Knausgård on osoittautunut tuotteliaaksi kirjailijaksi: kaverin kuuluisuuteen nostaneen Taisteluni-sarjan jälkeen häneltä on ilmestynyt jo seitsemän romaania. Tuttu kerronnan lumo on ennallaan, samoin päätalomaisen pikkutarkkuuden ja laajan maailmannäkemyksen yhdistäminen.

Käsittelyltään ja aiheeltaan Ikuisuuden sudet muistuttaa edellistä, Aamutähteä, ja muotoutumassa onkin kuulemma trilogia, jossa minä-kertojan - jälleen poika, josta kasvaa mies - elämään limittyy outoja elementtejä. Mutta fantasian sijaan tarina on enimmäkseen kertomus perheestä ja tarkemmin norjalaisesta Syvertistä, jonka isä on kuollut pojan ollessa pieni. Kun Syvert joutuu tutkimaan isänsä jäämistöä myöhemmin, hän löytää jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä isästään ja perheestään, ehkä itsestäänkin.

Tekstiä on vaivaton lukea, kuten Knasua aina. Dialogia on paljon, samoin arjen kuvausta, kuten ruuanlaittoa. Armeijan käytyään Syvert huolehtii hieman vastahakoisesti pikkuveljestään äitinsä työvuorojen aikana. Perhesuhteiden ja Syvertin kehitystä vetelehtivästä teinistä vastuun ottajaksi on kiinnostava seurata, jäsenten välit ovat lämpimät. Äidin kipeä selkä alkaa vaivata. 

"- Miten selkäsi muuten voi? - Paremmin, kiitos kysymästä. Jatkoin syömistä. Hän työnsi sätkäkoneen pienen kahvan eteen ja nappasi valmiin savukkeen, sytytti sen ja jäi sitten siihen istumaan ja polttelemaan hiljaisuuden vallitessa lainkaan miettimättä, etten voinut sietää tupakanhajua syödessä. - Ymmärrän hyvin, että olet vihainen ja surullinen, hän sanoi hetken kuluttua. - En ole kumpaakaan, sanoin, pyyhkäisin ketsuppia huulesta, etsiskelin jotain mihin voisin puhdistaa sen. Päädyin hieromaan sormia yhteen, kunnes ketsupista oli jäljellä vain nihkeä tunne iholla. - Luulen kyllä, että olet. - Sinä et tiedä yhtään, mitä minä siitä ajattelen. Etkä tule tietämäänkään.  --- Hän vaikeni. Tiesin, etten kykenisi istumaan siinä hiljaisuudessa pitkään antamatta hiukkaakan periksi. Olin liian pehmeä siihen."

Tarinan toinen juonne tapahtuu Venäjällä. Tutustumme Alevtinaan, biologiin, jolla on tieteilijän maailmankatsomus mutta joka alkaa ihmetellä ihmisen ymmärryksen ja sen vuorovaikutuskyvyn kehnoutta luonnon kanssa. On dna ja evoluutio, mutta mistä ne kumpuavat?

"Vaikka tieto jossain mielessä olikin abstraktia, sitä ei voinut olla olemassa ilman fyysistä muotoa. Ja tieto siitä, millaiseksi eliön kuului kasvaa ja mitä sen tuli tehdä, sijaitsi soluissa, fyysisesti olemassa olevana koodina. Se oli selvä. Mutta missä sijaitsi tieto siitä järjestelmästä, johon koodi kuului, kaavasta jota kaikki elämä noudatti, evoluution periaatteista?" 

Alevtina on menettänyt äitinsä, ja isä on vanha. Poika Sevan kanssa suhde on mutkainen. Omat opinnot ovat edenneet myös mutkaisesti. Onko naisessa jotain samaa kuin Syvertissa? Kohtaaminen on väistämätön, kirjalakien mukaan. 

Kirjailija on ympännyt kahteen elämäntarinaan paljon pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Mukana on myös hieman irralliselta vaikuttava luku, jonka kertoja on Vasilisa Baranov: tämän Alevtinan kollegan osuus on vanhenemista ja kuolemista käsittelevä; paljon puhutaan kirjailijoiden teksteistä ja ajattelijoista, jotka miettivät mahdollista ikuista elämää - eivätkä uskonnollisessa mielessä, vaan konkreettisesti. Tiedettä ja uskontoa, toivetta ja kuvittelua. Jostain syystä, ehkä maailmantilanteen, elämän ja kuoleman aihe mietityttää ankarasti kirjailijaa. Hän on sijoittanut tarinaan myös edellisestä teoksesta tutun kummallisen tähden luonnottoman kirkkaine valoineen.

Mahtaako trilogian kolmas osa olla synteesi kaikesta, jota kahdessa edellisessä on väläytelty? Vai jatketaanko kevytsyvällisellä linjalla, jossa heitellään arkikuvauksen lomaan isoja ajatuksia lukijan ajateltavaksi ja pääteltäväksi? Jää nähtäväksi. Luen kuitenkin, uteliaisuudesta, kirjailijan vaikuttavan taustan ja tutun upottavan luettavuuden vuoksi, enemmän kuitenkin viihteenä kuin puhuttelevana filosofiateoksena. Uskon, että joku voi siitä puolesta saada enemmän irti kuin itse sain. Elämä on totta kai ihmeellistä emmekä tiedä siitä läheskään kaikkea, mutta todisteiden vaikuttavuus jää tämän kirjan lukemalla vähäiseksi. Viihdyttävä ja tunnelmaltaan vahva teos silti, taitavan tekijän kädenjälkeä.

Kenelle: Tutun kerronnan ja tarinoinnin ystäville, uppoutuville, perhekuvauksista kiinnostuneille, suuria kysymyksiä varovaisesti miettiville. 

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Like 2023. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Senja ja Sami ovat eronneet, koska toivottua lasta ei tullut. Tai paremminkin siksi, että toiveen ylivalta suhteessa oli liikaa. Okei, luisuin heti tulkintaan, mutta ilman enempiä omatoimisia psykologisointeja totean, että lähtötilanteessa heillä ei ole lasta eikä enää avoliittoa. Elämä jatkuu silti, molemmilla. Ja molemmat tutustuvat Nooraan. Seuraa omanlaisensa triangelidraama.

"Mites sinulla ja sillä - Samiko se oli - menee? Emilian pyöristyneet kasvot syttyivät tarkoittavaan hymyyn. Hän latoi pullia suuresta muovirasiasta vadille. - Jokos se vauvakuume iskee? Voin sanoa, että kun alat näissä showereissa käydä ja sitten rotinoilla niin se oikeasti tarttuu. Pahemmin ja varmemmin kuin mikään virusvariantti. En jaksa kuunnella juttujasi, Noora ajatteli. En oikeasti jaksa."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen herkullisesti ja vankan kirjoituskokemuksensa voimin tarinan, jonka lukija imaisee lähes yhdeltä istumalta. Ei ihan normicorea kuitenkaan, vaan enemmän fiktion keinoja hyödyntäen kuin arkiarjen kuvauksissa. 

Marttisen kirjoissa on totuttu elämänmakuisuuteen, ja tällä kertaa se ei täysin toteudu, vaan jotkut tapahtumat livahtavat epäuskottavan puolelle, mutta suuri osa sulaa helposti. Jopa se, ettei Senja ole kovin miellyttävä, mutta toisaalta, hän kärsii traumoista, jolloin ihminen tuskin on parhaimmillaan. 

Kuten sanottu, Marttisen varmalla ammattimaisuudella kirjoittamaa tekstiä on helppo lukea, ja moni tilanne on tuttu tai samastuttava jonkun kolmen kertojan - Senja, Sami, Noora - kuvaamana. Käänteet yllättävät, itse ennakoin aivan toisenlaista ratkaisua. 

"Vieläkö Seni kummitteli, kuten ex-kumppanit kummittelevat, oli suhde ollut lyhyt tai pitkä. Jotkut häivähtävät jossakin näkökentän laitamilla kuin aaveet, jotkut jäävät leijumaan välitilaan ja ilmestyvät uniin, jotkut muuttuvat kavereiksi tai ystäviksi, jotkut häiriköiksi. Jos kyseessä on ollut rakkaus, ex-kumppanit eivät katoa koskaan, koska rakkaus ei koskaan katoa. Oliko Sami rakastanut Seniä?"

Kuka rakastaa ketä ja mitä tehdä, kun asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu? Sitä Marttinen kuvaa kiinnostavasti ja muistuttamalla, että tulevaa voi nähdä vain hieman eteenpäin. Ja sielläkin on varmasti yllätyksiä odottamassa. Kirjalla on hyvä nimi!

Lisää Annamari Marttisen kirjoja:

Vapaa

Häiriömerkintä

Mitä ilman ei voi olla

Korsetti

Mistä kevät alkaa

Kenelle: Ihmissuhdepuinnin ystäville, helppoa luettavaa hakevalle, realismin ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai piti kovasti, ja sanoo kirjan kietovan tiiviisti kolmen ihmisen tunne-elämän kuvioihin.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi 2023.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Viikonloppuun höpsöttelyä. Kun avasin kirjan ensi kerran, luin järkyttyneenä alun ja paiskasin opuksen kiinni. Mitä ihmeen tauhkaa nyt - leikitellään julkkiskavereilla ja tehdään heistä kirjan hahmoja? Mitä hauskaa siinä on, että laitetaan Knihtilä, Haapkylä, Malmivaara, Nenonen, Lehtikari, Kamu ja Alaharja, siis viimeisin ilman viivaa ja isoa hoota, sekoilemaan omassa porukassaan? 

Toisen kerran kokeilin otollisemmassa mielentilassa. Nyt juttu alkoi tuntua aika hauskalta. Mainittu porukka pitää keskenään elokuvakerhoa, jossa ei katsota elokuvia eikä niistä edes puhuta, mutta rakkaat kaverit tulevat tavatuiksi, kuulumiset vaihdetuiksi ja viiniä juoduksi (kuulostaako lukupiiriltä?). 

He saavat idean kirjoittaa ja tuottaa tv-sarjan, jonka Yle varmasti ostaisi. Idea on kertoa naisten elämästä, myönteisine ja kielteisine puolineen - mutta niin, että katsoja ei tiedä, mikä on totta, mikä keksittyä. Valedokkari! Varmaan houkuttelisi tirkistelynhaluisia katsojia, ovathan he tunnettuja kasvoja! Lisäksi he voisivat ottaa kantaa keski-ikäisten naisten näkymättömyyteen ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Ironisesti, totta kai. Alaharjalla on ollut kirjoitusjumi ja muuta ketutusta, lähinnä itseään kohtaan äitinä, naisena, aikuisena, taiteilijana (tätä tavallista), mutta nyt hän innostuu:

"Alaharja on yltiöpäisen riemuissaan, sillä kirjallisuus on totta tosiaan ohi, se on auttamatta förbi, sen sijaan sarjoissa tapahtuu, niitä ihmiset katsovat, ja nyt olisi tilaisuus kirjoittaa kilpasouturomaanin apurahalla tv-sarjaa, sillä hän on hyvin, hyvin - tämä on varmasti jo tässä vaiheessa tullut selväksi - väsynyt tehtailemaan kirjoja." 

Toimen naisina homma laitetaan käyntiin. Kuviossa vilahtelee muitakin tuttuja - Korpela esiintyy tarinassa, samoin Duudsonit, Volanen vilahtaa Munkkivuoressa; Helsingissä liikutaan kotoisasti. 

"- Mutta siis, Nenonen muotoilee ja naputtaa läppärilleen. - Voisiko jakso alkaa aina kerhotapaamisella ja sen jälkeen seurataan yhden kerholaisen elämää. Olisiko lopussa sitten uusi kerhokokous? Alaharja ei osaa sanoa. Muutenkaan hän ei ole keksinyt ehdottamaansa sarjaan koko palaverin aikana juuri mitään, hän ei etene yhtä vauhdikkaasti kuin Malmivaara ja Nenonen. 

- Elokuvakerhon alku ja tuho, Malmivaara lausuu dramaattisesti. 
- Tuhoutuuko kerho? Alaharja kysyy.
- Olisihan se draamallista, Malmivaara sanoo. 
- Kyllä meidän täytyy keksiä ihan hirveästi paljastettavaa, koska meillä kaikilla on aika tylsä ja epädramaattinen elämä, Nenonen toteaa."

Urakka ei etene toivotusti. Ylen dramaturgi ehdottaa tv-sarjan sijaan podcastia, koska ne ovat "hoteinta hottia". Ehkä muualla tärppäisi? Kerhon kokoontumiset jatkuvat suunnittelu- ja kirjoitustyön rinnalla. Kunnes perusdraaman kaaren mukaan tullaan kohokohtaan ja hyvin "draamalliseen" käänteeseen, jonka jälkeen siirrytään loppuviilennyksiin (jossa on mukana aivan turha uniselostus - en edelleenkään ymmärrä unia fiktiossa, jos niillä ei ole juonen kannalta roolia).

Lopulta kirja osoittautui varsin viihdyttäväksi lukupalaksi. Sen genre leikittelee omanlaisenaan irvailuna autofiktiolle, tosi-tv:lle ja ajan minä-keskeisyydelle. Tirkistelynhalua tai ei, tutut hahmot on helppo kuvitella mielessään eläviksi ja he tuovat tarinan taustaan sellaista, jota ei tarvitse sanoittaa. Teksti soljuu mukavan kepeästi ja pirskahtelevasti, ja tyylillinen linja pitää. 

Parasta kirjassa on ystävyyden kuvaus - se on aidonoloista ja toisia kannattelevaa, lievistä ja myönnetyistä kateuden purskauksista huolimatta. Tapaamisissa vaihdetaan terveys- ja perhehuolia,  valitetaan kiirettä ja väsymystä - sitä tavallista, mikä milloinkin on mielen päällä. Erityisen myönteistä on se, että kerrankin kerrotaan aktiivisista, ammattimaisista ja osaavista aikuisista naisista ilman mieshaikailuita ja romanssihurmaa. Ja ehkä tämä sittenkin on tv-sarja, podcast tai reality, mutta fiktion muodossa, kirjoitettuna. 

Kenelle: Kepeyttä kaipaaville, keski-ikäisille, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ystäville, epäromanttista höpsöttelyä haikaileville.

Muualla: Hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla, sanoo Kirjailuja-blogi. Sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty, sanoo Tuijata, joka arvelee kirjaa myös vastaukseksi kirjailija Ala-Harjan erään kirjan saamaan kritiikkiin todellisten ihmisten asioiden paljastamisesta romaanissa.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja. Otava 2022. Ulkoasu Piia Aho. Kannen kuva Anja Reponen. Kirjailijakuva Laura Malmivaara.

Emma Donoghue: Ihme

Irlanti, nälkävuosien jälkeinen 1800-luvun jälkipuolisko. Pienessä köyhässä kylässä pienessä köyhässä mökissä sinnittelee perhe, jonka 11-vuotias tytär Anna on syvästi uskovainen. Enkelimäinen, ehkä jopa pyhimys, aletaan seudulla arvella, sillä tyttö ei ole syönyt mitään kuukausiin ja on silti hengissä ja voimissa jatkuvine rukouksineen. 

Englantilainen sairaanhoitaja Lib ei usko pyhimyksiin eikä ihmeisiin. Hänet määrätään työkeikalle tytön kotiin tutkimaan tilannetta. Tai paremminkin vahtimaan, että väite syömättömyydestä pitää paikkansa. Lib ei pidä perheestä eikä työparistaan sisar Michaelista, ja Annaa hän pitää ovelana pikku huijarina. 

"- Kuinka yö sujui? - Rauhallisesti, Luojan kiitos. Arvatenkin vastaus tarkoitti sitä, että sisar Michael ei ollut saanut lasta kiinni syömisestä. Kuinka kovasti nunna oli mahtanut edes yrittää, kun kerran uskoi Jumalan tutkimattomiin teihin? Olisiko sisaresta mitään apua Libille vai pelkkää riesaa?"

Mutta mikä voisi olla tytön motiivi? Perheen rahanahneus, kun matkalaiset haluavat nähdä pyhimystytön ja jättävät anteliaasti almuja, aito usko omiin jumalallisiin voimiin, mielen sairaus vai jokin saatanallisempi - mutta maanpäällinen, kun Libistä on kyse - tarkoitus? Katolinen usko opinkappaleineen ei ole Libille tuttu, mutta hän joutuu sitä opiskelemaan sen verran, että voi yrittää ymmärtää Annaa. 

"Sairauden ymmärtäminen oli todellisen hoidon alku, oli neiti N. opettanut. Piti päästä perille potilaan ruumiillisesta ja henkisestä tilasta, molemmista. Joten kysymys kuului: uskoiko tyttö omiin selityksiinsä? Vastaus oli selvä."

Jos kehollinen ihminen elää ilman ravintoa, sillä on seurauksensa, jumalallinen ilmiö tai ei. Lib huolestuu Annan terveydestä. Ketään muuta asia ei tunnu kiinnostavan suuren ihmeen varjossa. Yllättäen Lib saa hengenheimolaisen reportterista, joka on komennettu tekemään innostavia artikkeleita aiheesta. 

"- Ennen kuin lähdin matkaan maanantaina, sanoin päätoimittajalle, että löytäisin Dublinin kaduilta helposti liudan nälkiintyneitä lapsia. Kysyin, mitä järkeä on matkustaa suoseudun perukoille? - Mitä hän vastasi? Lib kysyi. - Niin kuin ounastelin: Eksynyt lammas, William. 

Kesti hetken ennen kuin Lib tajusi viittauksen evankeliumiin: paimen hylkäsi yhdeksänkymmenenyhdeksän lampaan laumansa ja lähti etsimään yhtä eksynyttä." 

Anna on outo, mutta toisaalta tavallinen pieni lapsi, jota kiinnostavat Libin puheet ja etenkin sana-arvoitukset, joita hän on nokkela ratkomaan. Hänen tilanteensa alkaa pelottaa myös lukijaa. 

Mysteereillä on taipumus ratketa, ainakin kirjoissa, ja niin käy nytkin. Tarina on koukuttava, vaikka osin ahdistava ja ällöttäväkin. Kirjaa kuvailisin psykologiseksi historialliseksi trilleriksi, sillä ruumiin ja mielen ihmeitä, ajankuvaa ja arvoitusta se on täynnä. Suoritus sinänsä laatia kokonainen kirja yhden ilmiön varaan, ja hieman epäilin ajoittain idean kestävyyttä. Suomennos toimii kuin häkä. Nopeat käänteet lopussa yllättävät. Ei, en ole lukenut kirjailijan Huone-kirjaa, enkä uskallakaan, tämäkin oli tarpeeksi. Tyttö tuli uniin.   

Kenelle: Arvoituksen ratkomista rakastaville, lapsen maailmaa tajuaville, mysteerien ystävälle, muuta kuin miellyttävää etsiville, historiallisen romaanin lukijalle. 

Muualla: Eräänlainen suljetun paikan mysteeri, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Emma Donoghue: Ihme.  (The Wonder.) Tammi 2022. Suomennos Einari Aaltonen. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole

Kirjailja teleporttaa lukijan sekunnissa 1920-luvun Berliiniin ja queer-maailmaan. Yllätyin, en lainkaan tiennyt, mitä tuleman pitää - en ollut lukenut kirjailijan aiempaa teosta, mutta jostain suositus jäi mieleeni ja onnistuneesti olin varannut uutuuden kirjastosta hyvissä ajoin. Mainio yllätys!

Helsinkiläinen Harriet matkusti Berliiniin ystävänsä Freddyn kanssa hankalan haasteen vuoksi.

"Muutoksensa myötä hänestä oli tullut julkista omaisuutta, jota saatettiin tarkastella avoimesti, mutta aina kuitenkin salamyhkäisen verhon takaa, jottei hän huomaisi sitä itse. Ihmiset, jotka eivät tienneet mitään hänen kaltaistensa olemassaolosta, eivät osanneet varsinaisesti epäillä mitään. Toinen juttu olivat ne, joita hänen tarkkaan varjeltu salaisuutensa häiritsi. Heidän oma olemassaolonsa horjui, koska hän ei sopinut heidän käsitykseensä maailmankaikkeuden järjestyksestä."

Berliinissä on instituutti, jossa tohtori Hirschfeld auttaa ihmisiä, joilla sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden ongelmia. Hän tekee jopa radikaaleja toimenpiteitä, jollaista Harriet hakee tunteakseen itsensä vihdoin kokonaiseksi naiseksi. Mutta hoidon hakemisen ohella tapahtuu monenlaista muuta.

Ajan yltäkylläisyys, nautintojen haku, levottomuus ja kiihkeys välittyvät lukijalle käsinkosketeltavina, kiitos tarkkojen kuvausten katuelämästä, rakennuksista, huoneista ja esineistä, mikä hieman hymyilytti välillä, kun jopa kahvikuppien koristeita kuvattiin - mutta tarkkuus toimii. Mukana on myös uhka, nouseva musta pilvi, joka alkaa laajeta. Harrietin hoitoajaksi Freddy vuokraa asunnon ruotsalaiselta Vivecalta.

"- Edellinen vuokralaiseni lähti juuri Lontooseen perheensä perässä. Hän pelkäsi, että hänelle tapahtuisi vielä jotakin pahaa. Kansallissosialistit ovat häiriköineet naapurikortteleiden juutalaisia jo vuosikymmenen alusta asti ja hän arveli, että on parempi lähteä ennen kuin jotain vakavaa tapahtuu. - Kansallissosialistit? Mitä he haluavat? - Ilmeisesti jonkinlaisen rotupuhtaan Suur-Saksan, neiti Andersson tuhahti." 

Harriet haluaa ottaa ilon irti Berliinistä heti tultuaan ja sotkeutuu ikävään kuvioon, jossa löytyy ruumis. Viveca lohduttaa panikoivaa Freddyä:

"- Yritin vain sanoa, että poliisilla ei varmastikaan ole todisteita ystävätärtäsi vastaan. He pitävät hänet vangittuna vain, koska tarvitsevat jonkun, jota epäillä ja mikä sen parempi kuin ulkomaalainen transvestiitti!" 

Hieno ja tiivistunnelmainen erikoisessa ympäristössä tapahtuva dekkari, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Hieman karsisin liikoja sanoja sieltä täältä, jotta päävahvuudet vielä kirkastuisivat. Arvostan myös sitä, ettei dekkarijuoni ole liian monimutkainen tai valtavasti henkilöitä esittelevä - ja ne, jotka esitellään, ovat omia persooniaan. Eivätkä vain rikokset ja haasteet, vaan myös elämän nautinnot ovat tärkeä osa henkilöiden elämää. Helppoa ja vetävää viihdettä, joka solahtaa sujuvasti cosy crime -genreen. Nyt on etsittävä lukuun myös Heidi Airaksisen teos Vierge moderne, joka kuulemma sijoittuu tämän kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan, 1930-luvulle, ja Helsinkiin.  

Kenelle: Vaivattoman viihteen ystäville, historiaan uppoaville, sukupuolivähemmistöjen haasteita menneillä vuosikymmenillä ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Oikein sujuvaa luettavaa, kerrotaan Kirjavinkeissä. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Siltala 2022. Kansi Jenni Saari.

Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyleria olen lukenut kasarilta saakka ihastuneena hänen tapaansa kertoa arkisia asioita merkityksellisinä, kuin säihkeellä esiin nostettuina. Vieläkö ote puree?

Puree se! Luin hykerrellen tyytyväisenä uusinta, jossa tuttu kerronta on läsnä. Kirja on läpileikkaus eräästä perheestä - ei enempää mutta ei vähempääkään - vuosikymmenien mittaan. 

"Sn lisäksi, että perheessä oli pieniä ja isoja, oli myös järki-ihmisiä ja hoopoja. Tai - Lily-tädin mukaan - hankalia ja helppoja. Lily-tädin mielestä Alice oli hankala ja Lily itse helppo, mikä tarkoitti rentoa ja huoletonta. Salaa he tarkoittivat hyviä ja pahoja. Itse kullakin oli niistä omat käsityksensä."

Mercy ja Robin, joista tarina lähtee, ovat vakiintunut pari, mitä Robin ihmettelee vieläkin:

"Hän tiesi, ettei ollut komea mies, vaan pienikokoinen ja sosiaalisesti kömpelö, että hän oli taipuvainen tekemään typeryyksiä, joita hän voivotteli jälkikäteen tuntikausia päätään pudistellen. Hän saattoi esimerkiksi vastata naapurin tervehdykseen sanomalla 'No hei!' ja heilauttamalla kättään kuin mikäkin tonttu ja huomata hetkeä myöhemmin, että naapuri olikin tervehtinyt jotakuta aivan muuta vähän kauempana samalla kadulla. ... Alkeellisinkin kanssakäyminen oli hänelle piinaa. Jotakin olennaista jäi aina huomaamatta. Silti Mercy rakasti häntä. Robin ei ollut koskaan kysynyt syytä siihen, sillä hän pelkäsi, että Mercy tajuaisi virheensä jos pohtisi asiaa vähänkään perusteellisemmin."

Tylerin kirjoissa eletään amerikkalaista elämää, mikä tuo oman lievästi eksoottisen säväyksensä suomalaiselle lukijalle. Moneen on silti helppo samastua. Kuten tähän pariskunnan lapsen Davidin mietintään ajankulusta aikuisena:  

"...hän oli kokenut elämässään vakavan menetyksen. Itse asiassa kaksikin menetystä. Hän oli menettänyt kaksi rakasta lasta: Emilyn ja Nicholasin. Oli totta, että tilalla näytti olevan kaksi rakasta aikuista, joiden nimet olivat niin ikään Emily ja Nicholas, mutta he eivät olleet samoja ihmisiä. Tuntui kuin lapset olisivat kuolleet. David oli surrut heitä jo kauan."

Sukupolvet vaihtuvat, mutta sitä ennen isovanhemmat ja lapsenlapset tutustuvat. Sen minkä ehtivät, eiväthän kaikkien välit ole auvoisat. Mercyn taiteilijuus pääsee valloilleen vasta iäkkäämpänä, ja yksi lapsenlapsista, Candle, osoittaa samaa kiinnostusta. Hän pääsee junalla mummin kanssa Nykkiin, ensimmäistä kertaa elämässään! 

"- Mikä mummia vaivaa? Candle kysyi. - Minusta näyttää, että hän on aivan kuitti, konduktööri sanoi. - New Yorkilla on toisinaan sellainen vaikutus."

Kirja ei hätkäytä, järisytä jos ei herätä hillitöntä hihitystä tai muitakaan vahvoja reaktioita, eikä niitä tarvita. Sen lukeminen on miellyttävää lepoa. Kaunis ja haikea tarina ajankulusta ja sukupolvista Anne Tylerin lämpöä ja hiljaista iloa säteilevään tapaan. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, lohtua hakeville, hiljaista viihdettä ja tunnistettavaa tyyliä arvostaville.

Muualla: Mummo matkalla sanoo tässä olevan kyseessä lämpimällä ja ymmärtäväisellä otteella perhedynamiikkaan pureutuva teos. 

Anne Tyler: Palmikko. (The French Braid.) Otava 2023. Suomennos Markku Päkkilä.