Ikitie

Antti Tuurin omimmat lajit ovat Suomen historia ja matkailu, Ikitiessä on molempia - mutta mikä matka! Nyt ei herkutella nähtävyyksillä eikä nautiskella parhaista ravintoloista. Lapuanliike muiluttaa Jussi Ketolan 1930 Kauhavalta Neuvostoliiton rajalle, epäiltynä kommunismin kannattamisesta. Sotien välinen aika oli levotonta ja puolueettomana oli vaikea pysytellä. Jos perustetta rikkeistä valtaapitäviä vastaan ei ollut, se keksittiin, jos rangaista haluttiin. Luoteja väistellen Jussi onnistuu pakenemaan Karjalan metsistä Petroskoihin, josta hän joutuu työmieheksi kolhoosille ja luopumaan identiteetistään nimeä myöten.

Trilogian ensimmäisessä osassa Taivaanraapijat Jussi oli Amerikoissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä: harvoin tulee ajatelleeksi, että suomalaiset olisivat sielläkin olleet mukana. Vaikka Tuurin kirjat henkilöineen ovat fiktiota, isot tapahtumat ja ympäristön pääpiirteet ovat aitoa tavaraa. Kirjassa Kylmien kyytimies Jussi muutti takaisin kotikonnuilleen Pohjanmaalle, mutta Ikitiessä levottomuudet vievät hänet taas uuteen maahan, tällä kertaa väkivalloin ja vastentahtoisesti.

Hopea-kolhoosissa asuu Amerikasta ja Kanadasta muuttajia, jotka ovat lähteneet rakentamaan ihailemaansa sosialistista yhteiskuntaa kauniiden lupausten ja ansioiden perään. Kaikki eivät siis ole Jussin tavoin tulleet pakolla. Olot kolhoosilla olivat kirjan kiinnostavinta antia, kuvittelin niistä jotain muuta.

Jussi perustaa uuden perheenkin, mutta levottomat ajat vievät veronsa moninkertaisesti. Stalin jyrää, ruumiita tulee, kuten kuvitella saattaa. Sodan mielettömyys käy jälleen kerran selväksi. Absurdit kuviot, keksityt syytteet ja kuvitellut tekemiset, pelot ja vihanpuuskat riittävät syyksi järjettömälle tappamiselle, josta ei hyödy kukaan. Miten avuttomia pienet ihmiset ovat järjettömän (väki)vallan ja diktatuurin yhteiskunnassa, jossa etsitään suuntaa ja apua niin Kristuksesta kuin kommunismista tai mistä tahansa, joka toisi järjestystä kaaokseen tai edes leipää hengenpitimiksi.

Jussi on pärjääjä, suomalaisen miehen ihannekuva, kova työmies, joka ei haasta riitaa, ei puutu toisten asioihin, vaan on rehti ja reilu, taipuu vaan ei taitu. Jopa välillä ärsyttävän miellyttämisenhaluisesti ja konflikteja välttelevästi. Naisia riittää hänen ympärillään, ja Ikitiessä lukijaa oudoksuttaa, ettei Suomeen jäänyt perhe tunnu miestä kovasti huolettavan. Mutta Tuurin tyyli on ilmaista mielenliikkeet toisin. Äijämäiseen tapaan Jussin ajatuksia ei kuvata, vaan kerrotaan, mitä puhutaan ja mitä tehdään. Loput jäävät lukijan pääteltäväksi.

Hurja tarina, joka voisi olla totta. Tuurin kirjat ovat taattua laatua ja erityisen antoisia historian ystäville, vaikka päätalomaisen pikkutarkaksi muotoutunut tyyli välillä tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa. Aiheet ovat rankkoja, mutta kerronta on rauhallista.

Antti Tuuri: Ikitie. Otava 2011.