Virginia Woolf: Vuodet. Klassikkohaaste 22.

Vuodet ei ollut tuttu teos Woolfilta kuuluisien Mrs. Dallowayn (uutta Rouva Dalloway -käännöstä en ole lukenut) tai Oman huoneen tapaan, mutta kolahti minuun mainittuja kovemmin: kerrassaan hurmaava kirja!

Se kertoo eversti Pargiterin perheestä Lontoossa alkaen vuodesta 1880. Seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa, kasvaa tarinassa aikuisiksi, iäkkäiksi saakka, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Päivät, vuodenajat, vuodet, elämät... Ne kulkevat ja kieppuvat lukijan silmien edessä vääjämättömästi ja vastustamattomasti. Kuin kaikki olisi satunnaista tai äärettömän tärkeää, elämää eläessään ei sitä voi tietää. 

Vaikka aika kulkee kirjassa kronologisesti, henkilöiden ajatukset, muistot ja toisiinsa liittyvät tapahtumat muodostavat elävän mosaiikin, jonka jokaisella pienellä palalla on tausta ja merkitys. Tajunnanvirta soljuu vaivatta, lukijan uteliaisuus pysyy herpaantumattomana, kun hänet yllätetään vaikkapa aloittamalla uusi kappale sanoilla: Juhlat majalla olivat ohi. Mitkä juhlat, missä ollaan, mitä nyt tapahtuu...

Luulen, etten kahdellakaan lukemisella huomannut tarkastella jokaista palaa riittävän huolella. Silti sain kiehtovan kuvan henkilöiden maailmasta ja luonteesta sekä heidän välisistään suhteista. Niiden kehittymistä oli antoisaa seurata, samoin sitä, miten tietyt sisarukset muistuttivat toisiaan tai vanhempiaan ja kuka taas oli täysin erilainen. 

"Jokaisella takapihalla, viimeisiä harvoja pelargonioita suojaavien muratintäyteisten muurien nurkissa, lehdet oli koottu kasoiksi, joita kiivaat liekit nakersivat hampaillaan. Tuuli tuiversi savun kadulle, aamulla auki oleviin salin ikkunoihin. Oli näet lokakuu, vuoden syntyaika.
Eleanor istui kirjoituspöytänsä ääressä pidellen kynää kädessään."

Lisäksi mukana on serkkuja ja ystäviä sekä vahvasti Lontoo, sen kadut ja säät, koko ympäristö niin näyttämönä kuin kohinana taustalla. 

"Strandin metakka, sekamelska ja laajuus hyökyivät hänen ylleen ja huojensivat häntä. Eleanor tunsi avartuvansa. Ulkona oli yhä valoisaa, ja kiireisen, kuohuvan ja kaoottisen elämän myllerrys riensi häntä kohti. Tuntui kuin jokin olisi riistäytynyt vapaaksi - sekä hänessä että maailmassa."

Kuulostaa sekavalta ja mahdottomalta vain 449-sivuisessa kirjassa, mutta tarinaa on silti helppo seurata, sillä Woolf kutoo kaiken kokoon mestarillisesti. Teksti ja juoni etenee riuskasti tarpeen vaatiessa, mutta pysähtelee hetkiksi ihmistensä pohdintoihin. Turhaa ei ole, vaikka pienetkin asiat pulpahtavat pinnalle ajan virrassa. Martinin äidilleen antama mursunmuotoinen harja. Morrisin kuluneet kengät. 

"Mutta hetken se kaikki tuntui Kittystä joutavalta, pinnalliselta ja typerältä. Tavallinen opiskelija lakissaan, kaavussaan ja kasa kirjoja mukanaan näytti hölmöltä. Ja mahtipontiset vanhat ukot liioiteltuine piirteineen muistuttivat veistettyjä gargoileja, keskiaikaisia ja epätodellisia. Kittystä tuntui kuin ihmiset olisivat sonnustautuneet näyttelemään jotain roolia. Sitten hän jo seisoi kotiovensa takana ja odotti hovimestari Hiscockin laskevan jalkansa tulisijan ristikolta ja lyllertävän ylös. Mikset voi puhua niin kuin ihmiset puhuvat, Kitty ajatteli, kun mies otti vastaan hänen sateenvarjonsa ja mutisi tavallisen huomionsa säätilasta."

Ajan kuluminen. En kokenut tarinaa surullisena, vaikka jossain sen sanottiin enteilevän kirjailijan itsemurhaa: kirja jäi viimeiseksi, jonka julkaisun Woolf eläessään näki. Haikeana pidin kyllä, mutta myös kauniina ja totena kuvauksena elämästä yleensä ja Pargitereista sen esimerkkeinä omassa ajassaan, jolloin yhteiskunta järisi ja muuttui. Ehkä kirjoittaja oli liian tarkkanäköinen kestääkseen kaiken, tuhannet pienet ja suuret asiat, joilla maailma on täytetty. 

Upeasti hän kirjassa tuo esiin ajatuksia - omiaan, muiden - ja etenkin kirjallista taituruuttaan. Kieli, tässä suomennoksena, on herkullista luettavaa. Se on arkista, silti kaunista ja eloisaa, rytmiltään elämänkaltaista, se kulkee, aistii, pysähtelee ja etenee varoittamatta. Suru on kyllä kirjan loputtua läsnä, siksi, ettemme saaneet lisää mestariteoksia eikä kirjailija ehkä ehtinyt käyttää kaikkea potentiaaliaan. Mitä olisi vielä voinut tullakaan!  

Virginia Woolf: Vuodet. (The Years, 1937). Savukeidas 2013 / Rosebud Books 2025. Suomennos Ville-Juhani Sutinen. Ulkoasu Tex Hänninen. 

Liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden klassikkohaastetta 22 (logo Niina Tolonen). Lue kuvaukset muiden lukemista klassikkokirjoista haasteen koonnista. 

 #klassikkohaaste

Turun kirjamessut 2025 Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."